Lintuvuosi 2020 paketissa

Vuosi on lähtenyt mukavasti käyntiin myös lintuharrastuksen osalta. Pieniä retkiä on tullut tehtyä ja kivoja talvilintuja havaittua. Meillä on taas linturuokinta metsikössä keittiön ikkunan takana, joten pikkulintujen puuhailua on saanut tarkkailla kotoa käsin. Ruokinnalla on kyllä käynyt myös useampi metsähiiri. Ennen pidempiä puheita tämän vuoden lintuharrastuskuvioista palataanpa kuitenkin vielä viime vuoteen.

Aneriojärven lintutorni, Salo

 

Olen harrastanut lintuja oikeastaan lapsuudestani saakka, mutta 2020 oli kuitenkin vasta elämäni kolmas vuosi, jona pidin tarkasti kirjaa havaitsemistani lintulajeista eli laskin vuodenpinnoja. Ensimmäinen kerta oli 2017, jolloin listaani kertyi 179 lajia, joista vain 157 Suomesta. Retkeilin tuolloin myös Virossa. Toinen oli 2019, jolloin vuodareita tuli 166, kaikki Suomesta. Lisäksi silloin laskin myös ekopinnat, eli ilman moottoriajoneuvoilla liikkumista havaitut lajit, joita tuli vain 66. 

Vuoden 2020 tulokseksi sain mukavat 183 lajia, joista 178 Suomesta ja 57 ekopinnoja. Sekä kokonaissumma että Suomen luku olivat melkolailla isommat kuin yhtenäkään aiempana vertailukelpoisena vuonna, joskaan eivät toki mitenkään erikoisen suuret totisten bongareiden mittapuulla. Ekopinnoja kertyi taas aika vaatimaton määrä.

Kattelus, Lohja

 

Vertailukelpoisten vuosien joukossa 2020 oli selkeästi aiempaa ahkerammin linturetkeilty kuin edelliset. Lintujen havaitsemiseen vaikuttaa tietysti tuuri, ja opettelemalla paremmaksi tunnistajaksi löytää enemmän, mutta eniten merkitystä tuntuu olevan yksinkertaisesti retkeilyn määrällä. Mitä enemmän, monipuolisemmin ja parempiin aikoihin liikkuu erilaisissa maastoissa, sitä enemmän havaitsee lintuja. 

 

Viime vuonna olisi varmaan saavutettu jo 200 lajin haamuraja, jos olisin tehnyt enemmän tavoitteellisia linturetkiä myös kesällä, mutta minulla oli liikaa muuta tekemistä. Sen sijaan kevään, syksyn ja alkutalvenkin mittaan tein retkiä paljon enemmän kuin ehkä ikinä ennen. Syynä oli tietenkin pandemia, joka vei suurimman osan muista harrastuksistani ja riennoistani. 

 

Etenkin maalis-toukokuussa retkeilin runsaasti. Turun lähiluontokohteissa oli valtavasti ruuhkaa, joten en hirveästi tehnyt retkiä niihin kaikkein käydyimpiin kohteisiin. Etsiydyin etäälle ruuhkista, epämääräisempiin paikkoihin, kauemmas kaupungista. Poikkeusolojen tuoma poikkeuksellinen retkeilyaktiivisuuteni näkyykin vain vuodenpinnojen kokonaissaldossa, ei niinkään ekopinnoissa.

 

Luulin aiemmin, että 100 ekopinnaa olisi minulle helppo tavoite, mutta ei se nykyisellä asuinpaikallani ja harrastustyylilläni olekaan. Vuoden 2020 tavoitteeni oli ylittää edellisen vuoden ekovuodarimäärä. Siitä jäin kuitenkin 9 lajin päähän. Oikeastaan en tehnyt koko vuonna yhtään pidempää ekopinnaretkeä, vaan kaikki 57 lajia ovat noin kolmen kilometrin säteeltä kotoani, enimmäkseen samasta lähiöstä. Siihen nähden numero onkin yllättävän iso. Varsinaisten ekopinnaretkien toteutumatta jääminen on kyllä sääli.

 

Kuusisto, Kaarina

Kirkniemi, Lohja

 

Vuoteen mahtui jälleen hurjasti hienoja ja tietenkin myös vähemmän hienoja retkiä, luontohetkiä, kohtaamisia ja hauskoja tilanteita, joissa riittää muisteltavaa. Haluaisin voida jotenkin listata merkittävimmät tapaukset, mutta en oikein kykene valitsemaan. 

 

Kun mietin, mitä jäi päällimmäiseksi mieleen, ajatuksissani vilisevät sikin sokin alkukevään kuulaat illat lintutorneilla ja siniset kesäyöt, hetket juhannuksen roadtripiltä ja heinäkuiselta vaellusretkeltä, talven himmeä harmaus, tuhansien hanhien kaakatus syysiltana, kuhankeittäjän suloinen laulu saaristolehdossa, kehrääjän surina, lehtopöllöjen huudot, peltosirkun rauhalinen värssy kuumana tuulisena alkukesän päivänä - ja loputtomat muut luonnossa vietetyt hetket.

Vuoden viimeisenä päivänä yritin bongata hiiripöllöä, mutta en löytänyt sitä. Sen sijaan löysin itseni seisomasta hämärtyvässä, lämpimässä, sateentihkuisessa illassa hakkuuaukean reunassa kuunnellen etäältä kantautuvaa teerien pulputusta. Miten hassua ja ennalta-arvaamatonta, että vuoden viimeinen lintuhavaintoni olikin teeri. Uuden vuoden ensimmäinen laji sen sijaan oli hyvinkin todennäköinen vaihtoehto, talitiainen.

Lampaita rantaniityllä Raisionlahdella

Vasarlanlahti, Lohja

 

Täytyy sanoa, että kokonaisuutena vuosi 2020 jätti minulle oikein lämpimät muistot niin lintujen ja retkeilyn osalta kuin laajemminkin omasta elämästäni. Tiedän, miten etuoikeutettu olen voidessani sanoa näin. Maailman tilanne oli monin tavoin todella hirveä, enkä missään tapauksessa tarkoita vähätellä sitä saati muiden ihmisten kärsimyksiä, mutta kun ajattelen vain omalle kohdalleni sattuneita asioita - niitä jotka koin itse, enkä tiedotusvälineiden kautta - niin oikeastaan 2020 oli enimmäkseen oikein hyvä vuosi.

 

Olen todella ekstrovertti ja aktiivinen persoona, mutta oikeasti poikkeusolojen pakottama hengähdystauko sosiaalisesta toiminnasta, kalenterin tyhjentäminen ja vapautuneen ajan käyttäminen luonnossa ja tietenkin myös kotosalla oleskeluun oli äärimmäisen tervetullutta. En edes tiennyt kaipaavani sitä niin kovasti ennen kuin se väkisin tapahtui! Nyt toivon, että tämän erikoisen aikakauden myötä oppisin pysyvästi varaamaan enemmän aikaa itselleni, kotona olemiselle ja luontoharrastuksilleni kaikelta muulta tekemiseltä.

 

Lehtopöllö päivälepopaikassaan Lenholman lehdon latvustossa Paraisilla

 

Toistaiseksi 200 lajia vuodessa pysyy tavoitteena, jota vähän vasemmalla kädellä yritän saavuttaa muun elämisen ohessa. Ekopinnojen osalta pyrin jälleen vain ylittämään edellisten vuosien tulokseni. Lisäksi kisailen leikkimielisesti itseäni vastaan myös siinä, saanko 100 lajia täyteen ennen toukokuuta. Tähän mennessä olen havainnut 21 lajia. Näillä näkymin pandemia vain jatkuu jatkumistaan, joten odotettavissa lienee edelleen runsaasti retkeilyä, kun moni muu harrastus pysyy tauolla.

 

Päätin kuvittaa tämän postauksen vaihtelun vuoksi kuvilla sellaisilta viime kevään ja kesän retkiltä, joista en muistaakseni ole vielä kirjoittanut blogiin mitään, tai ainakaan en ole jakanut kuvia. En ole varma, tulenko kirjoittamaankaan näistä, vaikka kuvia selaillessa aloinkin vähän jo harkita.

Veikkaan, että teistä lukijoistakin monella on meneillään ainakin 100 lintulajia -haasteeseen osallistuminen. Miten teillä on lähtenyt lintuvuosi käyntiin?

Talven tunnelmaa ja ajatuksia kameran ostamisesta

Rakastan talvea! Lumen narsketta kenkien alla ja häikäisevää valkoisuutta on ollut kauhean ikävä. Edellisestä kunnon talvesta ehti jo tulla kuluneeksi pari vuotta ennen kuin tämä saapui. Tiedän kyllä, sanon jokaisen vuodenajan kohdalla rakastavani juuri sitä. Olen sellainen. Pian on taas aika tunnustaa rakkautta kevääseen, ja kyllähän se aina kytee kaiken taustalla, mutta juuri nyt keskityn riemuitsemaan talvesta ja keräämään mieleni täyteen sitä.

 

Vielä tammikuun alussa oli niin lämmintä, että ajattelin pessimistinä, ettei talvea varmaan taaskaan tule. Sitten saapuikin pakkanen, saatiin satumaisen kaunista huurretta ja sankkaa sumua mereltä. Pian alkoi lumipyry. Tuli kunnon lumimyrsky, joka kaatoi puita. Tuli parinkymmenen asteen pakkanen, mutta se ei valitettavasti kestänyt kauaa, kun lämpötila jo nousi plussalle. Hetken oli hyvin liukas ja kökkö keli. Onneksi nyt on taas hyvä pakkasjakso päällä ja uutta puhdasta lunta.

Kirjoitustyöt ja gradu ovat pitäneet minut poissa blogien äärestä, mutta tänään ajattelin viettää hetken sekä oman blogini kirjoittamisen että muiden blogien selailun parissa. Monessa seuraamassani blogissa onkin ilmestynyt useampia uusia postauksia sitten viime käynnin, joten luettavaa riittää. Mukavaa!

Blogien lukeminen on ihanan rentouttavaa ja leppoisaa ajanvietettä. Olenkin tosi kiitollinen kaikille bloggaajille, jotka julkaisevat hyvää sisältöä luettavaksi ja katseltavaksi. Välillä luen blogeja tablettilaitteella, jolla kommentoiminen ei käy yhtä jouhevasti kuin tietokoneella. Silloin en välttämättä jätä viestiä vierailustani, vaikka mieleen juolahtaisi jotain, mistä voisin kirjoittaa. Toivottavasti kuitenkin tarkkailette sivujenne kävijäliikennettä ja huomaatte, että niitä luetaan, vaikkei kommentteja tulisi.

 

Viime vuonna kirjoitin blogiin retkipäiväkirja-koostepostauksia, joihin summasin fiiliksiä kaikista niistä pienistä retkistä, joista en kirjoittanut omaa pidempää juttuaan. Silloin mietin sen mielekkyyttä, mutta nyt olen huomannut, että näistä koostepostauksista on tullut ainakin minulle itselleni tärkeitä - olen käynyt lukemassa niitä vähän väliä muistellessani joitain menneitä luontohetkiä. 

 

Selkeästi olen kaivannut hieman huolellisempaa retkipäiväkirjan pitämistä, kuin minulla pitkään vallalla ollut vaatimaton tapa hutaista vähän muistiinpanoja lintuhavaintovihkoon ja tallentaa retkivalokuvat kovalevylle järjestyksessä omiin kansioihinsa. Ehkäpä siis on viisasta jatkaa retkipäiväkirjamerkintöjen tekemistä blogiin. Ovat ne saaneet ihan hyvin lukijoitakin. En tiedä vielä, missä muodossa jatkan niitä, mutta enköhän jotenkin.

Bloggaamisen kannalta on tosi huono juttu, että kamerani ei voi hyvin. Vanha ja kovia kokenut pokkari on tehnyt hidasta hajoamista jo pitkään, mutta nyt sen bugitus on siirtynyt jo ihan uudelle tasolle. Alkaa olla selvää, että tarvitsen nopeasti ehjän kameran tilalle. Markkinoilla on kuitenkin niin paljon valinnanvaraa, etten tiedä, mistä aloittaa. 

 

Mistä tiedän, mikä kamera minulle sopii parhaiten? En ole kovin vaativa. Valokuvaamiseni on enimmäkseen kevyen harrastelijamaista hetkien taltioimista luonnossa, kotona ja matkoilla. En juuri taiteile tai kikkaile. Olennaista on, että kamera on riittävän pieni ja kevyt, jotta sen jaksaa aina ottaa mukaan ja pitää hollilla silloinkin, kun kantaa lisäksi isoa reppua, kaukoputkea ja kiikareita. Haluan kuitenkin säätää vapaasti itse valotusasetuksia, joten useimmat pokkarit eivät käy. Kuvaan usein hämärässä, mutta olen tottunut kohinaan.

Samalla kun etsiskelen uutta kameraa suunnittelen myös jälleen blogin ulkoasun uudistamista. Näillä väreillä on nyt menty kaksi vuotta. Viime kesänä inspiroiduin erilaisten västäräkkien tyylikkäistä väreistä ja aloin miettiä ulkoasua, jossa olisivat teemana keltavästäräkin värit. Latasin jo kuvia ja valitsin sävyjä, mutta toteutus jäi tekemättä. Ehkä tänä vuonna sitten. Samalla voisin tehdä viimein myös jotain sille, että blogini kuvat latautuvat liian hitaasti.

 

Toivottavasti teilläkin on ollut mukavia talvisia päiviä! Jos osaatte antaa vinkkejä uuden kameran valintaan, olen niistäkin hyvin kiitollinen. Millä kameralla itse kuvaatte ja mitä pidätte siitä?

Vuoden 2020 suosituimmat blogipostaukset

Hyvää uutta vuotta! Tarkastelen blogini kävijätilastoja aika laiskasti, mutta vuodenvaihteen kunniaksi tsekkasin, mitkä olivat päättyneen vuoden luetuimmat kirjoitukseni. Tilastojen kärjessä olivat edelleen blogini kaikkien aikojen suosituimmat postaukset, useita tuhansia sivunkatseluita keränneet, vuonna 2019 julkaisemani kooste ilmakasvien hoidosta sekä kukkamultasienen mysteeri. Nyt esittelen viime vuonna kirjoittamieni postausten kolmen kärjen.

 

1. Bloggaajalla teknisiä ongelmia: Tasapaino prakaa 

Vappuna sairastuin hyvänlaatuiseen asentohuimaukseen. Olin juuri kirjoittanut blogialustan teknisistä ongelmista, jotka haittasivat bloggaamistani, ja heti perään oli tarpeen kirjoittaa myös oman kehoni teknisistä ongelmista. Onneksi tämä tekninen ongelma ei vaivannut pitkään. Asentohuimaus saattaa jatkua viikkoja, mutta minulla se meni ohi muutamassa päivässä. Jostain syystä postaus on saanut yli tuhat sivunkatselua, eikä suosio ole jäänyt vain julkaisuajankohtaan, vaan kävijöitä riittää yhä.

 

2. Ripsiäisiä huonekasvien riesana

Vuoden toiseksi luetuin postaukseni on myös toukokuulta. Kirjoitin tilannepäivityksen huonekasviemme tuholaisongelmasta ja kerroin ripsiäisten tunnistamisesta ja torjunnasta. Postausta on luettu pyöreät tuhat kertaa. Toivottavasti siitä on ollut hyötyä muille tuholaisten kanssa painiville huonekasviharrastajille! Klikkausten perusteella blogini suosituinta sisältöä ovat vuodesta toiseen olleet juuri huonekasviaiheiset jutut. Ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa enemmän huonekasveista.

 

3. Roadtrip Lappiin: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

Kirjoitin juhannuksen Lapin-reissultamme kaikkiaan kuusi blogipostausta, mutta niistä tämä yksi retkikertomus nousi kävijätilastoissa ylitse muiden. Retkiyö olikin ihana, ja olen iloinen, että olen saanut jakaa sen niin monen lukijan kanssa. Välillä kirjoitan retkistäni enemmän päiväkirjamaisesti itselleni ja joskus postaan kuvakoosteita vähemmällä tekstillä, mutta suosituimmat retkikirjoitukseni ovat aina olleet juuri näitä tämän tyyppisiä, joissa esittelen tiettyä mielenkiintoista kohdetta. 

 

Semmoinen kärkikolmonen viime vuodelta. Mistä aiheista te tykkäätte eniten lukea blogikirjoituksia?

Joulun aikaa ja pähkinähakkeja Lohjalla

Takana on oikein mukava, runsaasti kotona oleskelua sisältänyt joulu, edessä uudenvuoden juhlinta vailla selkeää suunnitelmaa. Vuoden viimeiset päivät olen yleensä käyttänyt retkeilyyn mahdollisuuksien mukaan. Olosuhteet ovat kuitenkin usein vaikeat - tuulee pirusti, sataa kaikenlaista, on kylmä, päivä on hyvin lyhyt ja hämärä, yö pitkä ja pimeä - joten niitä mahdollisuuksia täytyy välillä vähän arpoa. Linturetkeilyyn voi onneksi löytää jostain motivaatiota säässä kuin säässä.

Kirkniemen lintutorni

 

Jouluaattoonikin sisältyi hieman lintujen tarkkailua, tai enemmänkin tarkkailun yrittämistä. Kävimme Lohjalla, joten ajomatkalla sinne oli hyvä pysähtyä Saloon etsimään turkinkyyhkyjä ja perillä kohteessa lähteä kävelylle kuuntelemaan, olisivatko vanhat tutut huuhkajavuoren pöllöt äänessä. No, kyyhkysiä ei näkynyt eikä huuhkajia kuulunut, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Iltakävelyllä saatiin sentään ihastella sankkaa sumua ja sen läpi kumottavaa kuuta. 

Heti joulunpyhien jälkeen tehtiin uusi reissu Lohjalle, sillä olimme sopineet pienen retken perinteisellä Lohjan lintuporukalla. Saavuimme omilta suunniltamme paikalle Kirkniemeen puolenpäivän aikaan, minä ja Krotti vähän myöhässä sohjoisen ajokelin johdosta. Ensimmäinen kohteemme oli upouusi Kirkniemen lintutorni, jossa osa porukasta ei ollut vielä käynyt. (Postasin tutustumisretkestäni kohteelle lokakuussa.)

Nyt oli monin verroin kolkompaa kuin viime käynnilläni, vaikka oli silloinkin ollut harmaata ja hiljaista. Tuuli navakasti, taivas oli tyystin pilvessä, satoi lunta ja räntää pienenä tihkuna. Maassa oli vähäsen lunta, mutta ei riittävästi tuomaan valoa maisemaan. Sää oli kuitenkin odotuksiin nähden ihan kohtuullinen, sillä ennusteessa oli näkynyt paljon sankempi ja märempi sade kuin tämä pieni lumitihku. Minulla oli peräti liikaa vaatetta, ja kävellessä tuli hiki. 

Matkalla tornille koitimme tähyillä tammikujalta tikkoja sekä aiemmin paikalla oleillutta varpuspöllöä, mutta mitään ei havaittu. Torniltakin näkyi tasan yksi lintu, Osuniemenlahdella yksinään möllöttävä laulujoutsen. Vesi oli korkealla, ja viime käynnillä nähdyt rantahietikot olivat kokonaan veden alla. Tornin lattialla oli jäätä, joten kumisaappailla sai liikkua varovasti.

Oli jotenkin hassua poistua tornilta niin, että havaintovihkoon oli saanut kirjattua vain yhden linnun. Seuraava määränpäämme oli kuitenkin saman lahden rannalla, ja sieltä käsin näimme vielä hieman muitakin. Siirryimme toisen pikkutien päähän, lahden pohjukkaan laskevan ojan luokse. Parvi harakoita nousi lentoon pusikosta, kun saavuimme.

 

 

Tulimme ojalle, koska paikalla oli pitkään oleillut morsiosorsa. Morsiosorsa on värikäs amerikkalainen laji, jota pidetään Euroopassa paljon lintutarhoissa. Tämä paikallinen yksilö oli nuori naaras, joka ei ole niin kirjava mutta silti eksoottinen. Suomessa tavattavat morsiosorsat tulkitaan oikeastaan aina tarhakarkulaisiksi, ja tästäkin oli joku jo Tiiraan kirjannut, että kyseessä on kuulemma lähellä asuvan häkkilintuharrastajan sorsa. Bongarille se ei olisi siis kelvannut pinnaksi. 

Kuljimme ojan vartta lahden rantaan, mutta sorsaa ei näkynyt. Kiikaroimme puutkin, sillä morsiosorsa saattaa istuskella myös puun oksalla. Sorsa oli kuitenkin poissa. Naureskelimme, että ehkäpä sen kasvattaja oli jo käynyt hakemassa karkulaisen kotiin. Ojan varressa haahuillessamme havaitsimme lahden yltä pari harmaalokkia, rantapusikosta talitiaisia, toisenkin laulujoutsenen ja peräti kaksi merikotkaa.

 

 

Osuniemenlahdelta jatkoimme retkeä pienen ajomatkan päässä sijaitsevalle linturuokintapaikalle, joka tunnetaan hakkiruokintana, sillä siellä vierailee säännöllisesti pähkinähakkeja. Pähkinähakki on Suomessa suhteellisen harvalukuinen, mutta joillain paikoilla Lounais-Suomessa se pesii runsaampana. Lohja on yksi tiheämmän hakkikannan alueista, ja talvisin hyville ruokintapaikoille niitä voi keskittyä paljonkin. Hauska pilkullinen varislintu on ilo silmälle.

Jätimme autot tien varteen levikkeelle. Ensimmäisen pähkinähakin näimmekin heti noustuamme ulos. Se lennähti tienreunan puuhun ja istui heken siinä. Hipsimme viemään ruokinnalle lisää pähkinöitä ja asetuimme tien toiselle puolelle vähän etäämmälle ruokintapaikasta tarkkailemaan. Kohta tuli toinenkin hakki. Sitten kolmas, mutta emme voineet olla varmoja, oliko kyseessä sama yksilö kuin ensinnä havaittu. Ruokinnalle saapui myös parvi metsätiaisia - kuusitiaisia, töyhtötiaisia ja hömötiaisia - ja ne pyörivät piiskutellen ympäriinsä puissa.

Hetken tarkkailtuamme päätimme poistua ja jättää linnut rauhassa nauttimaan pähkinöistä. Mietimme vielä osan porukasta kanssa huuhkajaretkeä, mutta päädyimme jättämään sen toiseen kertaan. Se olikin hyvä valinta. Lumisade pimeässä on mielestäni ajo-olosuhteista hirvein, ja sade juuri sankkeni kunnon pyryksi. Näkyvyys heikkeni, loskaa kertyi tielle, tuulenpuuskat tuuppivat ja ajaminen oli pelottavaa. Onneksi oli vasta iltahämärä, eikä vielä tyystin pimeää, ja lähempänä Turkua sade tulikin vain vetenä.

Nyt mietin, josko huomisen ja uudenvuodenaatonkin valoisan ajan voisi viettää retkeillen. Toivoisin vielä pientä nuotieväsretkeä, mutta nyt vallitseva tuulinen sää ei ole mukavin mahdollinen metsässä nuotiolla istuskeluun. Jahka tuuli huomenna hellittäisi, voisi mennä vaikkapa pitkästä aikaa Kurjenrahkaan.

Tulkoon joulu

Koti alkaa näyttää valmiilta jouluun. Laitan kyllä joka vuosi kalenteriin marraskuun lopulle muistutuksen, että kaivahan joulukoristeet esiin, mutta silti koristelaatikko tulee haettua kellarista vasta joulukuun puolivälissä, ja isoimmat koristelut saadaan aikaiseksi aivan joulun alla. Vaikka ajatuksissa siis onkin koristella ajoissa, toteutus noudattaa ennemminkin entisaikojen mallia: Tuomaanpäivänä aloitetaan joulun vietto, jolloin koristeidenkin on sopiva olla paikoillaan.

Meillä on ollut tapana hakea joulukuusi tutun metsänomistajan mailta Lohjalta samana päivänä, kun on käyty Menneen ajan joulumarkkinoilla. Tänä vuonna ei tietenkään ollut markkinoita, mutta kuusi saatiin kuitenkin haettua. Se on pieni ja vähän harva metsäkuusi mutta oikein kelpo silti, etenkin nyt koristeltuna. Ei meille isoa kuusta mahtuisikaan.

 

Tämä joulu on väistämättä erilainen kuin aiemmat. Epidemiatilanteen takia minäkään en mene vanhempieni luokse viettämään aattoiltaa, vaan käyn vain aatonaattona pihalla tervehtimässä. Olen kuitenkin siitä onnekkaassa asemassa, että minulla on ollut mielessä jo aiemminkin joulun vietto vähemmin vierailuin ja enemmän kotosalla oleskellen, joten sinällään tämä on minulle ihan okei. Ei voi kuin toivoa jaksamista niille, jotka eivät pysty viettämään joulua toivomallaan tavalla.

 

Hyvää joulun aikaa ja parempaa uutta vuotta, rakkaat lukijat!

Syksyn retkipäiväkirja

Olen ennättänyt syksyn aikana retkeillä mukavan paljon, etenkin lintupaikoilla. Pieniä piipahduksia ja päiväretkiä on kertynyt, mutta yhtään telttayötä tai muuten pidempää retkeä en kuitenkaan ole ehtinyt tekemään. Muutamasta tämän syksyn pikkuretkestä olenkin jo kirjoittanut, mutta kuten keväälläkin, nyt on vuorossa retkipäiväkirjakooste niistä retkistä, jotka vielä eivät ole olleet esillä.

Teijon kansallispuisto

Kahlaajia ja ukkosta Halikonlahdella

Syyskuun alussa, alkavan syksyisissä tunnelmissa menimme Halikonlahdelle katsomaan, olisiko syysmuuttavia kahlaajia vielä paikalla. Kesällä linturetket olivat jääneet muiden rientojen myötä vähiin, enkä ollut ehtinyt tehdä yhtäkään retkeä hyville kahlaajalietteille parhaaseen havainnointiaikaan. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Halikonlahti on kahlaajalintujen lisäksi syksyisin myös aivan erityisesti hanhien suosiossa. Syksyn mittaan sinne kertyy tuhansittain hanhia, ja jo nyt paikalla oli ainakin 1500 merihanhea ja 500 valkoposkihanhea. Myös sekalaisia sorsia oli runsaasti, mutta koska alkuillan vastavalo lahdelta lintutornille päin oli voimakas, suurin osa sorsista jäi tarkemmin määrittämättä. 

Sorsa- ja hanhivilinän seassa rannalla piipersi iloksemme myös joitain kahlaajia. Suokukkojen ja tyllin lisäksi näkyi pari sirriä, mutta ne pysyivät tiukasti vesirajassa, missä niistä oli vaikea ottaa selvää vastavalon ja veden välkehdinnän takia. Pian tarkkailuteknisesti hieman paremmalle sijainnille laskeutui lisää sirrejä. Ne pysyivät paikalla vain hetken ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaansa, mutta määritimme joukosta kolmen suosirrin lisäksi myös kaksi jänkäsirriäistä.

Retken lintuhavainnoista jäivät mieleen myös syksyn viimeiset haarapääskyt, joita kierteli parisenkymmentä yksilöä ruovikon yllä, sekä lukuisat fasaanit. Retki myös päättyi yllättäen ukkosmyrskyyn. Saapuessamme oli ollut puolipilvistä, hieman sadetta enteilevää, ja tornilla seistessämme kastuimmekin sitten kevyessä sateessa. Yhtäkkiä tuuli ja sade voimistuivat, synkkä pilvimassa lipui yllemme, salama välähti ja ukkonen jyrähti. Lähdimme kiireesti takaisin autolle!

Halikonlahti

Kaksi kertaa Sahajärven kierroksella

Sekä syys- että lokakuussa tuli käytyä Teijon kansallispuistossa. Molemmilla kerroilla käveltiin Sahajärven kierrosta - mutta ei koko reittiä, vaan vain pätkä siitä, ja siksi myös vähän matkaa tienreunaa. Lyhenevinä syksyn iltoina ei ihan ehdi kiertää koko 8,8 kilometrin lenkkiä, eikä välttämättä edes suhata edestakaisin väliä Nenustannummelta Laviakalliolle, joten voidaksemme kulkea tämän sienestyksen kannalta kiinnostavan reittiosuuden päätimme, että kävelemme parin kilsan siirtymämatkan tylsästi tienreunaa.

Ensimmäisellä kerralla aloitimme retken Nenustannummen parkkipaikalta, mistä kävelimme Sahajärven kierrosta seuraillen Laviakallion parkkipaikalle metsän parhaat sienipaikat tarkastaen. Oli kuitenkin melko kuivaa, ja monia herkkutatteja vaivasi myös tatinriesa. Saimme joka tapauksessa ihan riittävästi saalista etenkin vaaleaorakkaista.

 

Hurjasti harvinaistunut hömötiainen ilahdutti meitä ilmaantumalla polun varteen kuuluttamaan itsestään. Havaitsimme myös useampia töyhtö- ja kuusitiaisia sekä hippiäisiä, ja yli lensi äänestä päätellen pari muuttavaa kulorastasta sekä lukuisia punakylkirastaita. Auringonlasku kultasi Laviakallion väkkyrämännyt. Illan hämärtyessä kävelimme sitten Laviakallion parkkipaikalta tienvartta takaisin automme luokse Nenustannummeen.

 

Laviakallio, Teijon kansallispuisto

Seuraavalla Teijon-retkellämme lokakuun alun sunnuntai-iltapäivänä jätimme auton vuorostaan Laviakallion parkkipaikalle, mistä kävelimme heti retken alkajaisiksi tienvartta Nenustannummelle. Siellä kohtasimme koko viikonlopuksi Teijoon vaeltamaan tulleen ystävämme, jonka seuraksi olimme lupautuneet tälle etapille ja iltanuotiolle. 

 

Kävelimme yhdessä saman tutun reitin kuin viime kerrallakin kallioiden yli, kuusikkopainanteiden läpi ja kauniiden suo- ja järvimaisemien ohi. Käpytikkoja oli liikkeellä runsaasti - havaitsimme patikan aikana kymmenisen yksilöä. Hömötiainen kuului taas. Sieniä löytyi jälleen ihan mukavasti.

Patikan päätteeksi saavuimme Kalasuntin laavulle, jonka luona telttailualueella vaeltajatoverimme aikoi yöpyä. Paikka on saaressa, ja sinne saavutaan köysilossilla järven poikki. Vaikka sää oli lämmin, kymmenisen astetta plussalla, oli järvivesi tietysti kylmää, ja sormet palelivat lossimatkan aikana köyttä kiskoessa. Muita retkeilijöitä oli jo leiriytyneenä pitkin saarta, mutta sopiva paikka teltalle löytyi vielä, ja laavulla oli hyvin tilaa istahtaa nuotion ääreen kokkailemaan päivällistä ja lämmittelemään. 

Iltahetki nuotiolla oli mukava ja auringonlasku kaunis. Päivälliseksi valmistui herkullista kaalikeittoa, rieskoja ja sienipaistosta päivän saaliista. Kun ilta alkoi hämärtyä, kaveri painui telttaansa ja me lähdimme paluumatkalle. Kalasuntista on vain noin kilometrin matka takaisin Laviakallion parkkikselle, lossimatkan jälkeen pieni pyrähdys metsän läpi, joten pimeä ei ehtinyt edes laskeutua ennen kuin olimme jo autolla. 

 

Sahajärvi, Teijon kansallispuisto

 

Näiden sienestysten lisäksi kävin syksyn aikana vain muutaman kerran lähiseudun metsissä etsimässä sieniä. Retkestä Haunisten altaan maastoihin kirjoitinkin jo aiemmin, mutta muilta retkiltä en ole juuri tehnyt muistiinpanoja tai ottanut kuvia. Tämä syksy on jäänyt sienestyksen osalta vähän heikommaksi kuin pari edellistä, mutta suppilovahveroiden satokausi jatkuu onneksi edelleen.

Raisionlahden pikku-uikku

 

Raisionlahti on mainio lintupaikka, joka on tullut minulle tutuksi oikeastaan vasta tämän vuoden aikana. Syyskuun lopussa sinne ilmaantui pikku-uikku, joka on paitsi harvinainen myös erittäin söpön näköinen lintu. En ollut ikinä ennen nähnyt pikku-uikkua, eikä ollut kukaan lähipiiristänikään. Ei siis muuta kuin porukka autoon ja iltapäiväruuhkan läpi tunkemaan kohti Raisiota kiireesti ennen auringonlaskua.

Lintutornissa olikin jo paikalla muita harrastajia, joilta kuulimme, että pikku-uikku oli ollut aiemmin näkyvissä mutta kadonnut sitten. Asetuimme tarkkailemaan. Onneksi nähtävillä oli paljon muita lintuja, joten odottavan aika ei käynyt pitkäksi. Ruovikon reunassa kahlaili neljä harmaahaikaraa. Tavallisten sorsien seassa lipui peräti kuusi harvinaisempaa harmaasorsaa. Muutama suosirri ja suokukko viivytteli myös paikalla. Kaunis isolepinkäinen ilmaantui pensaan latvaan kytikselle. 

 

Sitten yksi vanhoista lintuharrastajista ilmoitti pikku-uikun ilmestyneen esiin ruovikon reunaan. Se löytyikin pian kiikareihin ja kaukoputkiin, ja ai että, miten veikeä otus se olikaan! Pikku-uikku on tutun silkkiuikun pieni serkku, vain sorsanpoikasen kokoinen vesilintu, jonka vartalo töpäkkä ja takamus tuuhean untuvainen. Olimme tietysti aivan riemuissamme sen näkemisestä.

Aurinko oli jo alhaalla, mutta vielä ennen pimeää halusimme katsoa, löytäisimmekö kuningaskalastajan Raisionjoelta. Kuningaskalastajia oli nähty joella viime päivinä parikin yksilöä, joten päätimme kokeilla onneamme ja siirryimme lahdelta joen varteen. Rämmimme pusikossa, hiippailimme rannan tuntumassa ja kurkimme kävelysilloilta, mutta kuningaskalastajaa ei osunut kohdalle. No, ei makeaa mahan täydeltä.

 

Raisionlahti

Raisionjoki

Tuhansien hanhien iltarieha

Lokakuussa kävimme jälleen Halikonlahdella. Saavuimme iltahämärällä toiveenamme nähdä, kun lähiseudun pelloilla ruokailevat hanhet palaavat yöksi lahdelle. Nousimme vanhan Timalitornin alemmalle tasanteelle ihailemaan hanhipaljoutta. Huteran tuntuisen tornin ylemmälle tasanteelle nouseminen ei lukeudu suosikkipuuhiini, joten onneksi totesimme, että alatasanteeltakin näkee riittävän hyvin.

 

Lahdella liikehti jo tuhatpäinen parvi valkoposkihanhia hurjasti kaakattaen, mutta merihanhet olivat vasta tulossa. Niitä ilmestyi metsän takaa satojen lintujen ketjuina, ja pyrkiessään laskeutumaan ne saivat valkoposkihanhetkin nousemaan lentoon. Lopulta tuhannet hanhet lentelivät edestakaisin hirveää meteliä pitäen, ja valon vähetessä ne näyttivät vain epämääräiseltä, kuhisevalta, vellovalta massalta.

Myös sinisorsia oli paikalla runsaasti. Nekin lentelivät levottomina ja räpättelivät hauskasti. Laskimme viitisenkymmentä yksilöä. Vielä ennen lähtöämme näimme myös kymmenen laulujoutsenen parven, joka laskeutui kauniisti huudellen tornin lähelle. Punarinta tiksutteli pensaikossa. 

Halikonlahti

Haahuilua Ruissalossa

Lokakuulle mahtui useampikin linturetki. Halikonlahden hanhi-illan jälkeen oli vuorossa vierailu Lohjan uudella lintutornilla. Sen jälkeen kävin pitkästä aikaa Turun Ruissalossa vähän pidemmällä käveleskelyretkellä kaveriporukan kanssa. Päivän sää oli mitä synkin. Taivas oli umpipilvinen ja sadetta tihutteli hieman. Ruskan värit olivat hiipumassa, loppusyksyn harmaus valtaamassa alaa.

Kuljimme telakalta Rantapromenadia pitkin Kansanpuiston rantaan, missä pidimme evästauon nuotiopaikalla. Matkalla poikkesimme lintulavalle kiikaroimaan merelle ja pysähdyimme välillä tarkkailemaan rantaniittyjen ja peltojen elämää. Lauma metsäkauriita kulki pellolla. Rannassa seisoskeli parvi töyhtöhyyppiä, ja niiden sisukas kyhjöttäminen toi mieleen kevään - samaan tapaan ne jököttävät aina kevään ensimmäisellä pälvellä.

Evästauon jälkeen jatkoimme vielä kasvitieteelliselle puutarhalle. Tilhiparvi helisi tienvarren koivun latvassa. Puutarhan lammilla ei näkynyt lintuja, ei sammakoita. Sade voimistui, eikä iltahämäräänkään ollut enää kauaa. Osa kavereista nousi bussiin puutarhan pysäkillä, mutta kimppakyytiporukkamme reippaili vielä oikopolkua takaisin telakalle. Matkalla näimme uudestaan aiemmin kohdatut metsäkauriit - nyt ne kulkivat keskellä tietä ja tuijottivat meitä hölmistyneen näköisinä.

Kansanpuisto, Ruissalo

Hiljainen Paimionlahti

Heti Ruissalon retkeä seuraavana päivänä ehdin myös käydä pienellä linturetkellä Paimiossa. Piipahdin toveri Krotin kanssa tunniksi Paimionlahdelle Meltolan lintutornille pilvisen illan harmaudessa. Lintuja näkyi vähän - jokunen sinisorsa, kyhmyjoutsen, nokikana, varis, naakka, tunnistamatta jäänyt lokki, sinitiainen. Enimmäkseen oli hiljaista. 

 

Ruovikossa piileskeli kuitenkin parvi kottaraisia, joka nousi muutaman kerran lentoon ja kierteli ympäriinsä ennen kuin pudottautui takaisin piiloon. Retken kohokohdaksi saatiin vielä vähän harvinaisempi laji, viiksitimali. Ensin kuului timalin tyypillinen hauska "ping" -ääni. Sitten kaksi mainiota pitkäpyrstöistä lintua lennähti hetkeksi esiin ruovikosta. Vaikka viiksitimaleita tavataan meillä päin säännöllisesti, en silti pääse näkemään niitä turhan usein, ja jokainen kohtaaminen on suuri ilon aihe.

Ajomatkalla pimeällä maantiellä keskellä metsää tuli nähtyä myös hieman yllättäen pöllö, joka istui ensin keskellä ohituskaistaa, kunnes säikähti lähestyvää autoa ja lensi tiehensä. Tilanne oli sen verra nopea, että tuntomerkkejä ei juuri ehtinyt miettiä, mutta pyöreä vaalea olemus toi mieleen lehtopöllön.

Paimionlahti

Myrksyisä halloween-retki

En juuri vietä amerikkalaistyylistä halloweenia, vaan kotoisampaa kekriä, mutta halloween-viikonloppuna tuli kyllä tehtyä pieni retki, jossa oli kauhujuhlan tunnelmaa. Kävimme illalla auringon jo laskettua Kuusiston linnanraunioilla seikkailemassa ja vietimme iltaa tulentekopaikalla nuotion ääressä eväitä grillaten. Oli hyvin tuulinen ilta - seuraavana päivänä saapuva syysmyrsky jo heräili. Vanhat puut natisivat, ja oksien varjot heiluivat aavemaisesti nuotion valon kajossa.

Aina nuotioretkien jälkeen totean, että pitäisi käydä useammin ihan vain piipahtamassa jollain helposti lähestyttävällä tulipaikalla syömässä. Saisi tuijotella tulta, syödä hyvää ruokaa, ja ihana savun haju tarttuisi hiuksiin ja vaatteisiin. Silti näitä retkiä tulee tehtyä liian harvoin - osittain siksi, että hyvällä säällä valoisaan aikaan kaikki lähiseudun nuotiopaikat ovat tupaten täynnä. Onneksi, kun sää käy vähemmän houkuttelevaksi ja illat pimenevät aikaisin, ei ole enää ruuhkaa.

Linturetkiä marraskuun harmaudessa

Siinä missä kesällä linturetkeilyt jäivät vähiin, loppusyksy oli kiihtyvän linturetkeilyn aikaa. Marraskuussa on tyypillisesti aika vähän havainnoitavaa ja epämukavat säät, mutta nyt oli harmaudesta ja sateisuudesta huolimatta lämmintä ja monet kesälinnut viivyttelivät pitkään maisemissa.

 

Kävin marraskuun puolivälissä Kaarinassa bongaamassa liejukanan, joka viihtyi Tuorlassa pienellä lammella. Oli hauskaa seistä hämärtyvässä marraskuun illassa katselemassa lammen rantakaislikon reunassa ruokailevaa nuorta liejukanaa. Kyllähän liejukanan syysmuutolle lähtö voi hyvinkin venyä marraskuulle, mutta itse en ollut ikinä aiemmin nähnyt lajia näin myöhään talven kynnyksellä.

Kuun puolivälissä kävimme myös Raisionlahdella testaamassa Krotin uusia kiikareita, mutta siltä retkeltä ei jäänyt mieleen mitään erikoisempaa. Sen sijaan marraskuun lopulla näimme Raisionlahdella kanadanhanhien joukossa risteymän - erikoisen näköisen hanhen vartalo oli kuin kanadanhanhella mutta pään kuviot olivat valkoposkihanhen. Luonnossa syntyy ajoittain näitä lähisukuisten lajien risteymiä, mutta harvoin niitä osuu kohdalle.

Samana päivänä kävimme myös iltasella Liedossa Littoistenjärvellä, missä aina välillä nähdään sellaisia lintuja, jotka tyypillisesti kuuluvat ennemminkin merimaisemiin kuin pienelle kämäiselle järvelle. Paikalla oli kymmenittäin laulu- ja kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja telkkiä sekä sadoittain tukkasotkia. Niiden joukossa piileksi harvinaisempia lapasotkia sekä pilkkasiipi. Harmaalla järvellä sukeltelevien tummien lintujen vilinästä oli vaikea erottaa erikoisuuksia, mutta kyllä molemmat lajit lopulta löytyivät putkeen.

Raisionlahti

Littoistenjärvi

Marraskuun lopussa kävimme myös Vehmaalla bongataksemme lehmähaikaran. Laji on Suomessa melkoinen harvinaisuus - tämä oli vasta viides havainto. Lehmähaikaran nimi viittaa sen viihtymiseen lehmälaitumilla. Laittisen kylälle eksynyt lintu oli löytänyt mukavan paikan ponitarhasta. Haikara oli nähty siellä jo useana päivänä, mutta kun me viimein ennätimme paikalle, se oli jo vaihtanut maisemaa. Saimmepahan kuitenkin tavata söpön vanhan ponin, jonka seurana haikara oli vielä edellisenä päivänä ollut.

Pomponrahka lumisena

On tähän syksyyn mahtunut vähän lumisateitakin. Yhdet lumet osuivat juuri sellaiselle päivälle, jolle olin sopinut karpaloretken. Lunta satoi retkeä edeltävänä päivänä, mutta yön aikana sää lämpeni, sade muuttui vedeksi ja lumi alkoi huveta maisemasta. Suolla oli kuitenkin vielä sellainen lumikerros, ettei karpaloita ei ollut toivoakaan löytää sen alta. Lisäksi oli niin märkää, ettei parhaille apajille olisi ollut muutenkaan pääsyä. 

 

Olen kuitenkin iloinen, että sinäkin päivänä tuli lähdettyä liikkeelle. Vaikka satoi vettä ja tuuli melkoisesti, Pomponrahka oli kaunis ja tunnelmallinen niin kuin aina. Luminen maisema oli mukavaa vaihtelua pitkään jatkuneeseen harmauteen. Yksi mustarastas näyttäytyi retken alussa, ja kuusitiainen piiskutteli loppumatkalla. Muuten metsässä oli sangen hiljaista. Vain tuuli kohisi ja vesi lotisi. Pitkospuut olivat jäiset, joten kumisaappailla piti edetä hyvin varovaisesti.

Pimeä Teijo

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina kävimme Teijon masuunin joulumarkkinoilla. Illan hämärtyessä suuntasimme vielä jaloittelemaan kansallispuistoon Jeturkastin kierrokselle. Koko kierros on 4,8 kilometriä, emmekä olisi ehtineet kulkea sitä ennen pimeää, joten kävelimme jälleen vain osan metsäreitistä ja palasimme tienvartta takaisin parkkipaikalle. 

 

Metsäosuuden alussa oli vielä verrattain valoisaa. Kävimme ihailemassa kierroksen nähtävyyttä, Jeturkastin muinaisrantaa. Oli hyvin hyvin hiljaista. Tuulikaan ei liikkunut. Helppokulkuista polkua pystyi hyvin seuraamaan hämärässäkin. Viimeisellä pätkällä ennen tienvarteen saapumistamme hämärä tiheni, ja loppumatka tiellä kuljettiin jo pimeässä. Selvisimme koko reippailusta kuitenkin ilman lamppuja.

Jeturkasti, Teijon kansallispuisto

 

Syksy on venyvä käsite, mutta tuumin, että syksyn retkipäiväkirja voi kattaa korkeintaan ajanjakson syyskuun alusta marraskuuhun loppuun. Joulukuuta kutsuttakoon jo talveksi, vaikka termistä talvea ei vielä olisikaan kuin nimeksi. Niinpä palailen joulukuun kuvioihin myöhemmin.

Mukavaa talvipäivänseisausta ja joulun odotusta! Päivä pitenee taas!