Roadtrip Lappiin: Kulttuuripäivä Inarissa

Inari on mielestäni oikein mainio matkakohde, ja olenkin käynyt siellä useamman kerran lomailemassa. Ennen tätä kesää en ollut kuitenkaan vielä kertaakaan vieraillut saamelaismuseo Siidassa. Kesäkuisella Lapin-reissullamme vietimme yhden päivän Inarissa hieman vähemmän retkeilyn, enemmän kulttuuriaktiviteettien merkeissä ja tutustuimme muun muassa Siidaan.

Siidan ulkomuseon tunnelmaa

Meillä oli periaatteessa käytössämme kaksi kokonaista päivää Inarissa, juhannusaatto sekä aatonaatto. Suunnittelimme oleilevamme toisen päivistä kylillä Inarissa, mutta toiselle päivälle kaavailimme pidempää retkeä mahdollisesti jonnekin muualle. Säät ja paikkojen aukioloajat ohjasivat meidät valitsemaan ensimmäisen Inari-päivämme kylillä hengailemiseen.

Saamelaismuseo ja luontokeskus Siida

Suuntasimme puolen päivän aikaan Siidaan, joka esitellään paikan omilla nettisivuilla näin: "Saamelaismuseo ja luontokeskus Siida sijaitsee Inarin kirkonkylässä, saamelaisten kotiseutualueella. Siidan toiminnasta vastaavat Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus. Näyttelymme ja tapahtumamme toimivat pohjoisen tiennäyttäjinä: opastamme vieraamme ikiaikaiseen ja elävään saamelaiskulttuuriin ja arktiseen luontoon."

Siidassa on näyttelyitä sekä sisä- että ulkotiloissa. Aloitimme sisältä. Perusnäyttely esittelee Saamenmaan luontoa ja saamelaiskulttuuria sekä sen historiaa. Näyttelyssä on esillä laaja valikoima erilaista esineistöä, niin uutta kuin vanhaakin, valokuvia ja videoita sekä luontodioraamoja täytettyine eläimineen. Tekstiä riittää, joten oppimisinnokas voi imeä itseensä hurjasti tietoa. Tykkäsin monipuolisesta kokonaisuudesta, vaikken edes jaksanut lukea kaikkea tekstiä.

Perusnäyttelyn johdanto-osassa käydään läpi Saamenmaan historiaa. Päänäyttelyssä puolestaan ovat rinnakkain Pohjois-Lapin luontoa sekä saamelaiskulttuuria esittelevät osiot. Näyttelyn teemoja ovat selviytymisstrategiat pohjoisissa ääriolosuhteissa sekä saamelaisen etnisyyden ja nykyisen identiteetin rakentuminen. Kokonaisuudella halutaan tuoda esille luonnon, ihmisen ja kulttuurin vuorovaikutussuhteet Saamenmaalla.

Saamenmaan luontoa esittelevää käytävää koko seinän kokoisine maisemavalokuvineen

Modernista saamelaiselämästä kertova alue

Vaihtuvien näyttelyiden aiheina olivat tällä erää Tenojoki sekä saamelaismuseon vanhojen kokoelmaesineiden restaurointi. Tenon maisemia, luontoa ja siihen liittyvää kulttuuria esittelevä, ivalolaisen luontokuvaaja Pertti Turusen valokuvanäyttely oli oikein miellyttävää, seesteisen kaunista katseltavaa. Perinne-esineiden restauroinnista kertova näyttely oli puolestaan hyvin mielenkiintoinen, ihailua ja ihmetystä herättävä.

Kierros ulkomuseossa oli myös kiehtova. Siidan ulkotiloissa pääsee tutustumaan monenlaisiin saamelaisten vanhoihin rakennuksiin sekä pyyntikulttuuriin ja poronhoitoon liittyviin rakennelmiin. Vajaan kilometrin mittaisen, metsässä ja järven rannassa kulkevan polun varrella on viitisenkymmentä kohdetta infotauluineen.

Sää oli harmaa, joten valokuvaaminen oli vaikeaa, mutta eipähän tarvinut olla huolissaan auringossa palamisesta - ulkomuseossa tuli vietettyä melko kauan aikaa, joten pilvettömällä säällä olisi pitänyt panostaa auringolta suojautumiseen. Ilma oli muutenkin mukava ulkoilun kannalta, lämmin muttei kuuma. Räkkää - siis niitä hyttysiä ja muita verenimijöitä, joista pohjoisen kesät ovat kuuluisia - ei juurikaan esiintynyt.

Perinteinen ruokavarastorakennelma

Ulkomuseon polkua mukavassa keväisen vehreässä metsämaisemassa

Siidassa söimme myös lounasta. Ravintola Sarritin lounasbuffetin valikoima oli monipuolinen ja maukas. Epidemiavarotoimet olivat yhä päällä, joten tarjoilija annosteli ruuat buffetista lasin takaa asiakkaan toiveiden mukaan. Palvelu oli oikein hyvää. Buffetin valikoimasta vegaanisia olisivat olleet vain paahdetut perunat ja vihannekset sekä osa salaateista, joten minä nälkäisenä ja salaattien suhteen myös allergiarajoitteisena otin myös lohipullia.

Siidaa remontoidaan ja laajennetaan parhaillaan, mutta remonttityöt eivät juuri haitanneet vierailukokemustamme. Lähinnä parkkipaikka oli myllerryksen vallassa, vaan eipä parkkitilasta kuitenkaan ollut pulaa. Uudistuneet näyttelyt ja tilat avataan keväällä 2022, joten ehkäpä silloin pitää tulla taas uudestaan käymään.

Käsityöpuodit ja kulttuurikeskus Sajos

Museokierroksen ja lounaan jälkeen kävimme parissa puodissa etsimässä matkamuistoja ja tuliaisia. Siida Shop myy muun muassa paikallisia käsityötuotteita ja hyvin valikoituja kirjoja. Myös toinen paikallisen käsityön myymälä, Duodji Shop, houkutteli käymään. Myymälä on Sámi Duodji ry:n eli Suomen saamelaiskäsityöyhdistyksen omistama ja sieltä saa saamelaiskäsitöitä, kirjoja, musiikkia sekä materiaalia kuten lankoja, verkaa, kankaita ja muita käsityötarvikkeita.

Duodji Shop sijaitsee monitoimirakennus Sajoksessa, joten samalla tuli nähtyä sekin. Sajos on saamelaiskulttuurikeskus, jossa toimii muun muassa kirjasto, saamelaiskäräjien toimisto ja arkisto. Tiloissa järjestetään koulutuksia ja monenlaisia tapahtumia. Rakennus on arkkitehtuuriltaan merkittävä arvokiinteistö. Siellä on myös arkisin virka-aikaan palveleva kahvila Čaiju, josta saa kuulemma hyvää pullaa.

Saamelaiskulttuurikeskus Sajos

Haluan tässä kohtaa mainita myös legendaarisen Inarin Käsityöpuodin, vaikka harmiksemme tänä kesänä sen pop-uppia kahviloineen ei avattu ollenkaan. Viime kesänä emme ehtineet käydä siellä ja jäimme haikailemaan. Onneksi puodilla on kuitenkin verkkokauppa, ja ehkäpä pääsemme hypistelemään tuotteita ja syömään kahvilan herkkuja jonain toisena kesänä.

Matkamuisto- ja tuliaishankinnat kannattaa tehdä juuri tällaisissa puodeissa, joista ostaessaan tukee paikallistoimijoita ja osoittaa arvostusta seudulle, jossa matkailee. Halpatuontikrääsät kyseenalaisine "saamelaishahmoineen" on parempi jättää ostamatta ja antaa rahansa itse saamelaisten omille tuotteille ja yrityksille.

Ravintola Aanaar

Pitkän kylillähengailun jälkeen palasimme hetkeksi majoituspaikallemme vaihtamaan juhlavaatteita ylle, sillä seuraavaksi ohjelmassa oli juhannuksen, molempien matkatovereitteni synttäreiden sekä ylipäätään hienon reissumme juhlistamista Kultahovi-hotellin hienossa Aanaar-ravintolassa. Kyllä illallinen tuntuu paljon enemmän juhlavalta, kun on yllä fiiniä vaatetta, vaikka onhan se jotenkin vähän hassua survoa reissureppuihin juhlamekkoja vain yhtä iltaa varten.

Olen syönyt Aanaarissa kerran aiemmin, vuosikausia sitten, ja se oli jo silloin varsin suositeltava paikka. Nyt se on palkittu Vuoden ravintolana, enkä yhtään ihmettele. Illallinen oli mitä ihanin! Olimme pöytävarauksen yhteydessä ilmoittaneet allergiani sekä toiveen vegaanisesta ruuasta. Tarjoilija ehdottikin heti minulle sopivaksi suunniteltua, kokonaista kolmen ruokalajin menua, ja tartuin tarjoukseen hyvilläni. Tätä elämystä varten oli säästelty reissubudjetissa, joten olkoon menneeksi, tuumin ja tilasin myös tarjoilijan suosittelemaa viiniä.

Keittiön tervehdys: jäkälää!

Alkupala: pikkelöityjä suppilovahveroita ja maitohorsmaa

Pääruoka: kukkakaalipihvit ja uudet perunat

Jälkiruoka: lakkasorbetti

Juuri tämä on mielestäni ravintolalta paras tapa hoitaa erityisruokavalioasiat - mitään ei tarvitse säätää, ei miettiä eikä poistella, kun tarjoilija ehdottaa jotain suoraan minulle kustomoitua, eikä esimerkiksi aleta ihmetellä ruokalistan annosten sisältöjä ja miettiä, mitäköhän kaikkea ruuasta jätetään pois ja mitä jää jäljelle. On ylellistä, kun voi vain ilmoittaa rajoitteensa ja odottaa herkkuja. Usein tällä tavalla kustomoidut illalliset myös hinnoitellaan jostain syystä edullisemmiksi kuin listan valmiit annokset ja menut.

Aanaar on siitä hieno paikka, että siellä pääsee konkreettisesti maistelemaan Lapin makuja. Minä söin jäkälää, metsäsieniä, lakkaa ja horsmaa. Kaikki ruokalajit järjestyivät vegaanisina. Toverini söivät myös poroa monessa eri muodossa sekä juuri Inarijärvestä nostettua siikaa. Palvelu oli mitä parhainta ja tunnelma sopivan fiini mutta myös rento ja lämmin. Maisematkin ovat täällä kohdillaan - ravintolan ikkunan takana kohisee hurja Juutuanjoki.

Huippuhyvän illallisen jälkeen hyppelimme joen varteen ottamaan valokuvia juhla-asuissamme. Tuli vähän kylmä, mutta sekin oli vain mukavaa, kun ajatteli, että etelässä juhannukseen valmistauduttiin samaan aikaan järkyttävissä 30 asteen helteissä. Olimme viettäneet ravintolassa monta tuntia eli ilta oli jo pitkällä, kun palasimme taas hetkeksi mökille vaihtamaan vaatteita. Edessä oli nimittäin vielä yöretki. Siitä kirjoitan kuitenkin lisää myöhemmin.

Juutuanjoki Kultahovin pihalta nähtynä

Lisään tähän vielä linkit muihin postauksiin samalta matkalta:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 

Roadtrip Lappiin: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo

Pitkällä ajomatkalla kannattaa mahdollisuuksien mukaan pysähtyä muuallekin kuin huoltoasemille. Juhannuksen roadtripillämme ensimmäinen päivä meni kokonaan nelostien maisemissa, kun lähdimme työpäivän jälkeen Turusta ja tähtäsimme yöksi Ouluun. Reissun eka hyvä jaloitteluaktiviteetti olikin vasta aamukävely Oulussa. Toiselle ajopäivälle olimme kuitenkin järjestäneet enemmän aikataulullista joustovaraa, joten pääsimme ulkoilemaan myös Sodankylässä.

Hyvä luontoretkitaukokohde sijaitsee suoraan päätien varressa!

Oulussa oli heti aamusta paahteinen sää. Aloitimme päivän mukavalla kävelyretkellä Toppilan asuinalueelta rantaan päin. Seurueellemme majapaikkaa tarjonnut toveri Suvanto vei meidät joutomaalle katsomaan törmäpääskyn pesiä. Törmäpääsky on uhanalaistunut hurjasti, enkä ollutkaan vuosikausiin nähnyt niiden pesäpaikkoja, joten oli aivan loistavaa päästä taas ihastelemaan niitä. Kävimme myös katsomassa vähän erilaisia lintuja Suvannon taidenäyttelyssä, joka oli vielä muutaman päivän esillä juna-aseman pienessä galleriatilassa.

Siivettömät-installaatio Oulun asematunnelin Ränni-galleriassa

Oulusta matka jatkui puolenpäivän aikaan Rovaniemelle päin. Runsaasti juomavettä kylmälaukkuun ja ilmastointi pöhisemään! Rovaniemellä pidimme lounastauon perinteisesti napapiirin Shellillä. Oli vähän pettymyksellistä huomata, että Helmisimpukka-ruokalista oli päivitetty niin, että kasvisvaihtoehtoja oli taas vähemmän ja muutenkin valikoima huonompi kuin edellisen päivityksen jälkeen. Saimme kuitenkin otettua ravintoa ja jatkoimme tyytyväisinä eteenpäin.

Sovitun mukaisesti minä olin tänään enimmän aikaa ratin takana, sillä eilen oli ollut Krotin ajopäivä. Väsymys alkoi kuitenkin vaivata, eikä mennyt ohi kahvilla, laulamisella, porojen säikähtämisellä eikä pienillä hyppelypysähdyksilläkään. Sodankylään asti päästyämme pysähdyimme tekemään ruokaostoksia, mutta tämäkään tauko ei piristänyt minua, joten Krotti sitten ajoi ja minä torkuin vielä puolisen tuntia Sodankylän keskustasta eteenpäin, kunnes saavuimme Ilmakkiaavan soidensuojelualueen kohdalle.

Olimme päättäneet tutustua tien varresta alkavaan pieneen luontopolkuun, joten oli aika ravistella itsensä hereille, nousta kulkupelin kyydistä, heittää huppari päälle, reppu selkään ja kiikarit kaulaan, pohtia hyttyskarkotteen tarpeellisuutta ja shortsien vaihtamista pitkiin housuihin, suihkauttaa vanhaa vuosikerta-offia ilmaan vain todetakseen, että sen haju ei ole jalostunut pitkän varastoinnin aikana niin ollenkaan jaloon suuntaan, puntaroida räkkähaitta aika olemattomaksi, jättää vuosikertapullo ja pitkät housut autoon, potkaista kumisaappaat jalkaan, nostaa kaukoputki olalle ja suunnata tien yli luontopolun portille.

Vanha infotaulu veikeine lintupiirroksineen

Ilmakkiaavan pitkospuita, suovillojen tupsuja ja aurinkoista säätä

Olen käynyt elämäni aikana melkoisen monta kertaa autolla Inarissa ja joka kerta olen katsellut Ilmakkiaavan kohdalla tien varresta aapasuolle mutkittelevia harmaita pitkoksia miettien, minne reitti johtaa, miltä tuntuisi siirtyä tämän maiseman katselijasta maisemassa kulkijaksi ja että kyllä tuonnekin pitäisi joskus pysähtyä. Jotenkin se on vain aina jäänyt, kun on oltu vauhdilla matkalla jonnekin kauemmas. Nyt oli viimein sen vuoro.

Ilmakkiaapa on siinä mielessä erityisen loistava kohde automatkaajan ulkoilutauolle, että pitkospuille pääsee suoraan nelostieltä. Pitkokset johtavat vain puolen kilometrin päässä tieltä sijaitsevalle Ilmakkijärven lintutornille, ja takaisin palataan samaa reittiä. Tarjolla on siis vajaan kilometrin verran jalkojen heiluttelua, eeppisen hienoa suomaisemaa, lintutorni, nätti järvi ja hyvät mahdollisuudet havainnoida etenkin lintuja. Suon kukkaloisto ja perhosten sekä korentojen paljous oli myös tähän aikaan vuodesta huomiotaherättävää.

Suopursun kaunista ja tuoksuvaa kukintaa

Vesi voi kuulemma tulvia pitkospuiden yli, mutta nyt se oli kohtuullisen alhaalla, ja reitin pystyi kulkemaan hyvin vaikka tennarit jalassa. Iniseviä verenimijöitä oli häkellyttävän vähän. Rauhallisen räkkätilanteen mukavuudesta retkeilyn kannalta kommentoi myös pitkoksilla vastaan tullut vanha luontoharrastaja, joka vaikutti olevan kotoisin seudulta. Lisäksi hän vinkkasi, että Ilmakkiaavalle kannattaisi tulla yöllä, jolloin voisi päästä kuulemaan jänkäsirriäisten laulua. Se pitääkin muistaa!

Näin päiväsaikaan ja reippaimman soidin- ja muuttokauden päätyttyä aavalla ei käynyt mitään lintukuhinaa, mutta muutama pesivä liro ja kuovi huutelivat, keltavästäräkki käväisi näkösällä, järripeippo lauloi ja vesillä näkyi sekalaista sorsajoukkoa. Ehkä järveltä olisi löytynyt enemmänkin katseltavaa, mutta emme saaneet kaukoputkea roudattua ylös torniin, koska kiipeäminen tikapuun kaltaisia portaita oli vaikeaa ilmankin painavaa, herkkää ja kallista optiikkaa olalla.

Siinä pitkoksia takaisin tielle päin kulkiessa, suon kukkaloistoa, perhosten ja korentojen lentoa, maiseman avaruutta, värejä ja ääniä fiilistellessä huomasi, ettei olekaan enää yhtään tokkurainen, vaan skarppi ja valmis jatkamaan ajamista. Ehkä myös lintutorniin hilautumisen jännitysmomentti oli tehnyt tehtävänsä ja saanut adrenaliinin liikkeelle.

Ilmakkijärveä lintutornilta nähtynä

Ilmakkiaapaa samasta sijainnista

Tämän pysähdyksen jälkeen ajoinkin iloisesti loput pari tuntia tukikohtaamme Inarin Uruniemeen vailla väsymystaakkaa, nauttien maisemista ja matkanteosta. Kannatti todellakin varata hetki kunnon luontoreippailulle. Se vastaa useampaa pienempää pysähdystä - herättää aistit taas kunnolla teräviksi ja vapauttaa istumisen aiheuttamat jumiutumat. Olin myös suunnattoman hyvilläni, kun tulin viimeinkin astuneeksi sisälle siihen maisemaan, jota niin monta kertaa aiemmin olin vain katsellut autosta.

Reitti oli helppokulkuinen, mitä nyt vähän huojuvia pitkoksia, eikä tähän aikaan vuodesta tosiaan olisi tarvittu mitään saappaita, joten suosittelen Ilmakkiaavan soidensuojelualuetta taukokohteeksi nelostien matkaajille matalalla kynnyksellä. Kohde sijaitsee noin 30 kilsan päässä Sodankylästä pohjoiseen.

Lisään tähän vielä linkit muihin postauksiin samalta matkalta:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa

Roadtrip Lappiin: Seikkailun ainekset

Päädyin viettämään juhannukseni hieman odottamattomasti Inarissa. Mitkä oivat puitteet se tarjosikaan! Ei liian kuumaa, eikä liian kylmää säätä, vaan sopivaa, mukavan leppoisaa kesäilmaa. Ei juurikaan haittaa hyttysistä tai muista verenimijöistä. Kultaista auringonpaistetta läpi yön, valoa ja lintujen laulua. Vapaat kädet järjestää aivan uudenlaista aktiviteettia keskikesän juhlaan.

Keskiyön auringonpaistetta Inarin maisemissa

Kyllä suunnitelmissa oli alkukeväältä lähtien pyörinyt jonkinlainen suuri roadtrippi, Lapin-seikkailu, the kesäreissu pohjoiseen, mutta ajatukset ajankohdasta, matkan mahdollisesta sisällöstä ja sen sellaisesta olivat vain leijailleet ilmassa, kunnes yhtäkkiä juhannusta edeltävällä viikolla idea saavuttikin konkreettisen muodon oikein ryminällä.

Useat seikat, kuten "Ouluun muuttaneen kaverin taidenäyttely on esillä enää juhannukseen asti" ja "reissaamalla juhannuksen yli saa tehtyä pidemmän matkan vähemmillä lomapäivillä" ja "kesän edetessä räkkä pahenee ja linnunlaulau vähenee" sekä "juhannustahan ei ole mikään pakko viettää aina samalla tavalla, eikä tänä vuonna voi edes metsäpalovaaran takia polttaa mitään kokkoja", kohtasivat toisensa, ja niiden summana syntyi päätös lähteä juhannusviikon tiistaina seikkailulle pohjoista kohti.

Olen sellainen tyyppi, joka on tottunut viettämään juhlia aina samalla tavalla. Uusien perinteiden keksiminen tuntuu hankalalta, minkä johdosta viime vuosina juhlat ovatkin välillä aiheuttaneet päänvaivaa, kun uusia vaihtoehtoja, missä juhlia ja kenen kanssa, on tullut tarjolle vähän liikaa. Sen valossa ajatus juhannuksen viettämisestä minulle aivan ennenkuulumattomalla tavalla tien päällä tuntui aluksi erikoiselta, mutta äkkiäkös siihen tottui, enkä katunut hetkeäkään.

Omalta kannaltani tällainen poikkeuksellinen valinta lisäsi reissufiilikseen aivan erityislaatuista hassua vapauden tunnetta, sellaista hulvatonta meininkiä, että nythän olenkin tekemässä jotain, mitä en ollenkaan osannut odottaa tekeväni. Pääsin yllättämään itseni.

Ilmakkiaapa, hyvä retkitaukopaikka Sodankylässä

Kirkkotuvat, hyvä kulttuurikohdetaukopaikka Utsjoella

Matkaseurue ja päämäärä

Isommat reissut on viime vuosina tullut tehtyä aika usein toveri Krotin kanssa kaksin, mutta tällä kertaa oltiin liikkeellä kolmen hengen porukalla. Pieni automme on joka tapauksessa riittävän tilava pitkällekin matkalle kolmelle matkalaiselle kamppeineen, ja matkustamisen kustannukset niin oman talouden kuin ympäristönkin kannalta on viisasta jakaa useamman tyypin kesken, joten kannattaa reissata välillä porukalla.

Perinteisestä linturetkeilyseurueestamme muuan toveri R, jota kutsukaamme nyt vaikkapa norjalaisen kermaviilin inspiroimana nimellä Römme, oli murtanut ranteensa hiljattain pyöräilyonnettomuudessa, eikä hänelle olisi ollut tiedossa koko kesälle kummempia mahdollisuuksia päästä tekemään isompaa retkeä muuten kuin jonkun toisen auton kyydissä. Sairaslomaa oli kirjoitettu pitkälle, eikä pakettikäsi varsinaisesti estä automatkailua ja päiväretkeilyä, joten yhtälö oli selvä.

Toveri Römme saapui bussilla Nummelasta meille Turkuun, lastasimme reput autoon ja lähdimme matkaan. Tukalan helteinen etelä sai jäädä taakse - edessä siinsi pohjoinen ihanan raikkaine säineen sekä karun kauniine maisemineen, aurinkoisine öineen ja eksoottisine lintuineen. 

Varanginvuonon maisemia päiväretkeltä Norjan puolelle

Reissun pointtina oli käyttää kaikki päivät tehokkaasti luonnosta nauttimiseen, painotuksena tietysti lintujen havainnointi, sekä kulttuurijuttuihin. Koska määränpäämme oli Lappi ja siellä tukikohtanamme Inari, ei eteläisen Suomen osuuksilla turhia hidasteltu, vaan paahdettiin menemään pitkin ajovuoroin ja tehokkain pysähdyksin - muutama retkikohdepiipahdus toki tehtiin etelämpänäkin.

Halusimme viettää mahdollisimman iso osa matkaan varatusta ajasta Saamenmaalla, ja käyttää reissubudjettia elämyksiin siellä. Majoittumisessa ja matkustuksessa mentiin mahdollisimman halvalla, jotta rahaa voisi laittaa suhteessa enemmän muihin juttuihin, kuten saamelaismuseoon, ravintoloihin ja ostoksiin käsityöpuodeissa.

Harkitsimme autojunapakettia, mutta se oli auttamattomasti liian kallis. Sillä hinnalla, millä olisi saanut kolme ihmistä ja auton Lappiin junalla, olisi voinut ajaa saman matkan henkilöautolla kahdesti. Toivoisin kovasti, että tällaiset erinomaiset, ympäristöä ja myös matka-aikaa ja matkalaisten jaksamistakin säästävät palvelut olisivat paremmin hinnoiteltuja.

Ajoimme ensimmäisenä iltana Turusta Ouluun. Toisena päivänä Oulusta Inariin. Kolmannen päivän oleilimme Inarissa. Neljäntenä ajoimme Norjaan Varanginvuonolle ja takaisin. Viidentenä päivänä ajoimme paluumatkaa Inarista Vaasaan asti ja kuudentena sieltä kotiin. Melkoisesti ajamista siis, mutta onneksi tykkäämme siitä, keli oli hyvä, eikä autolla ollut mitään teknisiä vaikeuksia - ja polttoaine oli koronakriisin vuoksi poikkeuksellisen halpaa!

Juhlaillallista Inarin Kultahovin palkitussa Aanaar-ravintolassa

Majoittuminen

Reissumajoittumisen yksi ääripää on satunnaisissa paikoissa autossa nukkuminen ja toinen ääripää korkeatasoinen hotelli. Useimmiten olen ihan vapaaehtoisesti valinnut sen askeettisimman ääripään - hotellissa olen nukkunut vain muutaman kerran elämäni aikana. Tämäntyyppisillä matkoilla on olennaisinta, että saa nukuttua jossain ilman, että siihen tuhlautuu hirveästi rahaa tai aikaa.

Autossa nukkuminen ei ole mukavaa kuumalla säällä, eikä isommalla kuin kahden hengen seurueella. Kun joltakulta on raaja poikki, pelkkä telttailu ei myöskään käy päinsä, jolloin suunnataan katse halpoihin sisätilamajoituksiin päin. Niitä puntaroidessa tärkeä seikka on, että voin halutessani pystyttää pihalle teltan, jos saan sisällä allergisia oireita, mikä on hyvin tavallista.

Airbnb on paikoin ongelmallinen, enkä olekaan ikinä käyttänyt sitä. Varovaisena tyyppinä "sohvasurffaan" vain tuttujen luona, mutta allergia-asiat tekevät siitäkin välillä vaikeaa. Erilaiset majatalot, motellit ja hostellit ovat usein paitsi kämäisiä myös turhan kalliita suhteessa laatuunsa, eikä niiden yhteydessä välttämättä ole kelpoa ulkonanukkumismahdollisuutta. Näin parametrein olemme jo muutaman kerran päätyneet yöpymään leirintäalueilla. Niin päädyimme nytkin.

Ensimmäisen yöpaikan näkymät Oulun Nallikarissa

Tällä matkalla ensimmäiseksi yöksi Oulussa olimme menossa kaverini luokse, mutta kattoremontin rakennustelineiden vuoksi takapihalle ei mahtunut telttailemaan, ja taloudessa asuu myös koira, joten vain käsipuoli toveri Römme jäi sisätilamajoittumaan, kun minä ja Krotti menimme Nallikariin leirintäalueelle telttaan. Nallikarin lomakylä olikin ihan paras. Kaunis telttapaikka joen rannalla, rauhallista ja vehreää, kiva yövartija, tosi siistit vessat ja suihkut, ja saapuminen keskellä yötä onnistui!

Inarin tukikohtamme oli Uruniemi Camping, josta olimme varanneet neljän hengen mökin pienoiskeittiöllä, vessalla ja suihkulla. Nukuin yhden yön sisällä, minkä jälkeen siirryin hengitysvaikeuksien vuoksi ulos telttaan. Mökki oli tilava ja kelvollinen, vanha mutta kohtuukuntoinen. Vesitekniset asiat olivat kuitenkin käpyiset ja sisäilma tunkkaista. Kylppäri oli ikivanha ja home-epäilyttävä. Hanoista sai vain joko jääkylmää tai tulikuumaa vettä. Onneksi huoltorakennuksen vessat ja suihkut olivat paremmat. Hienosta sijainnista Inarijärven rannassa sekä mukavasta isäntäväestä jäi hyvä fiilis.

Paluumatkan yöpaikkamme oli Top Camping Vaasa. Varasimme sieltä neljän hengen pikkumökin ja saimme sovittua, että voimme saapua sulkemisajan jälkeen yöllä. Mökissä oli hellepäivän jälkeen tukalan kuuma ja tuuletuksesta huolimatta vähän huono ilma. Suuria miinuspuolia olivat myös oudon lötkö lattia, joka nitkui jalkojen alla niin, että sängyt huojuivat, sekä tietysti huojuvat kerrossängyt - yläsänkyyn kiipeäminen vaati, että kaksi muuta esti sänkyä kaatumasta. Vessat olivat kohtuulliset, mutta suihkut puolestaan vähän kämäiset.

Keskiyön aurinkoa Inarin Uruniemen leirintäalueella

Paluu hämärien kesäöiden maailmaan Vaasan leirintäalueella

Tämän johdantopostauksen jatkoksi julkaisen vielä muutaman retkikertomuksen ja fiilistelyä reissun varrelta: Oulusta ja Sodankylästä, Inarin kulttuurikohteilta ja metsämaisemista, Varanginvuonolta sekä paluumatkalta Vaasasta ja Porista. Luvassa siis koosteita hienoimmista hetkistä ja vinkkejä, missä kannattaa käydä, kun ajaa Lappiin ja takaisin. (Lisään edelle linkit postauksiin, kun ne ilmestyvät.)

Tulen myös jakamaan lähiaikoina otteita viime kesän kotimaanmatkoista, joista en vielä ole kirjoittanut, sillä nyt jos koska kannattaa kertoa parhaat vinkit Suomen kaupunkilomiin ja maakuntamatkailuun.

Onko teillä joitain kotimaan suosikkikohteita, joissa ehdottomasti kannattaa kesällä vierailla?

Valon ja valveillaolon vuodenaika

Kesäisin voisin olla yöeläin. Olen puhunut paljon kesäöistä ja siitä, kuinka rakastan niitä. Keskikesällä en haluaisi mennä illalla nukkumaan, vaan olla ulkona ja kokea yön jokaisen hetken, auringonlaskusta aamunkoittoon - nähdä kuinka taivaankannen värit vaihtuvat, valo hiipuu ja taas voimistuu, tuntea yöilman raikkaan kosteuden ja kuunnella yölaulajalintujen loputtomana soivaa konserttia. Vuoden lyhimpien öiden tunnelma vetoaa minuun.

Keskikesän valoisat, sinisenhämyisät yöt tuovat tullessaan tietyn levottomuuden tunteen, ihmeellisen vimman heittäytyä kokemaan jokainen hetki nopeasti ohi kiitävästä kasvun ja uuden elämän vuodenajasta luonnossa. Se kiskoo retkeilemään öisin, valvomaan kasteisia polkuja kulkien aina aamun sarastukseen. Valvo, seikkaile, elä mukana kuohuvassa, väkevässä, kaiken läpi virtaavassa kesässä!

Kesäöitä on kuitenkin liian vähän. Ne virtaavat ohi, hupenevat nopeasti, eikä yhteiskunnan päiväpainotteisen vuorokausirytmin vaatimuksien tahdissa elävä ihminen pysty antamaan niille niin paljon huomiota kuin haluaisi. Kun kuuman kesäpäivän jälkeen aurinko painuu mailleen maalaten taivaan liekehtivin värein, ja ilmaan hiipii yön viileä kosteus, on sääli, että pitäisi mennä nukkumaan.

Tänäkin kesänä minä sydämeni pohjasta toivon, että voisin viettää edes jokusen yön valvoen, oleillen lähellä kaikkea sitä, mikä saa minut vuosi toisensa perään rakastumaan sekopäisesti kesään - lintuja, puita, kosteaa maata, hämärässä tuoksuvia kukkia, korkeaa valoisaa taivasta ja sen peiliä, tummaa vettä. Pari pitkäksi venytettyä retki-iltaa on jo takana, mutta aamunkoittoon valvomisesta vielä haaveilen.

Jos olet lukenut blogiani pidempään, huomaat ehkä, että tämä teksti koostuu lainauksista viime kesien retkipostauksistani. Kuvat ovat myös vanhoja, lukuun ottamatta tuota viimeistä. Kun tänään halusin jälleen ryhtyä kirjoittamaan sanoiksi tunteita, joita tämä vuodenaika minussa herättää, havaitsin toistavani itseäni. En tokikaan ole vielä sanonut kaikkea kesäöistä, mutta juuri nyt koin, etten osaa muotoilla asiaani enää paremmin kuin olen aiemmin jo tehnyt. Niinpä päätin siteerata itseäni.

Lainaamani postaukset ja pari muuta, joissa retkeillään kesäöissä:
Kohti valoisia kesäöitä (22.5.2020)
Muistoja keskikesän öiltä (7.8.2019)
Kesäyöt, kirjoittamisen riemu ja blogihiljaisuus (8.6.2019)
Metsän varjoissa, yötaivaan alla (11.8.2018)
Valvon valoisia öitä (25.6.2018)
Kesäyö Rauvolanlahdella (15.6.2018)
On on kesä ja yö (eli lintubongausta saaristossa) (12.7.2017)
Kesäyössä (voi kohdata vaikka sohvatyynyn) (22.6.2017)

Oudon kevään retkiä: Kaksi kertaa Vajosuolla

Poikkeustila osoitti selvästi, miten tärkeitä ulkoilukohteet ovat ihmisille. Helposti tavoitettavat paikat, joissa voi oleilla luonnossa, täyttyivät väenpaljoudesta. Erityisesti lähiluonnon merkitys korostui - tietenkin, kun turhaa matkustamista ja julkisen liikenteen käyttöä määrättiin välttämään - mutta myös kansallispuistot saivat paljon huomiota osakseen.

Kurjenrahkan kansallispuisto lukeutuu Turun seudun suosituimpiin retkeilykohteisiin. Sopivalla säällä viikonloppuisin siellä on aina tungosta, normaalioloissakin. Kurjenpesän ja Rantapihan tulentekopaikoilla ei tarvitse olla yksin, ja Savojärven kierroksella riittää vastaantulijoita. Kuulemma tänä keväänä Savojärven kierroksella piti peräti määrätä kiertosuunta, jotta vältyttäisiin vastaantulijoiden ohittelulta pitkospuilla.

Kurjenrahkan nimikkomaisemaa

Minäkin kävin keväällä pari kertaa Kurjenrahkassa, mutta en Kuhankuonon päässä, sillä halusin välttää pahimmat ruuhkat ja tietysti päästä havainnoimaan metsän ja suon lintuja. Valitsin siis vähemmän suositun Vajosuon. Siinä päässä Kurjenrahkaa on jostain syystä useimmiten hiljaisempaa.

Vajosuon vähäisempään kävijämäärään vaikuttaa varmasti moni tekijä. Merkittyä reittiä on vähemmän ja polut ovat vaikeakulkuisia. Lähettyville ei pääse julkisilla, vaan perille päästäkseen pitää ajaa töyssyisiä pikkuteitä, eikä pysäköintitilaa ole yhtä paljon kuin Kurjenpesän parkkipaikalla. Vajosuolla ei myöskään ole samanlaista mainetta ja legendaarisia vetonauloja kuin Kuhankuonolla.

On hyvä, että iso kansallispuisto tarjoaa jokaiselle jotakin. Vajosuon kaltaiset epämääräisemmät kohteet ovat sopivia niille, joita ei haittaa polkujen huonokuntoisuus, vaan tärkeintä on päästä havainnoimaan luontoa. Kohteen tavanomaisesta rauhallisuudesta huolimatta tämän kevään retkillä kuitenkin jännitti, olisiko Vajosuollakin ruuhkaa - olisiko turvavälien pitäminen ahdistavan vaikeaa.

Teeriturnajaiset ja siro valkoinen haukka

Kevään ensimmäinen retkeni Kurjenrahkaan järjestyi pääsiäisviikonloppuna. Pitkänä pyhäviikonloppuna on aikaa valvoa! Suunnitelmissa siinsi teeriretki. Telttailu olisi houkutellut, mutta monet tekniset seikat vaativat valitsemaan vasta aamulla kotoa liikkeelle lähtemisen. Valitsimme sääennusteen mukaan poutaisimman ja vähätuulisimman aamun, jolloin heräsimme viiden maissa ja lähdimme Vajosuon suuntaan.

Aurinko nousi, kun kuljimme linnunlaulua soivan metsän läpi kohti lintutornia. Etenimme varsinaisten metsäpolkujen sijaan suoraan parkkipaikalta tornin suuntaan vievää pikkutietä pitkin päästäksemme mahdollisimman nopeasti perille.

Punarinnat, lukuisat peipot, laulu- ja punakylkirastaat ja suorastaan massaesiintyvät vihervarpuset pitivät konserttiaan. Kulorastaan laulua täytyi oikein pysähtyä fiilistelemään hetkeksi - sitä ei niin usein kuule. Korviin kantautui myös mystinen pieni vihellys, aivan kuin varpuspöllön kutsu, mutta kun ääni ei toistunut enää, siitä ei saatu lopulta mitään varmuutta.

Tornia lähestyttäessä alkoi jo kuulua teerikukkojen pulinaa. Kun pääsimme torniin ja pystytimme kaukoputken, pääsimme heti katselemaan soidinta. Kukkoja näkyi seitsemän, ja ne uhittelivat, pullistelivat ja nahistelivat niin kuin vain teerikukot soitimella voivat.

Vajosuo aamuruskossa

Huurretta ja kaiverruksia lintutornin kaiteessa

Soitimen keskus sijaitsi tällä kertaa kauempana suolla männikkösaarekkeen takana, joten parhaat palat kukkojen turnajaisista jäivät varmasti näkemättä. Puiden takaa välähteli välillä pilkahduksia valkoisista pyrstöröyhelöistä ja siipien heilahduksista. Välillä linnut vaihtoivat paikkaa lentäen, mutteivät laskeutuneet kovin hyvin näkyville.

Äänimaisema oli kuitenkin jo itsessään heräämisen arvoinen. Soitimella olevien teerien väräjävä pulputus, sähähtelyt ja parkaisut ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä ääniä - outoja ja salaperäisiä, kuin kaikuja jostain aivan toisesta maailmasta ja ajasta, josssa ei ole ihmistä, vain loputtomasti soita ja metsiä, metsäkanalintujen elämän piiriä.

Suolla kiirivät myös kurkien ja joutsenten äänet. Vajosuon vakiokurkiparin lisäksi paikalla oli toinenkin pari, ja yksi pieni muuttoparvi laskeutui hetkeksi tornin edustalle käyskentelelään. Joutseniakin oli paikalla neljä. Tutuksi käynyt kapustarinnan kimeä, surumielinen vihellys kuului myös, ja pian löysimmekin kapustarinnat putkeen. Havaitsin myös kevään ekan västäräkkini.

Pieni parvi muuttavia kurkia levähtämässä suolla

Lähdimme paluumatkalle, kun varhaisaamun lumottu hetki alkoi hiipua. Aamun pikkupakkanen väistyi, ja alkoi tulla lämmin. Tuuli heräsi humisuttelemaan puiden latvoja. Teeret hiljenivät pikkuhiljaa. Soidintappelut saivat jäädä, ja kukot asettuivat puihin napsimaan ravintoa.

Kuljimme nyt kallioiden yli vievää merkittyä reittiä takaisin parkkipaikalle. Tiheikössä kohtasimme taas yhden laulavan kulorastaan. Sen lurittelua ihmetellessämme kuulimme myös lyhyen, vaimean haukahdusten sarjan, joka toi mieleen viirupöllön. Tämäkään ääni ei kuitenkaan toistunut, joten aamun toinenkin mahdollinen pöllöhavainto jäi mysteeriksi.

Koko aamuna emme olleet kohdanneet muita ihmisiä, mutta parkkipaikalle saapuessamme huomasimme sinne ilmestyneen autoja, ja yksi seurue oli paikalla kasailemassa tavaroitaan. Kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, joten tämän perusteella oli vielä paha arvioida mitään Vajosuon statuksesta korona-ajan ruuhkaisuuden suhteen.

Kalliomännikkömaisemaa polun varrelta

Korpikuusikkoa aivan läheltä parkkipaikkaa

Ennen kotiinpaluuta päätimme koettaa onneamme arosuohaukan bongaamisessa. Vanha koiras oli nähty lähettyvillä eräällä pöytyäläisellä pellolla vielä edellisenä päivänä. Suuntasimme sinne toiveikkaina. Kohteella olikin jo yksi autokunta bongareita paikalla. Heiltä kuulimme, että haukka oli ollut näkyvillä, mutta kadonnut kymmenisen minuuttia sitten. Jäimme odottamaan.

Kauaa ei tarvinnut seisoskella, kun aivan tavattoman kaunis, siropiirteinen, tyylikkään valkoinen haukkaharvinaisuus ilmestyi esiin. Saimme ihailla sen lentoa pellon yllä hyvän tovin. En ollut ikinä ennen nähnyt arosuohaukkaa. Hetki oli liikuttava.

Maisema, jossa arosuohaukka havaittiin

Puotien kautta nuotiohetkelle

Aurinkoisena, miltei kymmenen plussa-asteen lämpöisenä huhtikuun puolivälin lauantaina lähdimme taas autoillen seikkailemaan. Ajattelimme käydä parissa puodissa tukemassa lähituottajia näinä vaikeina aikoina ja päädyimmekin taas Vajosuon metsiin hillumaan.

Pysähdyimme ensin Paattisilla käymään Ekmanin puutarhan kellaripuodissa, missä myydään muun muassa tilan omia salaatteja ja muita lähituottajien vihanneksia. Toveri Krotti osti myös grillimakkaraa, kun huomasi myynnissä olevan Salmensuun tilan herkkumakkaroita. Paattisilta jatkoimme matkaa Nousiaisiin kohti Perinnepadan ikkunapuotia.

Perinnepata on villi- ja perinneruokaan erikoistuneen ravintolakokki-biologi Päivi Lehtosen yritys, jonka normaaliajan toimintaan sisältyy muun muassa erilaisia kursseja ja tapahtumia, mutta koronakeväänä Perinnepata alkoi myydä herkkujaan ulos ikkunasta. Ajoimme hiekkateitä metsien läpi vanhan talon pihaan ja koputimme ikkunaa, jonka luona luki puodin aukioloaika. Pian yrittäjä ilmestyi ikkunaan, ja pääsimme ostamaan mukaamme ihanan tuoksuisia kasvis- ja lihapiirakoita. Tosi mukava systeemi!

Ostettuamme eväät mietimme, minne suuntaisimme pitämään lounashetkeä. Emme olleet kaukana Vajosuolta, joten päätimme mennä sinne, vaikka sää oli juuri sellainen, että nyt jos koska siellä olisivat kaikki muutkin. Parkkiksella olikin aika monta autoa, mutta sekaan mahtui vielä hyvin.

Polun alku parkkiksen nurkalta

Märkää polkua ja vanhojen pitkospuiden rämmäleitä

Lähdimme seuraamaan Vajosuon kierrosta, joka on kolmekilometrinen rengasreitti. Etenimme viralliseen kulkusuuntaan, vastapäivään. Kierros alkaa sankalla kostealla korpimetsällä. Polku on paikoin märkä, suorastaan kuravelliä, eikä pitkoksia ole kuin parissa kohdassa. Metsänpohja on soinen, joten polut pysyvät märkinä ympäri vuoden.

Muutama tiainen ja peippo lauloi ja käpylinnut piksuttelivat latvustossa, mutta muuten äänimaisema oli aika hiljainen verrattuna viime retkeen, sillä nyt olimme liikkeellä iltapäivällä. Jos haluaa kuulla lintuja, kannattaa todellakin liikkua varhain. Tällä retkellä havaitsimme enemmän perhosia, muurahaisia ja kimalaisia kuin lintuja. Lyhyellä pitkospuupätkällä suojuotin yli näimme myös tosi ison hämähäkin, joka paistatteli auringossa.

Muita kulkijoita ei tullut vastaan, eikä laavulla ollut ketään, kun saavuimme. Minulla on aina laukussa tulitikut ja linkkuveitsi, joten aloimme niiden varassa väsäillä tulta - ei ihan yhtä näppärää hommaa kuin oikealla retkivarustuksellani kaasusytyttimellä ja Moralla. Onneksi laavulla oli valmiina polttopuita edellisten kävijöiden jäljiltä, eikä niitä tarvinut lähteä roudaamaan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalta puuvajalta.

Pian paikalle ilmestyi toinen seurue, kaksi maastopyöräilijää, joilla olikin sytykkeitä mukanaan, joten saimme yhteistuumin tulet nopeasti aikaiseksi ja pääsimme odottelemaan hiillosta. Isolla nuotiokehällä oli tilaa kahden seurueen istuskella reiluin turvavälein. Laavu sijaitsee aivan Vajosuon ison suoaukean laidassa, ja käväisin myös kiikaroimassa suota. Yksinäinen kurki lensi ylitse.

Suomaisemaa laavun luota nähtynä

Perinnepadan härkäpapu-kasvispiirakat nuotiolla grillattuna olivat aivan ylettömän herkullisia! Olen käynyt viime aikoina ihan liian harvoin tällaisilla yksinkertaisilla nuotiogrillailuretkillä - niitä pitäisi tehdä useammin. Juuri nyt on voimassa metsäpalovaroitus, mutta kunhan saadaan sadetta, niin silloin pitää muistaa taas järjestäytyä nuotion ääreen.

Pyöräilijäseurue lähti ennen meitä, ja toinen ulkoilijakaksikko tuli piipahtamaan laavulla, mutta he eivät jääneet oleilemaan. Sammutimme tulet ennen kuin itsekin lähdimme jatkamaan kierrosta. Oli sen verran tuulista, ettei inspiroinut kiivetä lintutorniin, varsinkin kun päivän paisteessa suolla on usein aika autiota. Niinpä matka jatkui laavulta takaisin pääreitille, isomman telttailu- ja tulentekopaikan, keittokatoksen, puuvajan ja huussin ohi.

Käväisin huussissa ja muistelin erästä taannoista retkeä, jolloin onnistuin lukittautumaan sisälle samaiseen huussiin keskellä yötä - onneksi kaverit olivat lähellä teltoissaan! Varoituksen sananen siis kaikille Vajosuolla retkeileville, että huussin oven salpa voi sulkeutua itsekseen, eli sitä ei kannata jättää yläasentoon oven avaamisen jälkeen, vaan laskea alas ennen kuin menee sisälle.

Vajosuon hasardi kuivakäymälä ja korona-ajan poikkeustilatiedotteet

Taukopaikalta patikkareitti jatkuu kallioiden yli ja kosteiden painanteiden läpi tikkaillen, kunnes se liittyy takaisin rengasreitin alkuun, parkkipaikalta lähtevään polkuun. Sama alkumatkan märkä korpiosuus pitää siis hypellä läpi myös parkkikselle palatessa, eli ei kannata huokaista vielä helpotuksesta selvittyään siitä yli kierroksen alussa.

Avoimempien kallio-osuuksien väliin jäävät tiheiköt ovat useilla retkilläni olleet juuri niitä paikkoja, joissa olen tehnyt hauskimpia havaintoja. Kerran näin näädän kiipeilevän latvustossa, ja edelliskeväänä kuului pyy. Tämän etapin kulkeminen on siksi aina jotenkin kutkuttavaa.

Muita retkeilijöitä ei näkynyt enää nuotiotauon jälkeen. Seuranamme oli vain vihervarpusia, jotka lauluttelivat latvustossa, sekä muutama pikkykäpylintu. Parkkiksella oli vähemmän autoja kuin saapuessamme. Pörheä kimalainen pörräili touhukkaana ojassa ja tuli tsekkaamaan meidätkin, kun lastauduimme autoon.

Kierroksen loppupuolen pehmoisia sammalmättäitä, joille aina tekee mieli kellahtaa lepäämään

Näiden kahden huhtikuisen retken jälkeen en ole vieraillut Vajosuolla. Vappuna oli tarkoitus mennä uudestaan katsomaan teeriä, mutta sattuneesta syystä ei mentykään. Enköhän kuitenkin käväise tuolla taas jossain vaiheessa kesää, ellei sitten Pukkipalon aarniometsä pidempine patikointireitteineen houkuttele enemmän seuraavalla Kurjenrahkaan suuntautuvalla reissulla.

Edelleen suosittelen Kurjenrahkaan tutustuville ennen kaikkea Kurjenpesältä alkavia, hyväkuntoisia, isoille kävijämäärille suunniteltuja reittejä ennemmin kuin epämääräisempää Vajosuon päätä. Sen sijaan, jos etsii jotain uutta tai haluaa vaikkapa tarkkailla suon elämää lintutornista, eikä kavahda vähän vaikeampaa saapumista ja haastavia polkuja, Vajosuo on mukava vaihtoehto.

Tässä muutama aiempi postaukseni Vajosuon retkiltä:
Yökukkumista ja hienoja lintuhavaintoja Vajosuolla maaliskuussa (10.4.2019)
Tornien taistoa avosuon laidalla (26.5.2018)
Aamu teerisoitimen äärellä (29.4.2017)

Kohti valoisia kesäöitä

Viikko sen jälkeen, kun olin fiilistellyt kevätkesän alkua pääskyjen myötä, suuntasin jälleen samoihin maisemiin Halikonlahdelle kokemaan lisää vahvaa kesätunnelmaa. Saavuin kaksin toveri Krotin kanssa Halikonlahden timalitornin parkkipaikalle vähän ennen kello kahdeksaa illalla. Sääennuste lupaili sadetta illaksi, ja taivas olikin synkän pilvinen. Olimme kuitenkin toiveikkaita, että ehtisimme heittää pienen retken ennen kuin pilvet alkaisivat vyöryä alas.

Halikonlahden timalitorni hämärtyvässä sateisessa illassa

Heti retken alkajaisiksi pääsin pelottelemaan itseni aivan hyytelöksi, kun päätimme kiivetä vanhaan timalitorniin. Kuten todettua, korkeanpaikankammo elää vahvana minussa, ja tasapainovaurioisuuteni on tehnyt minusta hyvin vastentahtoisen kiipeämään lintutorneihin, joissa ei ole kunnon portaita ja kaiteita. Halikonlahden lintutorneista uudempi, niin sanottu staijitorni onkin se, missä tavallisesti käyn. Timalitorniin kiipesin viimeksi varmaan 15 vuotta sitten, jolloin tasapainoaistini oli vielä terve.

Nyt timalitornista oli kuitenkin havaittu useampana päivänä heinätavi, joka on Krotin suosikkisorsa ja sen verran kaunis ja harvinainen, että minäkin totesin olevani valmis kiipeämään huojuvaan torniin tikapuita pitkin sen takia. Puuskainen navakka tuuli tärisytti vanhaa lintutornia, kun hivuttauduin kärsivänä ylös tikkaita. Onneksi sentään ylemmällä tasanteella on kunnon laidat - tornin alemmalla tasanteella on nimittäin vain muutamasta laudasta muodostuvat heppoiset kaiteet.

Kun kerran ylös asti oli päästy, kiikaroimme timalitornissa noin tunnin. Muistelin, kuinka osallistuin joskus aikanaan tällä tornilla Tornien taistoon. Silloin ei paljon päätä huimannut, eikä torni ollut toki ollenkaan niin vanha ja epäilyttävä kuin nykyään, mutta muistan kyllä, kuinka silloinkin tuuli ja kaikki vähäinenkin liikehdintä tornissa epävakautti kaukoputken kuvaa.

Halikonjoen suistoa timalitornista nähtynä

Timalitornilta näkee Halikonlahden (Viurilanlahden) pohjukan laajemmin kuin uudesta staijitornista, ja totesinkin, että pitäisi jatkossakin selkeästi uskaltautua kiipeämään, että pystyisi havainnoimaan kunnolla lietteillä oleilevia lintuja. Etenkin illalla tältä tornilta on helpompi nähdä linnut, kun ei tarvitse tiirailla suoraan vastavaloon.

Tänä iltana paikalla oli muun muassa koko valikoima vikloja, kymmenittäin suokukkoja, paljon taveja, kolme jouhisorsaa ja yksinäinen taivaanvuohi. Muutama haarapääsky viuhui veden yllä. Tornin juurella ruovikossa lauloi kaksikin ruokokerttusta. Heinätavia ei kuitenkaan näkynyt.

Tunnin jälkeen alkoi ripsiä sadetta, ja laskeuduimme tornista aikomuksenamme alkaa tehdä lähtöä. Ylätasanteelta hivuttautuminen oli siinä määrin jännittävä elämys, että turvallisesti alas päästyäni huomasin jalkojeni vapisevan - olen minä kyllä melkoinen korkeanpaikanpelkuri! Laskeutumisemme aikana sade oli ehtinyt loppua, minkä johdosta päätimme sittenkin jatkaa retkeä siirtymällä toiselle tornille.

Timalitornin tikapuut

Joen penkalta pyrähti lentoon muutama rantasipi, jotka sinkoilivat ympäriinsä hurjasti sipitellen. Ruovikosta kuului taas parin uuden ruokokerttusen laulu. Fasaani kiekui lähettyvillä. Pilvinen ilta alkoi sinertyä kohti yön hämärää. Ilmassa tuoksui sateen ja toukokuun tuore kosteus. Maisema oli vihertynyt entisestään viikon aikana, ja nyt polun varsilla kasvoi jo reipas heinikko.

Kun lähestyimme staijitornia, kantautui korviimme hiljainen siritys, josta ei voinut erehtyä - pensassirkkalintuhan se siellä pusikon kätköissä lauloi. Tornin luona sirinä kuului jo aivan läheltä, ja pystyimme paikantamaan laulajan sijainnin, vaikka lintu pysyttelikin visusti piilossa pienen pensaan keskellä. (Jos pensassirkkalinnun ääni ei ole tuttu, voit kuunnella sitä vaikkapa Yle Luonnon videolta.)

Polku vanhalta lintutornilta uudelle

Sade heräsi taas ropisemaan, kun kiipesimme torniin, joten jäimme sateensuojaan keskitasanteelle. Staijitornin ylätasanteella ei ole kattoa, eikä minulla ollut sadetakkia mukana. Itse asiassa minulla ei ole tällä hetkellä sadetakkia ylipäätään, sillä vanha takkini hapertui vuosien käytössä hajalle, enkä ole vielä hankkinut uutta. En edes tiedä, minkälaisen sadetakin hankkisin seuraavaksi!

Yhtäkkiä aivan tornin viereisessä puussa satakieli aloitti laulantansa. Se vihelteli, säksätteli, maiskutteli ja näppäili niin ponnekkaasti ja niin lähellä, että meitä ihan nauratti, olisiko pitänyt olla kuulosuojaimet mukana. Satakielen mahtipontisen esityksen takaa helkähti pari kertaa myös mustapääkerttu. Kuovi ja töyhtöhyypät huutelivat rantapellolla. Mustarastaan rauhallinen viheltely kuului jostain kauempaa.

Kiikaroimme sateen läpi sorsia ja kahlaajia, jotka liikehtivät hämärtyvässä rantamaisemassa. Neljä tylliä ja kaksi pikkutylliä piipersi pitkin lietteikköä. Pellolla käyskenteli metsäkauris. Kurki seisoskeli majesteetillisen rauhallisena ruovikon reunassa.

Halikonlahden uudempi lintutorni eli tuttavallisemmin staijitorni

Kun sade taas hieman hellitti lähdimme jatkamaan matkaa vanhojen jätevenpuhdistamon altaiden välistä pengerpolkua pitkin. Altailla näkyi punasotka ja lapasorsa sekä parisenkymmentä haarapääskyä lisää. Vielä illan viides ja kuudeskin laulava ruokokerttunen kuultiin. Kosteaa ilmaa oli mukava hengittää.

Viimeisellä suoralla ennen parkkipaikkaa sade alkoi voimistua siinä määrin, ettei kyse ollut enää mistään ohuesta tai ajoittaisesta ripsuttelusta vaan oikein kunnon sateesta. Takkini kastui pian läpi hartioista, mutta hassua kyllä, minun ei tullut kylmä. Vaikka oli sateinen ja tuulinen yö, ilma tuntui lämpimältä. Oikeastaan reippaillessa tuli hiki.

Halikonlahden altaita pengerpolulta puhdistamolle päin nähtynä

Siinä sateessa marssiessamme totesin, että jos viikon takainen retki oli ollut kesän ensimmäinen retki, niin tämä oli kyllä sitten selkeästi ensimmäinen kesäyö. Kerttusten, sirkkalinnun ja satakielen laulu loivat väkevän kesäyön äänimaiseman, lämpimän sateen ja tuulen kosketus kasvoilla tuntui kesältä ja kostean maan tuoksussa oli jo häivähdys kesäöiden tuoksua. Tunnelma oli lämmin, jännittävä ja kutkuttava - kesäyöretken tunnelma.

Kesän valoisat, linnunlauluntäyteiset yöt ovat alkamassa. Tämän retken jälkeen selailin läpi viime kesän retkien kuvia ja havaintomuistiinpanojani innostuneena, odottavana. Minkälaisia retkiä tähän kesään mahtuisi - montako yötä voisin valvoa ja mitä saisin kokea?