Vuorten ja järvien Repovesi - Kaakkurin kierros kahdessa päivässä

Välillä käy älyttömän hyvä tuuri säiden suhteen. Kun sopii retkelle ajankohdan kauas ennakkoon, ei voi mitenkään tietää, minkälaisessa säässä retkellä sitten kuljetaan. Päätimme alkukesästä, että elokuun puolivälissä on aika lähteä patikoimaan Repovedelle. Silloin vallitsi kauhea tappohelle, ja tuumimmekin, että jos sää ei viilene, ei retkeä kannata lähteä toteuttamaan ainakaan suunnitellussa laajuudessa. Samoin jos ukkostaa ja myrskyää hurjasti. No, kummastakaan ei tarvinut huolia. 

 

Ensimmäisenä retkipäivänä oli parisenkymmentä astetta lämmintä, tyyntä ja pilvistä. Kaukana jytisi ukkonen, mutta se ei tullut kohdalle. Sadetta ripsaisi muutama pisara. Yö oli leppoisan lämmin, noin 15 asteen tuntumassa, tyyni ja poutainen. Jälkimmäisenä retkipäivänä lämpötila nousi hellelukemiin ja aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi vilvoittavasti, eikä metsän varjoissa ollut lainkaan tukalaa. Mahtava tuuri!

Olhava - Repoveden kuuluisin maisema

 

Valokuvaamisen kanssa meni huonommin. En viitsinyt ottaa kameraani mukaan, sillä olin huolissani sen kastumisesta, jos ukkonen osuisi kohdalle, ja lisäksi kameran kantaminen kaulassa olisi ollut liian rasittavaa. Minulla ei ole vielä systeemiä, miten saisin kameran kulkemaan tällaisella retkellä mukavasti käden ulottuvilla. Rinkkaan pakattuna kamerasta tulee liian helposti turhanpanttia painolastia, kun sitä ei tule otettua esiin riittävän usein.

 

Vanha pokkarini hajoilee ja sekoilee, joten kuvasin sitten kännykällä, jonka tuotoksista tulikin aivan odottamattoman kämäisiä. En kuitenkaan halunnut kuvittaa blogipostausta jonkin muun retken kuvilla, joten valitsin oheen siedettävimmät räpsyt Repovedeltä. Seassa on myös kuvia toveri Krotin kännykältä: kaikki aurinkoiset järvimaisemat.

Retken puitteet ja monet muuttujat

Olimme miettineet Lappeenrantaan muuttaneen vanhan lukiokaverini kanssa jo pari vuotta sitten, että voisimme mennä yhdessä Repovedelle. Hän ei ollut aiemmin tehnyt mitään vaelluksen tapaista, mutta oli utelias. Ajatus retkestä jäi lojumaan jonnekin pandemian torppaamien suunnitelmien arkistoon, kunnes ryhdyimme toteuttamaan sitä tänä kesänä. Valitsimme ajankohdan ja päätimme, että jos korona- ja sääolosuhteet suovat, retki tapahtukoon.

Olosuhteet olivat onneksi myötäiset. Niinpä minä ja Krotti ajoimme Turusta Kouvolaan Repoveden kansallispuistoon, missä tapasimme Tervajärven parkkipaikalla Lappeenrannan tyypit, lukiokaverini ja hänen puolisonsa. Kutsuttakoon heitä nyt vaikkapa nimillä Saukko ja Jarppi. (On varmasti ihanaa joutua esiintymään tässä blogissa, kun saa jonkin yllätysnimen!)

Reittimme runkona oli Kaakkurin kierros, mutta emme kulkeneet sitä kokonaan virallista reittiä seuraten, vaan parissa kohtaa oikaisimme lyhentääksemme päivämatkoja. Kokopitkä merkitty reitti on 26 kilometriä. Poistimme kierroksesta rönsyjä niin, että päivämatkoista tuli kartalta suoraan mitaten 10 ja 11 kilometriä. Urheilukello näytti reissun jälkeen noin 5 kilometriä enemmän molemmille päiville.

 

Olikohan tämä kuva toveri Saukon kännykältä?

 

Minä olen jaksellut tänä kesänä astman puolesta tosi huonosti, joten reitin lyhentäminen tuntui tarpeelliselta. Toukokuussa kärsin vuosikymmenen pahimmista koivuallergiaoireista, enkä pystynyt juuri kuntoilemaan. Sitten alkoivat hirmuhelteet, jotka niin ikään pahensivat astmaoireita, heikensivät yleistä vointia ja torppasivat mahdollisuudet mihinkään treenailuun. Tältä pohjalta oli vähän jännittävääkin lähteä patikoimaan mäkiseen maastoon.

 

Olin jo dramaattisesti olettanut, että tuuperrun ensimmäiseen mäkeen, mutta heti parkkipaikalta poistuttuamme minut valtasi jokin mystinen metsän taika tai muu, jonka ansiosta kävelin aivan tyytyväisesti koko parinkymmenen kilometrin kierroksen. Sain merkittäviä hengenahdistus- tai yskäoireita vain muutaman isoimman mäen nousussa, ja nekin olivat hyvin lääkkeillä ja huilaamisella hallittavissa.

Astman lisäksi selkäkivut olivat vaivanneet ennen retkeä, eikä minulla ollut mukamas ollut tarpeeksi aikaa tehdä niille mitään. Pelotti, miten selkä jakselisi. Lopulta silläkään ei ollut hätää. Oikeastaan sen kipuisuus väheni retken aikana - eikä mikään ihmekään, sillä kävely ja yleinen liikkeellä oleminen ovat usein ratkaisu selkävaivoihin, jotka ilmiselvästi johtuvat liiasta istumatyöskentelystä.

Toki menoani kevensi kaikin puolin se seikka, että minulla oli rinkan sijaan kannettavanani suurimman osan matkasta vain pieni 28 litran reppu. Vaikka se oli täyteen lastattu ruokaa ja kokkailutarvikkeita, silti se ei ollut järin painava. Krotti kantoi rinkassaan meidän molempien majoittumistavarat ja lisävaatteet. Vaihdoimme kyllä välillä kantovuoroja, joten sain myös vähän vaellustunnelmaa rinkan kantamisesta. Kiipesin sen kanssa yhden mäenkin. Enimmäkseen kuitenkin etenin tavallista kevyemmin kantamuksin.

 

Ketunlossin ja Lapinsalmen sillan kautta Olhavanlammelle

Retkemme alkoi torstaina kello kolmen jälkeen iltapäivällä Tervajärven parkkipaikalta myötäpäivään pitkin Kaakkurin kierrosta. Matka taittui pitkin kumpuilevaa ja kivikkoista metsäpolkua vanhassa metsässä. Järvimaisemat välkkyivät puiden lomasta idyllisen kauniina. Hippiäinen, töyhtötiainen ja hömötiainenkin kuuluttivat läsnäoloaan. Nykyään kun metsätiaisten nopea uhanalaistuminen on surullista todellisuutta, niiden havaitseminen on aina ilon pilkahdus, etenkin hömötiaisen.

 

 

Pian saavuimme Ketunlossille, käsikäyttöiselle vaijerilossille, joka vie yli Määkijänsalmen. Juuri ennen meitä yksi seurue meni yli, joten lossi oli saapuessamme väärällä puolella salmea. Kuitenkin ennen kuin ehdimme kiskoa lossia luoksemme, vastarannalle ilmaantuikin maastopyöräilijä, jonka tietysti annoimme sitten ylittää salmen ensin, niin saimme lossin omaan rantaamme kiskomatta itse.

Pieni lossimatka lisää aina seikkailun tunnelmaa retkeen, ja on mukavaa liikkua välillä polkujen ohella vesiteitse. Kohta lossin jälkeen tulimme Lapinsalmen parkkipaikalla sijaitsevan Repotassun kioskin luokse. Se oli juuri sopivasti vielä hetken auki, joten ostimme jäätelöä ja limua ja pidimme ylellisen herkkutauon. Onneksi Jarpilla oli lompakko mukana rinkassa, koska me muut olimme jättäneet omamme autoihin.

 

Lapinsalmen riippusilta näkyi etäältä jo Ketunlossilta, ja pelkäsin, minkälaista sen ylittäminen mahtaisi olla. Korkeanpaikankammoiselle ajatus legendaarisesta, 12 metrin korkeudella kulkevasta ja yli 50 metriä pitkästä riippusillasta oli nimittäin aika hyytävä. Luulin jotenkin sillan olevan sellainen kapea ja huojuva hökötys, mitä näkee elokuvissa. 

 

No, tosiasiassa Lapinsalmen silta osoittautui hyvinkin vankaksi ja leveäksi, eikä juuri yhtään pelottavaksi. Silta uudistettiin vasta pari vuotta sitten, sillä vanha silta romahti. Ajatus sillan romahtamisesta pyöri kyllä mielessä, vaikka uuden sillan turvallisuus olikin ilmeistä.

Pidimme lounastauon Lapinsalmen tulentekopaikalla. Siellä on useampia pöytiä, tulentekopaikkoja, laavu ja katos mukavalla sijainnilla heti riippusillan kupeessa järven rannassa. Huussi löyyy toki myös - ja helpotuksekseni siellä ei näkynyt ampiaispesiä. 

 

Astman ohella toinen asia, josta olin ollut huolissani ennen reissuun lähtöä, olivat ampiaiset. Yleensä alkukesän retkillä niistä ei ole vaivaa, mutta loppukesällä haitta voi olla melkoinen. Onneksi ampiaisia osui kohdalle koko tällä reissulla vain muutama, eivätkä ne olleet vaivaksi. Yhtään pesää en nähnyt.

Lapinsalmi sillalta nähtynä

 

Lapinsalmen jälkeen suoritimme oikaisun. Emme kiertäneet Katajavuorelle, vaan lähdimme suoraan kohti Katajajärven eteläpäätä. Siellä liityimme takaisin viralliselle Kaakkurin kierroksen reitille. Olin katsonut ennakkoon Tiirasta, että Katajajärvellä oli havaittu kuikkia, ja niitä halusimme päästä ihastelemaan tunnelmallisesti pesimäjärvensä maisemissa, joten minulla oli kiikarit mukana ja pysähtelimme välillä tähyilemään järvelle. Piakkoin kuikka löytyikin kiikariin. Miten voikaan olla niin kaunis olento!

Seuraava pysähdyspaikka ja nähtävyys oli Kuutinkanava, vanha tukinuittoränni, joka yhdistää kaksi järveä toisiinsa. Sen luona on kaivo, josta täytimme vesipullot raikkaalla mutta hieman mineraalisen makuisella vedellä. On kyllä ylellisyys, että retkeilykohteessa on kaivoja, joiden veden laatu on tarkastettu. Vedenpuhdistuksen kanssa säätäminen on aina oma vaivansa, eikä etenkään eteläsuomalaisten pintavesien juominen ole yleensäkään mitään juhlaa tai välttämättä edes mahdollista.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuljimme viimeistä etappia kohti yöpymispaikkaamme Olhavanlampea. Pari vaativampaa nousua kiipeiltiin ylös kivikkoisissa rinteissä. Saatiin ihailla Kuutinlahden maisemia kallion laelta ilta-auringon paisteessa. Havaittiin isokäpylintuja. Keräiltiin sieniä leveämmän hiekkatien varrelta - voitatteja, suppilovahveroita, kanttarellejä. Onneksi loppumatka Olhavanlammelle olikin leveää ja helppokulkuista hiekkatietä, sillä yksinkertaisesti väsytti, eikä olisi oikein jaksanut enää ajatella kävelemistä.

Lähestyessämme Olhavanlampea kuulimme outoja parahduksia ja mölähdyksiä, joiden päästäjää veikkailimme - olisiko täällä härkälintu vai oliko huutelija itse vaellusreitin nimikkolintu kaakkuri? Ensimmäiseltä pilkahdukselta lammen rannasta näkyikin jo yksi nuori kaakkuri vastaukseksi kysymykseen, ja pitkin iltaa kuultiin useamman kaakkurin kuororääkymistä. Suomen luonnon erikoisimpia ääniä! 

 

 

Olhavanlammella on erikseen sekä tulentekopaikka että laavu, joiden molempien luona oli vähän ruuhkaa. Sen sijaan lähempänä kaivoa ja huussia oli vain muutama muu leiriytyjä, joten asetuimme siihen. Pystytimme teltat suurten kuusten katveeseen ylellisen tasaiselle neulasmatolle. Pihka vähän tahrasi varusteitamme, mutta sellaista se elämä havupuiden kanssa on.

 

Pari vanhaa kaatuneen puun runkoa toimi penkkeinä leiripaikalla iltaa istuskellessa. Krotti valmisti sienirisottoa koko porukalle pitkän kaavan kautta, ja siitä tulikin todella hyvää. Ilta ehti hämärtyä, joten söimme illallista otsalamppujen valossa.

 

Olhavanvuoren jyrkänne kohosi pystysuorana leiripaikkamme vieressä. Korkeimmillaan Olhavan suora kiviseinämä on 50 metriä korkea, ja sitä pidetäänkin yhtenä Suomen parhaista kalliokiipeilykohteista. Jyrkänteen juurella sijaitseva Olhavanlampi näyttäytyi illalla sumuisena, hämyisenä ja salaperäisenä. Kaakkureiden riipivät huudot sopivat maisemaan.

Minulla on vähän viha-rakkaussuhde meidän telttaamme, jonka hyvistä ja huonoista puolista olen aiemmin jo selostanut pitkät pätkät. Tänä yönä ei kuitenkaan ollut valittamista. Ei ollut tukalaa. Osasyynä lienee se, että sää oli leppoisa, eikä ollut tietoakaan hyttysistä tai kosteudesta, joten teltalta kaipasi vain makuupaikkaa, ei kummemmin suojaa mitään vastaan. Vaatteet saattoi vaihtaa rauhassa ulkopuolella, eikä tarvinut säheltää sadetakkien kanssa olemattoman pienessä eteisessä.

Nukuinkin sangen hyvin, jahka alkuyön perinteiset huussireissut oli hoidettu ja sain unen päästä kiinni. Muutaman kerran heräsin kaakkureiden kailotukseen ja kaukaa kantautuvaan kuikan huutoonkin. Oli niin lämmin, että pidin makuupussissa lähinnä vain varpaita, muuten tarkenin ilmankin. 

 

 

Olhavanvuori, Tolosenvuori, Hauklamminvuori ja finaali

 

Perjantai valkeni aurinkoisena. Heräilimme yhdeksän aikaan laittamaan aamupuuroa ja -kahvia. Päivästä oli selkeästi tulossa lämmin. Peukaloinen lauloi pari reipasta säettä leirimme vieressä. Metsämyyrä vilahti kaatuneen puun alle. Ihmisiä näkyi suhteellisen runsaasti. Kalliokiipeilijöitäkin oli jo aamusta Olhavan rinteellä taituroimassa.

 

Muurahaiset, jotka eilen illalla saapuessamme olivat jo lopettaneet päivän vilistelynsä, lähtivät aamun lämmetessä liikekannalle, mutta onneksi leiripaikkamme ei sijainnut suoraan niiden polulla. Huussit kuhisivat kärpäsiä suorastaan vastenmielisyyteen asti. Hyönteismaailmassa huomiota herättivät myös suruvaipat. Suuria, tummasävyisiä perhosia lepatteli retken aikana tuon tuostakin vastaan, ja aamulla leiripaikallammekin oli muutama.

 

Aamutoimiin meni rennolla tahdilla pari tuntia. Ennen lähtöä täytimme vielä pullot kaivolta, jonka vesi oli miedomman makuista ja neutraalimman väristä kuin edellisen. Sitten jatkoimme patikointia: heti aamusta suoraan ylös reitin ehkä korkeimmalle tai ainakin nimekkäimmälle huipulle, Olhavanvuorelle. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin kevyempi kuin olin odottanut.

Ylhäältä Olhavan huipulta avaratui hyvin vaikuttava näkymä yli sinisenä taivasta peilaavan Olhavanlammen ja koko metsäisen tienoon. Aivan horisontissa, kaikkein kaukaisimmalla kummulla, näytti siintävän hakkuuaukko, mutta sitä tuskin paljaalla silmällä erotti. Muuten kaikkialla näkyi vain silmänkantamattomiin metsää, metsää, metsää ja pieniä järviä.

Jatkoimme näköalapaikalta suoraan eteenpäin Kaakkurinkierrosta kohti Valkjärveä. Sen jälkeen oikaisimme vielä pätkän matkaa hiekkatietä pitkin, sillä halusimme muuttaa reittiä niin, että kiipeäisimme vielä Tolosenvuoren yli ja jatkaisimme siitä suoraan Kirnukankaan laavulle. Näin matkaamme tuli yksi korkea maisemavuori lisää ja saimme lyhennettyä päivämatkaa sekä lisättyä Kirnukankaan lounastaukopaikaksi reitin varrelle ilman mutkia.

 

Poikkesimme siis tieltä Tolosenvuoren rinteeseen kääntyvälle polulle, joka ei lukeudu merkittyihin reitteihin. Pidimme istuskelutauon rinteen juurella kivikossa ennen kuin lähdimme kiipeämään. Pehmeän vihreän sammalkerroksen verhoilema kivikko hallitsi maisemaa. Metsä oli sankkaa, syvän vihreää, vanhaa kuusikkoa. Kallion seinämissä oli mahtavia jyrkänteitä, lohkareikkoja ja muodostumia, jotka näyttivät kasvoilta - kuin kallio olisi tarkkaillut meitä.

Nousu Tolosenvuorelle oli vaikuttava elämys. Se tuntui jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta kuin Olhavan rinteen kiipeäminen, mutten tiedä kumpi on korkeampi. Polku oli kuin puiden juurista muodostunut vänkyräinen portaikko. Se mutkitteli ylös vihreästä kuusikosta avaraan, valoisaan, kuivaan kalliomännikköön. Senkin jälkeen ylämäki vielä jatkui tovin. Kuumassa säässä rinteen kiipeäminen oli melkoista puuskutusta. 

Ylhäällä huilasimme ja ihastelimme jälleen maisemia. Järvi välkehti alhaalla. Krotti keräili puolukoita lounasta varten. Minä hajoilin hengenahdistukseni äärellä. Sitten alkoi laskeutuminen suhteellisen vaikeakulkuista mutta loivaa rinnettä alas Tolosenvuorelta. Loppusuora taukopaikalle oli taas helppoa leveää hiekkapolkua. Auringonpaiste paahtoi ja kuiva hiekka pöllysi jaloissa.

Kirnukankaan laavulla oli jo pari seuruetta nuotion ääressä. Pöydän päähän mahtui kuitenkin vielä. Pöhistelimme retkikeittimellä lounaat ja lepuutimme jalkojamme. Minulla ja Krotilla oli nyhtökaurakäristystä ja perunamuusia. Niiden lisukkeeksi tuli tuoreita puolukoita. Saukolla ja Jarpilla oli käteviä "lisää vain vesi" -retkimuonapusseja.

 

Kirnukankaalta ei ollutkaan enää pitkä matka takaisin Tervajärven parkkipaikalle. Kulku tuntui kuitenkin etenevän paljon hitaammin kuin alkupuolella päivää. Minulla oli sellainen fiilis lounastauolle saakka, että kuljimme hyvinkin reippaasti, mutta loppumatkasta tuli niin haastavaa maastoa, että eteneminen tuntui paikoin hiippailulta. Jalkani olivat hiertyneet parista kohtaa vesikelloille. Kaikilla alkoi olla yleistä patikoinnin rasitusta raajoissaan.

Hauklamminvuorelle noustiin tosi jyrkkiä portaita kallionjyrkänteiden välistä. Paikassa oli jylhä tunnelma. Minä yskin ja pihisin portaiden jälkeen, mutta maisema oli kyllä aivan täysi kymppi. Lojukosken kaivolla täytimme taas vesipullot hyvin raikkaalla vedellä. Pari kertaa polun varressa nähtiin käärme.

 

Sulkusalmen sillan jälkeen alkoi epämääräinen kivikkoisjuurakkoisissa rinteissä rymyäminen eli niin sanottu loppuhuipennus. Jotain viimeisen pitkän, jyrkän, hyvin vaikeakulkuisen alamäen meiningeistä kertonee se, että toveri Krotti päätti lykätä rinkkansa pyörimään alas mäkeä itsekseen. Vaelluksilla aina joku uhoaa lähettävänsä rinkkansa pyörimään alas milloin mistäkin kukkulalta, mutta tämä oli eka kerta, kun näin rinkan oikeasti poukkoroivan yksinään alas mäkeä.

Hermusenlahden rantaa kulkeva polku oli vielä yksi rasittavan kivikkoinen seikkailu, mutta sen jälkeen tulikin vastaan venerantaa, leveää hiekkapolkua ja yhtäkkiä jo Tervajärven parkkipaikka. Järven pinta kimalteli kauniina auringon paisteessa. Vaikka retki oli lyhyt, vain kaksi päivää ja parisenkymmentä kilometriä, silti patikan jälkeen oli voittajafiilis, sillä vointini ennen reissua oli ollut niin heikko.

 

 

Retken päätteeksi sain vielä myytyä vanhan rinkkani eteenpäin. Olinhan todennut sen jo viime kesänä ehdottomasti liian isoksi omaan käyttööni, mutta ajatus sen kaupittelemisesta jossain nettikirppiksellä oli selkeästi ollut liian vaivalloinen, kun se ei ottanut tapahtuakseen. Toin rinkan nyt lainaan Jarpille, ja parin päivän testiajo toimi niin, että retken jälkeen kantolaite vaihtoi omistajaa.

 

Nyt voin hankkia itselleni uuden, pienemmän ja kevyemmän rinkan, mutta sitä odotellessa hyödynnän Luonto-Liiton retkivarustelainausta. Sieltä kun saan Varsinais-Suomen piirin jäsenenä helposti ja ilmaiseksi. On myös eri vaihtoehtoja, joiden kanssa voin miettiä, minkälainen olisi juuri minulle paras rinkka.

Onko Repovesi sinulle tuttu kohde?

Saariston rengastie toukokuussa - osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Toukokuun viimeisen viikonlopun roadtripillämme Saariston rengastiellä tarkoituksenamme oli ajaa kaikessa rauhassa maisemista nauttien, kuljeskella luonnossa, havainnoida lintuja, syödä hyvin ja tehdä ostoksia pikkupuodeissa. Edellisissä postauksissani kerroin matkan reitistä ja majoituksesta sekä käyntikohteista ja ruokapaikoista. Nyt kerron vielä retkeilyaktiviteeteistä ja etenkin linnuista. 

Mossala, Houtskär

Kun matkaa Saariston rengastiellä, on periaatteessa koko ajan luontoretkellä. Luontokohteita ei tarvitse välttämättä erikseen etsiä. Linnutkin ovat kaikkialla. Reissaaja näkee esimerkiksi jokaisella lauttamatkalla väistämättäkin joukoittain haahkoja, joutsenia, merimetsoja, erilaisia lokkeja ja muita saariston lintuja. Tärkeintä onkin vain pysyä valppaana ja havainnoida ympäristöä, niin saa kaiken irti matkan luontoelämysmahdollisuuksista.

 

Lauttamatkoista parhaat merilintujen havainnointiin ovat ne, jotka kestävät pisimpään ja kulkevat uloimpana saaristossa. Ne ovat Korppoo-Houtskär, Houtskär-Iniö ja Iniö-Kustavi. Etenkin näistä keskimmäinen, noin tunnin mittainen merimatka kannattaa viettää lautan kannella kiikaroiden. Kaukoputkikin on tosi hyödyllinen, joskin lautan moottorin tärinä voi tehdä kuvan katselusta hyvin epämiellyttävää, sillä pieni tärräys näkyy kaukoputken kuvassa valtavana pompsahteluna.

Näimme lauttamatkoilla tuhansien haahkojen ja satojen merimetsojen ohella muun muassa harmaahylkeen, pilkkasiiven, mustalintuja, tukkakoskeloparin ja tietysti kymmeniä merikotkia. Parin lyhyempää väliä liikennöivän lossin kyydissä oli räystäspääskyjen pesiä, ja mikäs siinä, kun alus kulkee vain muutaman minuutin suuntaansa. Pesiä oli kuitenkin myös Korppoo-Houtskär-välin aluksessa, ja mietimme, eikö pääskyjä haittaa, että niiden pesä siirtyy monta kertaa päivässä puolen tunnin merimatkan saaresta toiseen.

Iniö-Kustavi-yhteyslautan ylätasanteelta oli hyvä kiikaroida.

Räystäspääskyn pesiä Iniön lossin kyydissä

 

Oikeastaan kaikki vierailukohteet, joissa pistäydyimme, tarjosivat myös luontonähtävää. Paraisilla Tammiluodon viinitilan rannassa lenteli ruskosuohaukka. Nauvossa Tackorkin ravintolan terassilla saimme tarkkailla niin kurkia kuin lukuisia laululintujakin. Korppoossa Walldéns Trädgårdin pihassa havaitsimme  korkealla metsän yllä hiirihaukan ja pensaikossa tien varressa parin pikkulepinkäisiä. Kustavin käsityökylällä lauloivat kultarinta ja hemppo.

Ajomatkoillakin näkyi kaikenlaista kivaa tienvarsilla. Nauvossa näkyi pari hiirihaukkaa päivystämässä pellonreunassa. Kurkia käyskenteli useilla pelloilla. Matkalla maisemareittiä Tackorkista takaisin Nauvon keskustaan näimme myös kurkiparin poikasineen - en ollut ikinä ennen tainnut nähdä kurjenpoikasta niin läheltä. Kauriita ja peuroja oli joka puolella, mutta Houtskärissä näkyi myös yksi hirvi hakkuuaukolla juuri ennen Mossalan leirintäaluetta.

 

Vattkast, Korppoo

Pikkulepinkäinen tallentui hieman kämäiseen kuvaan Walldénsin pihan reunassa.

 

Teimme myös muutaman reippaamman kuljeskeluretken, joista ensimmäinen oli metsälenkki majoituspaikkamme maisemissa Houtskärissä saapumisiltanamme. Tämä Mossalan leirintäalueen retkeilyreitti on aika lyhyt, parisen kilsaa, eli juuri sopiva tällaiselle iltalenkille. Reitin varrella on vanhaa tuoretta mäntymetsää, lehtoa ja rantakallioita, mutta myös avohakkuun reunaa ja leirintäalueen takapihaa. Osuimme rantakallioille sopivasti auringonlaskun aikaan ihailemaan merimaisemaa ja vänkyräisiä mäntyjä illan väreissä. Metsässä lauloi muun muassa useita kultarintoja ja leppälintu.

 

Mossala, Houtskär

 

Lauantaina kiipeilimme vuorella. Borgberg sijaitsee Houtskärissä, Järvisin kylän lähellä, Hyppeisiin vievän tien varressa. Borgbergin huipulla on näkötorni, josta voi nähdä selkeällä säällä kuulemma Ahvenanmaalle asti. Huipulle johtavalla polulla on pituutta tuskin kilometriä, mutta jyrkän nousun takia vuorella käymisessä oli ihan reippailun tunnelmaa. Kaukoputki kannatti kantaa ylös, sillä pelkillä kiikareilla lintuja ei olisi löytänyt avarasta maisemasta. Kolme merikotkaa kaarteli suoraan tornin korkeudella, joten niiden lentoa sai tarkkailla hyvästä kuvakulmasta.

 

Tornilla vierailun lisäksi osa porukastamme yritti päästä vuoren rinteellä sijaitsevaan, suoraan tielle näkyvissä olevaan lippaluolaan. Alhaalta päin kiipeäminen ei onnistunut, mutta huipulta alaspäin laskeutumalla he pääsivät kuin pääsivätkin luolaan. Myös huipulle vievän merkityn polun varressa on pieni lippaluola, johon päästäkseen ei tarvitse kuin astua muutama askel syrjään reitiltä. Ties vaikka vuoresta löytyisi muitakin luolia.

Borgberg, Houtskär

Maisemaa Borgbergin näkötornilta

Reissun viimeisenä päivänä kävimme tutustumassa Iniössä Norrbyn luontopolkuun. Polku lähtee suoraan päätien varresta aivan Jumoon vievän lossin rannan tuntumasta. Se nousee kalliomännikköön ja vie ylös Kasbergetin huipulle. Reitti ei ole rengas, vaan takaisin kävellään samaa polkua. Meillä oli retkellä mukana Merideli Leonellasta juuri noudetut pitsat, jotka söimme kalliolla istuskellen. Leppälintu, metsäkirvinen ja töyhtötiainen lauloivat taustalla. Ihana piknik!

Iniössä teimme kävelyn myös Jumon kylän rantaan. Hiekkatie vei pienen kylän ja laidunnittyjen poikki venerantaan. Kivipohjaisessa rannassa kasvoi vedenalainen rakkolevämetsä, jonka huojuntaa kevyessä aallokossa saimme katsella laiturilta. Haahkat ja isokoskelot lipuivat ohi. Tiirat mekastivat pesäluodollaan. Merikotkat kaartelivat korkeuksissa. Jumossa vallitsi täydellinen saariston kesäidylli.

Jumo, Iniö

Matkan viimeisestä pysähdyksestä Muntin museosillalla mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa. Suosittelen kaikille rengastien reissaajille pysähtymistä tälläkin kohteella. Vaikka siellä ei ole juuri kuljeskeltavaa tai muuta tekemistä kuin katsella vanhaa siltaa, niin se silta on kyllä ihan itsessään pysähtymisen arvoinen, ja etenkin alkukesästä tuomet ja omenapuut kukkivat ihanasti joen varrella. Otimme tosi paljon valokuvia kauniissa ilta-auringon valossa, nautimme kultarinnan laulutaituroinnista ja napostelimme eväät loppuun. 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat 

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Saariston rengastie toukokuussa - osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat

Toukokuun viimeisen viikonlopun roadtripillämme Saariston rengastiellä tarkoituksenamme oli ajaa kaikessa rauhassa maisemista nauttien, kuljeskella luonnossa, havainnoida lintuja, syödä hyvin ja tehdä ostoksia pikkupuodeissa. Edellisessä postauksessani kerroin matkan reitistä ja majoituksesta. Nyt kerron vierailukohteista ja ruokapaikoista.

Gammelbondas Boden, Nauvo

Tällaisilla roadtripeillä yksi parhaista aktiviteeteista on pientilojen suoramyyntipuodeissa käyminen. Osa paikoista ei ollut vielä aktivoitunut kesäaukioloon, mutta tiedustelimme etukäteen, voisimmeko vierailla, ja kyllähän se sopi. On hyvä tukea paikallisia pientuottajia ja ostaa suoraan tilalta. Puotipiipahdukset olivat myös siitä mukavia, että tuli poikettua enemmän pääreitiltä ja nähtyä monipuolisemmin maisemia.

 

Paraisilla kävimme ihan ensin Bornemannin mehustamolla (Bornemanns musteri), mistä ostimme mehua, limonadia ja siideriä. Paikka oli oikein mukava ja tuotteet herkullisia! Pian sen jälkeen koukkasimme Tammiluodon viinitilalle, mistä olemme pari kertaa aiemminkin käyneet hakemassa maukkaita omena- ja marjajuomia. Viinitilalta poistuessamme ajoimme maisemareittiä Kuitian kartanon (Qvidja Gård) maiden poikki pikkutietä, mikä oli ihan mielenkiintoinen kiepaus. 

Bornemannin mehustamo, Parainen

 

Paraisten kaupunkialueella sijaitseva Jordkällaren-juustopuoti oli myös ennestään tuttu kohde, jonne halusimme tälläkin ohiajolla poiketa. Juustokauppias on hauska, ja kaikki juustot hänen puodissaan ovat aina vähintäänkin maailman parhaita. Puodista saa myös muita gourmet-herkkuja ja ruuanlaittovälineitä.

 

Viimeinen pysähdyksemme Paraisilla oli Sattmark, missä valitettavasti kahvila ja bistro olivat vielä kiinni perjantaisin, mutta kalapuoti oli yllättäen jo auki. Kesäisin myös arkipäivinä palveleva Sattmarkin kahvitupa on kyllä tosi sympaattinen pieni kahvila, ja ainakin aiempina kesinä myös bistro on ollut hyvä. Suosittelen siis Sattmarkissa pistäytymistä.

 

Söimme Nauvon puolella Tackork Gård & Marinassa, joka sijaitsee matkan päässä kirkonkylältä maaseudulla. Olimme tajunneet koko paikan olemassaolon vasta aiemmin keväällä, kun olimme käymässä Nauvossa ja satuimme saamaan alennuskupongin ravintolaan. Onneksi! Paikka oli tosi kiva. Vastoin vegaaniuspyrkimystäni tilasin burgerin, jossa oli punajuuripihvin kaverina vuohenjuustoa, ja se oli kyllä aivan tavattoman herkullinen. Join myös saaristolaisen Heisala Craft Drink Companyn raikkaan marjalonkeron. 

Tackårk Gård & Marina, Nauvo

 

Aterian jälkeen palasimme vielä Nauvon keskustaan käymään kaupassa. Ajoimme sinne maisemareittiä Norrstrandintien kautta. Matkalla havaitsimme sattumalta pienen maatilapuodin, jonka kohdalla täytyi tehdä äkkijarrutus, kun tienvarsikyltissä luki taikasana: nypotatis. Puodista olivat kuitenkin valitettavasti perunat päässeet loppumaan, mutta ostimme vihanneksia ja kanelbullesnittar-keksejä. Itsepalveluperiaatteella toimiva Gammelbondas Boden sijaitsee osoitteessa Packaistentie 8, Parainen.

Lauantaina Korppoossa suuntasimme ensin Vattkastin (Wattkast) saarella sijaitsevaan Walldéns Trädgård -tilamyymälään. Vattkastiin ajetaan upean korkean sillan kautta. Aiemmin Vattkastissa toimi Isaksson's -tomaattitilan suoramyyntipuoti, mutta nyt yritys on lopettanut, eikä sillä ole enää toimipistettä Houtskärissäkään. Onneksi Walldéns on sentään olemassa. Sieltä saimme lisää ihania tuoreita vihanneksia. Paikka oli myös tosi kaunis.

Walldéns Trädgård, Korppoo

 

Vähän ennen paluuta sillalle huomasimme tien varressa opasteen Holméns Trädgårdin kesäkukka- ja taimimyymälään. Sinne piti tietenkin kääntyä. Olin hieman kauhuissani, miten kaikki taimiostokset mahtuisivat pienen automme kyytiin ja selviäisivät auringonpaahteisesta matkasta, mutta mitä suotta, hyvinhän se onnistui. Taimet olivat reippaita ja edullisia, joten suosittelen kyllä Holménsia. Sinne vievän pienen hiekkatien risteysksen osoite on Wattkastintie 191, Parainen.

Kävimme Korpoströmin saaristokeskuksessa tsekkaamassa ravintolan tarjontaa, mutta kasvisruokaa ei ollut saatavilla, ja saaristokeskuksen näyttelytkään eivät olleet vielä auki, joten jatkoimme matkaa Verkanin satamaan ravintola Buffaloon, joka oli myös tuttu aiemmilta reissuilta. Olen aina tykännyt sen ruuista, eikä nytkään tarvinut pettyä. Listalle oli ilmestynyt useampi kasvisruoka sitten viime käynnin.

 

Täydensimme aamiais- ja iltaruokatarvikkeita kaupasta Korppoon kirkonkylällä ja teimme pienen kävelyn kirkon ympäri ja asuinalueen taakse metsikköön. Lisäksi pistäydyimme kahvilla Hjalmar's Restaurang & Pubissa, mistä sai oikein hyvää suklaakakkua. Sitten olikin aika lähteä Houtskärin lautalle. Houtskärin puolella ilta kului patikoinnin ja maisema-ajelun merkeissä. Kävimme ihailemassa Hyppeisin kylän herttaisia maisemia, mutta unohdimme kokonaan vierailla kirkonkylällä.

Korppoon kirkko

 

Sunnuntaina vietimme aikaa Iniössä. Ensimmäinen kohteemme oli Erkas Gården Ravintola & Tilapuoti. Ravintola oli vielä talviteloilla, mutta puoti avattiin meitä varten. Erkas Gården on vuohitila, jonka puodista saa tilan omia juustoja, jäätelöitä, jugurtteja, viilejä ja saaristolaisleipää sekä muiden pientuottajien juomia, makeisia ja muita herkkuja. Ostosten jälkeen kävely Jumon kylän rantaan tarjosi yhdet matkan idyllisimmistä tunnelmista. 

 

Lounaaksi haimme hurmaavat saaristolaispitsat Iniön Merideli Leonellasta, jotka söimme retkellä Norrbyn luontopolulla. (Kirjoitan tästä ja muistakin retkeilyaktiviteeteista myöhemmin lisää.) Sen jälkeen matka jatkuikin jo Kustaviin, missä tietenkin täytyy aina vierailla Kustavin käsityökylässä. Legendaarinen Kustavin savipaja ja muut, pienet käsityöläisyritykset myyvät siellä tuotteitaan, ja kahvilasta saa saariston parhaita munkkeja. Nykyään niitä tehdään myös vegaanisina.

 

Saariston Lasifabriikki, Kustavin käsityökylä

 

Kustavissa ajaessamme huomasimme myös Friisilän tilapuodin opasteen ja pistäydyimme sinne. Ostimme vain vihanneksia mukaan, mutta olisi siellä ollut kesäkahvilakin. Puotipiipahduksen jälkeen pysähdyimme enää kerran, Taivassalossa ihailemaan Muntin museosiltaa. Tuomet kukkivat joen varsilla ja tuoksuivat huumaavan ihanalta, ja kultarinta lauloi iloisen pontevasti.

 

Muntin museosilta, Taivassalo

 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Saariston rengastie toukokuussa - osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Saariston rengastie toukokuun viimeisenä viikonloppuna, juuri ennen kesäsesongin varsinaista alkamista, oli ruuhkaton ja rauhallinen. Muita matkailijoita näkyi melko vähän, eikä lautoille tarvinut pahemmin jonottaa. Turvavälejä mahtui pitämään hyvin, ja muutenkin pandemiaolosuhteissa turvallinen oleminen eri kohteissa onnistui vaikeuksitta. Säät suosivat. Kesään heräilevä luonto kukki, viheriöi ja soi lintujen laulua. Olen iloinen, että päätimme toteuttaa spontaanin roadtripin saaristoon juuri tähän aikaan.

Björkö, Houtskär

Roadtripin reitti ja lautat

Ajoimme Saariston ison rengastien ympäri kolmessa päivässä, mikä on autolla oikein hyvä aikataulu. Reittimme kulki Turusta Kaarinan kautta Paraisille, Nauvoon, Korppooseen, Houtskariin, Iniöön, Kustaviin sekä Taivassaloon ja sieltä Askaisten, Merimaskun ja Mynämäen kautta takaisin Turkuun. Loppumatkasta rengastietä voisi kiertää vielä Velkuan kautta, mutta lautta Taivassalon Hakkenpäästä Velkualle on vain kevyelle liikenteelle.

Lähdimme liikkeelle Turusta perjantaina iltapäivällä. Halusimme ehtiä Nauvoon asti ennen viikonloppumökkiruuhkaa, jonka arvelimme alkavan kertyä alkuillasta, kun ihmiset pääsevät töistä ja lähtevät mökeilleen. Vaikka olimme vähän myöhässä liikkeellä, emme kuitenkan joutuneet jumittamaan ruuhkassa. Korppoosta eteenpäin olikin sitten hyvin hiljaista. Jokaisella lautalla oli toki muitakin matkustajia, mutta ei täyteen ahdettua.

Perjantaina ajoimme Houtskariin, jonka ruotsinkielisen nimen Houtskär olen jotenkin omaksunut paremmin, joten kutsun sitä tässäkin tekstissä jatkossa sillä. Lauantaina palasimme vähän matkaa taaksepäin seikkailemaan Korppooseen ja kiertelimme Houtskärissä. Sunnuntain vietimme Iniössä ja Kustavissa ja palasimme Turkuun. Kuntaliitoksen jälkeen Nauvo, Korppoo, Houtskär ja Iniö kuuluvat kaikki Paraisten kaupunkiin, mutta saariryppäitä nimitetään edelleen vanhojen kuntien mukaan.

Lautta Korppoosta Houtskäriin

Houtskäristä Iniöön liikennöivä, rengastien pisin ja ainoa maksullinen lauttayhteys (M/S Antonia) kulkee vain kesäisin, mutta onneksi sen kesäkausi alkaa mukavasti jo toukokuun puolivälissä, joten koko iso rengastie oli jo kierrettävissä. Reitin muut lautat ja lossit kulkevat ympäri vuoden ja ovat maksuttomia. 

Rengastien ensimmäinen lauttamatka on kymmenen minuutin siirtymä Paraisilta Nauvoon. Seuraava on Nauvosta Korppooseen ja kestää vain viitisen minuuttia. Korppoosta Houtskäriin on ensimmäinen pidempi merimatka, puoli tuntia. Houtskärin saarten välissä on kaksi muutaman minuutin lossia. Houtskäristä Iniöön menee sitten noin tunti. Iniön saarten välissä on taas lyhyt lossi. Iniöstä Kustaviin on vielä puoli tuntia lautalla.

Mökkimajoitus Mossalan leirintäalueella

Majoituimme molemmat yöt Houtskärissä Mossalassa Saariston lomakeskuksen leirintäalueella vuokramökissä, jossa oli suihku ja keittiönurkkaus. Mökki oli kohtuullisen siisti ja mukava, mutta kyllä minä olin aamuisin vähän tukkoinen, joten en voi varauksetta suositella kanssa-allergikoille ja -astmaatikoille. Olin suunnitellut varavaihtoehdoksi autossa nukkumisen, jos mökki olisi liian tunkkainen, mutta päätin kuitenkin valita jälkimmäisenäkin yönä paremman nukkumisasennon mahdollistavan sisämajoituksen. Telttailuun mökin pihassa ei saatu lupaa.

 

Tuntuu ehkä hassulta ajatukselta, että ajoimme ensimmäisenä päivänä Turusta suoraan Mossalaan asti yöpymään, sitten seuraavana päivänä takaisin päin samaa reittiä Houtskärin muiden saarten läpi ja lautalla Korppooseen seikkailemaan, sieltä taas lautalla takaisin Houtskärin saaria kiertämään ja sitten samaan paikkaan toiseksi yöksi. Se kuitenkin oli lopulta tarjolla olleista vaihtoehdoista edullisin ja järkevin valinta. Kaikki majoituspalvelut eivät olleet vielä avanneet tälle kesälle, joten valinnanvaraa oli tavanomaista vähemmän. 

Mökkimme Mossalan leirintäalueella

Mökin oleskelutilaa

 

Viime kerrallamme Saariston rengastiellä jouduimme lautta-aikataulujen takia ajamaan Iniön läpi aika kiireellä ja viimeinen päivä venyi myöhään iltaan. Tällä kertaa majoittuminen Mossalassa mahdollisti lähdön sunnuntaina heti aamulla kello kymmenen lautalla Iniöön. Näin saimme käyttöömme runsaasti aikaa Iniössä, ja takaisin Turkuunkin saavuttiin jo alkuillasta eikä yöllä. Majoituksen sijainti suoraan lauttarannassa oli siis aikatauluteknisesti erinomainen. 

Saariston lomakeskus on ihan keskivertomukava leirintäalue. Sijainti ja maisemat ovat kivat, ja metsää on ympärillä, mutta tavanomaiseen leirintäaluetyyliin koko paikka ei ole tasaisen siisti ja nätti, vaan nurkilla on myös epämääräistä ryönää. Alueen ympäri kiertää parin kilometrin retkeilyreitti, jonka kävelimme perjantai-iltana. Reitin varrella on tosi hienoa vanhaa metsää, mutta myös hakkuuaukon reunaa ja leirintäalueen romuista pihanlaitaa.

Majoituimme Mossalassa myös syksyllä 2016, kun olimme ensimmäistä kertaa Saariston rengastiellä. Silloin nukuimme autossa telttailualueella, joka sijaitsee suojaisalla paikalla metsän reunassa. Telttailijoiden vessa- ja suihkutilat olivat myös tuolloin ihan kohtuulliset. Tämän kevään reissulla söimme aamiaiseksi omia eväitä mökissä, mutta edellisellä kerralla söimme leirintäalueen ravintolan aamiaisbuffetissa, joka sekin oli silloin ihan asiallinen.

Näkymä mökin edestä merelle

 

Kaikkiaan olen tyytyväinen niin reitti- kuin majoitusvalintaamme. Seuraavissa postauksissa kerron tarkemmin, missä kävimme ja mitä teimme reissun aikana. Lisään linkit niihin tähän perään. 

 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat 

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Saaristosta

Kerttujen laulu vehreällä rantaniityllä. Auringonpaiste tyystin pilvettömältä, huikaisevan siniseltä taivaalta. Korkealla kaksi uljasta merikotkaa kaartelee rauhallista taivastanssia. Kotkat kohoavat aina vain ylemmäs, kunnes niitä ei pysty enää erottamaan ilman kiikareita. Kirkkaus sattuu silmiin, auringonpaiste ihoon. Kaikessa on kesän tunnelma. 

 

Tämä terävän aurinkoinen hetki Iniön Jumon kylältä oli se, joka minulle tuli ensimmäisenä mieleen miettiessäni, mitä kirjoittaisin viikonlopustani nyt, kun olen palannut kotiin reissusta ja koen tarvetta kirjoittaa jotain, mutten tiedä, mistä aloittaisin ja mitä ehtisin saada naputeltua ennen kuin nukahdan.

Toukokuu on aina yllättäjä. Yhtenä päivänä sataa lunta, toisena onkin jo kesä. Tyhjä viikonloppu täyttyy jollakin yllättävällä seikkailulla. Tänä viikonloppuna se oli roadtrip Saariston rengastielle. Ajoimme rengastien ympäri kolmessa päivässä, ihailimme maisemia, havainnoimme lintuja, kuljimme luonnossa, pistäydyimme puodeissa ja söimme ihania saariston herkkuja. 

Postaan myöhemmin siitä ja paljon muustakin. Minulla on valtavasti valokuvia odottamassa tsekkausta ja säätöä, aivan valtavasti muistoja ja muistiinpanoja odottamassa kanavointia tekstiksi. Minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa niille, ja se on sääli. Nyt postaan vain tämän ja menen nukkumaan, mutta palaan pian asiaan.

 

Saariston rengastie toukokuussa

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat 

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Kirkniemen lintutorni - tutustumisretki uudelle kohteelle

Lohjalle nousi tänä syksynä uusi lintutorni. Lohjanjärven rantaan Kirkniemeen Osuniemenlahdelle pystytetty torni vihittiin käyttöön jo syyskuussa, mutta ehdin tehdä tutustumisretken sinne vasta viime viikonloppuna. Saavuin seurueeni kanssa paikalle alkuillasta, kun miltei jo hämärsi. Sää oli sateentihkuinen, tuulinen, viileä ja pilvinen. Puhuri oli jo riepotellut puista suurimman osan ruskalehdistä maahan vettymään, joten maisema alkoi olla loppusyksyisen harmaa.

 

Torni sijaitsee Kirkniemen kartanon mailla. Kartanon omistaa Metsä Group, joka myös sponsoroi tornin rakentamista. Kohteelle saavutaan Lohjansaarentieltä kääntymällä Kirkniemen kartano -nimiselle tielle. Parkkipaikka sijaitsee heti risteyksen jälkeen tien vasemmalla puolella. Navigaattori löytää perille vaikkapa osoitteella Kirkniemen kartano 1, Lohja. Parkkipaikka on ihan kohtuullisen suuri.

Parkkikselta jatketaan kävellen kohti kartanoa. Tie on suljettu portilla, mutta siinä on jalankulkijoille tarkoitettu ovi, joka on varustettu isolla ja hyvällä opastekartalla tornin sijainnista. Tammien reunustamaa tietä kuljetaan viitisen sataa metriä, minkä jälkeen uusi opastekyltti ohjaa kääntymään oikeaan, pensaikon reunaa seurailevalle, toistaiseksi vielä aika huomaamattomalle polulle. Vaan eiköhän polku pian tallaudu hyvin erottuvaksi ja muutu samalla mutaisemmaksikin. 

 

 

Vielä yksi käännös vasempaan, ettei päädy päistikkaa pensaikkoon, ja sitten torni pian ilmestyykin näkyviin oikealla. Kävelymatkaa parkkipaikalta tornille on yhteensä noin kilometri, ja maisemat matkan varrella ovat oikein mukavat. Me teimme retkemme mieleenpainuvimman luontohavainnonkin heti tammikujalla, kun huomasimme edessämme tiellä puiden varjossa peuran. Jostain syystä päätin nostaa kiikarit nenälle, jolloin näin, ettei se ollutkaan tavallinen valkohäntäpeura, vaan harvinainen kuusipeura.

Kuusipeuralla oli myös seurassaan vasa. Lisäksi tielle ilmaantui pian muutama muukin pienempi hirvieläin, mutta toisin kuin kaksi selkeää kuusipeuraa, joilla oli kaunis pilkullinen turkki, nämä muut olivat harmaita. Olivatko ne jo talviturkkiin vaihtaneita vasoja vaiko tavallisia metsäkauriita, siitä emme lopulta olleet varmoja, kun ne jo katosivat näkyvistä. 

Kuusipeura eli täpläkauris on Suomeen istutettu vieraslaji. Se ei kuitenkaan ole pystynyt muodostamaan pysyviä kantoja kuin paikoitellen saaristoon, sillä se menestyy huonosti Suomen oloissa luonnonvaraisena. Sitä tarhataan ja istutetaan luontoon metsästettäväksi, ja tuskin nämäkään yksilöt olivat täällä sattumalta. Kartanon mailla näkyi ampumalavoja - eivätköhän peurat olleet tänne ammuttavaksi istutettuja. Joka tapauksessa havainto oli hieno. En muista ikinä ennen nähneeni kuusipeuraa luonnossa.

 

 

Lintutornilla emme tehneet erikoisempia havaintoja, mutta yhtä edestakaisin lentelevää harmaahaikaraa saimme tarkkailla. Lisäksi näkyvissä oli sinisorsia. Joku tikka huusi, mutta emme tunnistaneet, oliko kyseessä tavallinen käppäri vai joku muu. Hiljaista siis oli, mutta paikka vaikutti todella hyvältä. Osuniemenlahdella on mukavasti ruovikkoa ja hietikkoista rantalietettä. Torni on seitsemän metriä korkea, vankka ja tilava. Ainoana miinuksena voisi sanoa, että tornissa ei ole penkkiä.

Hämärän tihentyessä lähdimme tornilta. Peuroja ei enää näkynyt, ja luonto ympärillä muutenkin hiljeni. Tuuli vain humisi puissa. Kirkniemen lintutornista jäi hyvä fiilis, vaikka ensimmäinen käyntimme tapahtuikin näin harmaana ja vaisuna aikana. Tekisi mieli tulla tänne vaikka Tornien taistoon, mutta on kyllä oletettavaa, että Lohjan lintuyhdistys Hakki ottaa uuden tornin edustustornikseen.

 

 

Hakin alueella on nyt viisi lintutornia. Oleilen ja retkeilen aika usein Lohjan suunnalla, ja monet lintupaikat ovatkin jo tulleet tutuiksi. Uusi lintutorni on mukava lisä seudun hyvien retkikohteiden joukkoon. Eiköhän täällä tulekin käytyä, kun Lohjalla pyörii.

Roadtrip Lappiin - osa 6: Kotimatkan linnut ja Merenkurkun saaristo

Kesäkuinen Lapin-matkamme kääntyi juhannuksen jälkeen kohti loppuaan. Norjassa käyntiä seuraavana päivänä jo pakkasimme tavarat ja lähdimme karauttamaan etelään päin. Ensin posoteltiin Inarista päivän aikana Vaasaan, missä vietettiin vielä yksi yö niin ikään leirintäalueella ja seikkailtiin aamupäivä Merenkurkun maisemissa. Sitten ajettiin Porin kautta Turkuun. Etelään päin palattaessa paahteinen hellesää iski taas piinaamaan matkantekoa, mutta tunnelma pysyi siitä huolimatta korkealla ja retkipysähdyksiä jaksettiin toteuttaa.

 

Merenkurkku

 

Sinipyrstön bongaaminen

 

Inarissa ensimmäinen matkapäivän pysähdys tulikin jo pian lähdön jälkeen. Halusimme nimittäin mennä bongaamaan sinipyrstön. Kukaan meistä ei ollut aiemmin kohdannut tätä suorastaan salaperäistä vanhojen erämaametsien lintua. Meneillään oli kuitenkin ilmeisen hyvä sinipyrstökesä, sillä havaintoja reviirillä laulavista linnuista oli kiirinyt vähän joka suunnalta itäistä ja pohjoista Suomea. Yksi havaintopaikka sijaitsi juuri sopivasti Inarissa. 

 

Käännyimme päätieltä pienelle töyssyiselle Lintujärventielle bongauksenkiilto silmissämme. Matkalla pysähdyimme katsomaan tilhiä, jotka istuskelivat puussa ihan tien varressa. Tilhien näkeminen kesällä on aina eteläisen silmin hauska juttu. Samalla pysähdyksellä näimme myös lapintiaisia. Niitä ei juuri koskaan etelässä näe.

 

Määränpäämme oli erään Rautujärvi-nimisen pikkujärven luona. Oikeastaan heti ulkoistuttuamme autosta kuulimmekin jo etsimämme - sinipyrstön laulun. Ongelmana kuitenkin oli, että laulun ollessa meille kaikille aika vieras jouduimme kuuntelemaan äänitteitä netistä monta kertaa ja vertaamaan ylhäältä harjumetsiköstä kantautuvaan laulunsäkeeseen voidaksemme olla varmoja havainnosta. 

 

Pian kuulimme vielä toisenkin sinipyrstön. Olipa hienoa havaita kaksi yksilöä samalla kertaa! Saimme kyllä hyvät naurut oman määritystaitomme puutteellisuudesta pohjoisen lintujen äänten kohdalla. Kaikki linnut lapinsirkusta pulmuseen ja tunturikiurusta sinipyrstöön kuulostivat korviimme traagisen samanlaisilta, kun kuuntelimme ajomatkalla äänitteitä. Kaikkien laulut kuulostivat samanlaisilta "ryynyryynyryy"-värssyiltä, joten päätimme nimetä linnut uudestaan: pohjanryyny, pulmuryyny, tunturiryyny, siniryyny.

 

Sinipyrstön maisema

 

Tunturimaisemista lakeuksille

 

Ryyny-linnuille naureskellen jatkoimme matkaa Rautujärveltä seuraavalle pysähdykselle, Kaunispäälle. Saariselän seudun tuntureista Kaunispää on se, jonka huipulle pääsee vaikka ilman jalkoja. Sinne johtaa nimittäin autotie. Koska emme olleet tällä reissulle lainkaan voineet kiivetä tuntureille, päätimme, että ennen etelään paluuta on kiepsahdettava edes yhdellä, edes autoillen.

 

Kaunispään huippu on turistikohde, jossa kävi melkoinen ihmisvilinä, mutta siellä oli kuitenkin havaittu aiemmin muun muassa keräkurmitsa, joten kiipesimme näkötorniin toiveikkaina bongareina. Päivän paahteessa ja ihmisten mekastuksessa ei lintuja kuitenkaan juuri näkynyt, lukuun ottamatta touhukkaita räystäspääskyjä. Avaraa tunturiylänköä oli kuitenkin jo itsessään mukavaa katsella.

 

Kaunispään jälkeen emme pitäneet enää pidempiä taukoja muualla kuin huoltoasemilla. Yhden kuukkelin näimme lentävän tien yli, ja poroja tuli vielä pitkän aikaa vastaan. Kiersimme Kemin seudun ruuhkat ja tietyöt pikkutietä Simon kautta, jolloin pääsimme ihastelemaan Martimoaavan satumaisia suomaisemia. Horisonttiin jatkuva valkoisten suovillojen meri huojui tuulessa herttaisen kauniina. Auton ulkopuolella vallitsevasta räkkäkuhinasta huolimatta totesimme, että tänne on päästävä retkeilemään seuraavalla Lapin-reissulla.

 

Matkan taittuessa koitti pitkästä aikaa iltahämärä - ja alkoi tietysti väsyttää hirveästi. Viihdytimme itseämme laulamalla, kuuntelemalla yöradiolähetystä ja keksimällä outoja tarinoita. Tiesi, että ollaan tultu Pohjanmaalle, kun maisema alkoi olla pelkkää valtavaa laajaa peltoa täynnä pieniä vinoja latoja, joiden katoilla seisoo kuoveja, ja tien varressa hengailee mustavariksia. Vaasaan saavuimme lopulta lämpimän kesäyön hämyssä. Etsiydyimme leirintäalueelle ja kömmimme mitä kämäisimpään pieneen majoitusmökkiimme. Ikkunan takana mekastivat meriharakat.

Pitkästä aikaa auringonlasku ja iltahämärä

 

Merenkurkun saaristo

 

Aamulla lähdimme Vaasasta sivupistolle seikkailemaan Merenkurkun saaristoon. Seudut olivat minulle ja Krotille tuttuja vuosien takaiselta roadtripiltä, mutta silti Raippaluodon silta teki jälleen vaikutuksen valtavalla koollaan, Svedjehamnin kalasatama ihastuttavalla idyllisyydellään, Salteriet-kahvila maittavilla herkuillaan, Saltkaretin näkötorni korkeudellaan ja tornista avautuva merenkohoamisrannikon maisema persoonallisella kauneudellaan.

 

Saltkaretin näkötornilta lähdimme Bodvattnet Runt -luontopolkukierrokselle. Nelikilometrinen reitti vie maankohoamisen myötä merestä erilleen kuroutuvan, umpeenkasvavan merenlahden ympäri. Polku kulkee kivikkoisessa, lehtometsäisessä maastossa välillä laidunnittyjä pitkin. Matkan varrella sijaitsee Bodbackin vanha satama, jonka rakennukset seisovat jo liki merestä eriytyneellä rannalla autioina ja harmaina. Kosteikolla pesii hurjasti lintuja. Löysimme mekastavasta lokkijoukosta myös harvinaisempia pikkulokkeja. 

Merenkurkun saaristo lukeutuu Unescon luonnonperintökohteisiin, enkä ihmettele yhtään. Paikka on hyvin omalaatuinen. Svedjehamnissa seikkailun jälkeen kiertelimme vielä autolla Mustasaaren pikkuteitä maisemista nauttien. Pysähdyimme Södra Vallgrundissa sijaitsevassa Sommaröhallenissa, joka on paikallisten käsityöläistuotteiden myymälä. Sieltä löytää kaikenlaista vaikkapa matkamuistoksi tai tuliaiseksi.

 

Bodback

Maankohoamisrannan maisemaa De Geer -moreenimuodostumineen nähtynä Saltkaretin tornista

Svedjehamn

 

Porin mustavarikset

 

Merenkurkusta matkamme jatkui taas kohti etelää kummemmitta pysähdyksittä. Alkoi olla jo ilta, kun saavuimme Poriin. Väsyneinä ja nälkäisinä hakeuduimme yksinkertaisesti Amarilloon mättämään ruokaa. Sitten siirryimme vielä matkamme viimeiselle luontokohteelle - Käppärän hautausmaalle katsomaan mustavariksia ja etsimään pähkinähakkeja. 

 

Laajalla hautausmaalla ilta-auringon valossa kiertely ja puissa mekastavien mustavaristen tarkkailu oli mitä leppoisinta. Meillä Varsinais-Suomessa mustavariksia näkyy lähinnä vain muuttoaikaan, mutta Pohjanmaalla ja Satakunnassa, etenkin Porissa, niitä pesii paikoin tiheästikin. Käppärän hautausmaa sembramäntyineen on myös hyvä paikka harvinaisten pähkinähakkien havaitsemiseen, mutta niitä ei tällä kertaa löytynyt.

Käppärän hautausmaa

 

Turkuun palattiin yön jo hämärryttyä. Juuri sopivasti kotiovella kengästäni irtosi pohja! Sepä valitsikin hyvän hetken hajota. Olisi ollut ikävää teippailla rikkinäistä kenkää kasaan reissussa ja jännittää sen koossa pysymisen puolesta. Onneksi puhki tallatut tossut palvelivat hyvin vielä tämän matkan loppuun asti. 

 

Takana oli mahtava reissu, mutta oli kuitenkin oikein mukavaa päästä monen yön telttailujen ja kämäisten leirintäalueiden jälkeen taas kotiin suihkuun ja nukkumaan. Turun sää oli kyllä niin kuuma, että heti tuli ikävä takaisin Jäämeren raikkaaseen tuulen tuiverrukseen. Nyt näitä kuvia selaillessa ja matkapäiväkirjaa lukiessa on myös ikävä kesää - lintujen laulua, kesäkuun tuoretta vihreyttä ja ympärivuorokautista valoa.

Tässä vielä linkit aiempiin kirjoituksiin samalta reissulta:

Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa
Osa 4: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä
Osa 5: Päiväretki Varanginvuonolle

Roadtrip Lappiin - osa 5: Päiväretki Varanginvuonolle

Lapin-reissuumme kesäkuussa mahtui pikainen yhden päivän retki Inarista Norjan puolelle Varanginvuonolle katsomaan maisemia ja tietysti lintuja. Päivä oli juhannusaatto. Pandemiatilanteen myötä suljettu Norjan raja oli vasta samalla viikolla avattu suomalaisille, joten samaan suuntaan Jäämerelle oli virrannut paljon muitakin retkeilijöitä. Toki koronaturvallisuus piti ottaa edelleen huomioon kaikessa tekemisessä, mutta reissaamisemme oli onneksi hyvin eristäytynyttä, kun liikuimme pienen seurueemme kanssa omalla autolla luontokohteille.

 

Varanginvuono

 

Lähdimme aamulla majoituspaikastamme Inarin Uruniemestä autolla pohjoiseen päin. Ajomatka Inarista Utsjoelle, Suomen pohjoisrajalle ja sen yli kulkee uskomattoman kauniissa maisemissa. Inarin ja Utsjoen välinen tieosuus, jonka toisella puolella siintää Kaldoaivin, toisella puolella Paistunturin erämaa, on ehkä suosikkini kaikista ajamistani tienpätkistä. Utsjoen kunnan raja on niin karun kauniissa maastossa, että rajakyltille pitää pysähtyä ottamaan "mä olin täällä" -kuvia.

 

Pysähdyimme matkalla myös Utsjoen kirkkotuville. Kohde on hyvä pysähdyspaikka pitkällä ajomatkalla - tavattoman kaunis ja kiinnostava museokohde, hienot luonnonmaisemat, kedon kukkaloistoa, siisti huussi ja sopivaan aikaan myös kahvila ja puoti palvelemassa kävijöitä. Aurinko pilkahteli harmaan pilvimassan takaa, ja keltaiset kulleronkukat loistivat kilpaa auringon kanssa.

Utsjoen kirkkotuvat

 

Suomen ja Norjan valtioiden rajaksi määritelty Tenojoki ylitetään hienoa Saamen siltaa pitkin. Raja-asema on pieni ja hiljainen. Pian Norjan puolella maisema muuttuu vuoristoisemmaksi. Tie mutkittelee rinteillä, ja kuski saa keskittyä täysillä tiukoissa kurveissa. Mistä tahansa saattaa sännätä tielle poroja. Niitä ei onneksi nyt sännännyt. Sen sijaan näin kauniin pienen ampuhaukan, joka lensi tien yli.

 

Ensimmäinen suunnittelemamme jalkautumiskohde Norjassa oli Unjárga-Nessebyssä eli suomalaisittain Uuniemessä Varanginvuonon rannassa sijaitseva Nessebyn kirkko. Toki itse kirkkokin on ihan nätti nähtävyys, 1800-luvulla rakennettu valkoinen puukirkko, mutta me saavuimme sen luokse nähdäksemme lintuja ja muita vuonon eläimiä, sillä niiden tarkkailuun tämä pieni niemeke, jossa kirkko sijaitsee, on oiva paikka.

Nessebyn kirkko

 

Saavuimme juuri sopivasti ennen kuin nousuvesi alkoi virrata ylös. Vain tuntia myöhemmin emme olisi enää löytäneet juurikaan kahlaajalintuja saati päässeet ihailemaan erikoista vuorovesirantaa, sillä laskuveden paljastamat rantalietteet ja levävallit sekä kaikenmoiset hienot pohjaeläimet olisivat olleet jo veden alla. 

 

Onneksi ehdimme ajoissa! Nyt rantalietteellä käyskenteli koko joukko erilaisia kahlaajia, ja rakkolevien seassa näkyi simpukoita, kotiloita sekä piikkinahkaisten ja rapujen kuoria. Pienen vuorovesirantajaloitteluihmettelykierroksen jälkeen asetuimme tarkkailemaan lintuja hakien tuulensuojaa kirkon muurista ja autostamme. 

 

Tuuli pauhasi aivan tolkuttomasti, eivätkä ainakaan omat vaatteeni olleet lainkaan tarpeeksi tuulenpitävät. Olin ottanut vahingossa reissuun mukaan vanhan, liian pienen kuoritakin, jonka alle oli vaikea mahduttaa paksua hupparia. Tajusin sentään, että voihan sen niinkin päin tehdä, että pukee hupparin kuoritakin päälle - kerrospukeutumista aivan nurinperoisesti, mutta paras ratkaisu siihen hätään.

 

 

Rannan linnuista tunnistimme heti suosirrit, lapinsirrit, meriharakat, suokukot, tyllit ja pikkutyllit sekä komean punakuirin. Yksi sirreistä oli kuitenkin muita pienempi ja vähän eri värinen kuin lapinsirrit, mutta se katosi näkyvistämme ennen kuin saimme ihmeteltyä sitä kunnolla. Kun nousuvesi paimensi linnut lähemmäs rantaa, erikoissirri löytyi taas. Samassa paikalle ilmestyi suomalainen lintuharrastaja, joka mainitsi sirriparvessa liikuskelleen pikkusirrin. Sepä se olikin!

 

Pikkusirri kuitenkin katosi jälleen ennen kuin toveri Krotti ehti havaita sitä lainkaan. Krotti nimittäin keitteli meille lounasta retkikeittimellä kyyryssä auton ja kirkonmuurin välissä, eikä ollut siten valppaana lintuja kyttäämässä. Muonittajan pesti vaatii uhrautumista. Kun ruoka oli valmista, vetäydyimme autoon tuulta pakoon syömään.

 

Ruuan jälkeen nostimme kaukoputket olalle ja kävelimme kirkon ohi niemekkeen päähän katselemaan kaunista vuonomaisemaa. Muutama pikkukajava lenteli ympäriinsä tavallisten lokkien paljouden seassa. Yksi tumma merikihu havaittiin myös. Merihanhia, haahkoja, merimetsoja ja pari ristisorsaa möllötti kivillä. Niemellä oleili kapustarintoja. Kivitasku touhuili ympäriinsä. Kun seisoimme niemen nokassa kiikaroimassa, saimme taas suomalaisseuraa, kun vanhempi retkeilijäpari tuli luoksemme hetkeksi juttelemaan. 

 

 

Kohtaamamme muut suomalaiset olivat aikeissa matkata eteenpäin pitkin Varanginvuonon rantaa. Meilläkin oli aluksi aikomuksena piipahtaa tämän jälkeen vielä Ekkerøyssä, mutta teimme kuitenkin viisaan laskelman jäljellä olevan ajomatkan kestosta, vireystilastamme ja juhannusillan muista suunnitelmistamme ja päätimme, että on mukavampaa viettää täällä aikaa kaikessa rauhassa ja palata sitten rennosti takaisin Inariin sen sijaan, että ajaisi vielä muutaman tunnin pidempään vain päästäkseen pikaisesti vilkaisemaan Ekkerøyn lintupaljoutta.

 

Niinpä chillailtuamme vielä tovin Nessebyssä käännyimme paluumatkalle Inariin. Selkeästi viime yön univelat painoivat, kun toverit nukahtivat aika pian lähdettyämme. Ajoin sitten itsekseni musiikkia kuunnellen ja Norjan maisemia ihaillen. Onneksi perässä ei ollut muita autoja siinä kohtaa, kun lähestyimme Tenoa ja halusin antaa katseeni rauhassa lipua pitkin tuntureita ja jokea. Päädyin nimittäin hidastelemaan melkoisesti voidakseni keskittyä samanaikaisesti sekä maisemaan että mutkikkaaseen tiehen. Pysähdyin myös välillä levikkeille, jolloin toveritkin havahtuivat hereille.

Teno

 

Pidimme taas tauon Utsjoen kirkkotuvilla, joiden luona näimme myös muutaman poron mukavasti laiduntamassa ihan lähellä. Krotti jatkoi kuskina. Jossain Kaamasen lähellä huomasimme tien varressa riekon ja pysähdyimme tietysti katsomaan sitä. Kuuntelimme samalla lintujen laulua ja ihmettelimme ääniä, jotka olivat meille aivan vieraan kuuloisia.

 

Juuri kun olimme lähtemässä taas jatkamaan matkaa, näimme kookkaan vaalean pöllön kaartavan puiden takaa esiin, lipuvan tien yli auton edestä ja katoavan etuviistoon avoimemman suoalueen suuntaan. Siirsimme autoa sen verran, että pääsimme kiikaroimaan suoraan suolle, jolloin varmistuimme pöllön lajista - suopöllöhän se siinä saalisteli mitä lajityypillisimmin suolla, päivänvalossa, siivet yläviistossa suon yllä kaarrellen.

 

Pitkän ajopäivän päätteeksi saavuimme takaisin leirintäalueelle viettämään juhannusaattoa. Meillä oli Inarista ostettuja Pirkka-tapaksia ja sipsipussi, Norjan huoltsikkapysähdyksellä ostettua erityistä norjalaista kermaviiliä dippinä ja kotoa asti kuljetettua valkoherukkaviiniä, jota joimme paremman puutteessa kahvikupeista. Olipa jännää viettää juhannusta vaihteeksi tällä tavalla, camping-mökissä. Kävimme vielä ennen nukkumaanmenoa laiturin nokassa fiilistelemässä auringonpaistetta ja tyynen Inarijärven levollista maisemaa. 

 

 

Postauksen ensimmäinen ja toiseksi viimeinen kuva ovat toveri Krotin ottamia.

 

Lisään tähän vielä linkit muihin kirjoituksiin kesän reissultamme:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa
Osa 4: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

Osa 6: Kotimatkan linnut ja Merenkurkun saaristo