M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Kirkniemen lintutorni - tutustumisretki uudelle kohteelle

21.10.2020

Lohjalle nousi tänä syksynä uusi lintutorni. Lohjanjärven rantaan Kirkniemeen Osuniemenlahdelle pystytetty torni vihittiin käyttöön jo syyskuussa, mutta ehdin tehdä tutustumisretken sinne vasta viime viikonloppuna. Saavuin seurueeni kanssa paikalle alkuillasta, kun miltei jo hämärsi. Sää oli sateentihkuinen, tuulinen, viileä ja pilvinen. Puhuri oli jo riepotellut puista suurimman osan ruskalehdistä maahan vettymään, joten maisema alkoi olla loppusyksyisen harmaa.


kirkniemen lintutorni


 

Torni sijaitsee Kirkniemen kartanon mailla. Kartanon omistaa Metsä Group, joka myös sponsoroi tornin rakentamista. Kohteelle saavutaan Lohjansaarentieltä kääntymällä Kirkniemen kartano -nimiselle tielle. Parkkipaikka sijaitsee heti risteyksen jälkeen tien vasemmalla puolella. Navigaattori löytää perille vaikkapa osoitteella Kirkniemen kartano 1, Lohja. Parkkipaikka on ihan kohtuullisen suuri.


Parkkikselta jatketaan kävellen kohti kartanoa. Tie on suljettu portilla, mutta siinä on jalankulkijoille tarkoitettu ovi, joka on varustettu isolla ja hyvällä opastekartalla tornin sijainnista. Tammien reunustamaa tietä kuljetaan viitisen sataa metriä, minkä jälkeen uusi opastekyltti ohjaa kääntymään oikeaan, pensaikon reunaa seurailevalle, toistaiseksi vielä aika huomaamattomalle polulle. Vaan eiköhän polku pian tallaudu hyvin erottuvaksi ja muutu samalla mutaisemmaksikin. 

 


 

Vielä yksi käännös vasempaan, ettei päädy päistikkaa pensaikkoon, ja sitten torni pian ilmestyykin näkyviin oikealla. Kävelymatkaa parkkipaikalta tornille on yhteensä noin kilometri, ja maisemat matkan varrella ovat oikein mukavat. Me teimme retkemme mieleenpainuvimman luontohavainnonkin heti tammikujalla, kun huomasimme edessämme tiellä puiden varjossa peuran. Jostain syystä päätin nostaa kiikarit nenälle, jolloin näin, ettei se ollutkaan tavallinen valkohäntäpeura, vaan harvinainen kuusipeura.


Kuusipeuralla oli myös seurassaan vasa. Lisäksi tielle ilmaantui pian muutama muukin pienempi hirvieläin, mutta toisin kuin kaksi selkeää kuusipeuraa, joilla oli kaunis pilkullinen turkki, nämä muut olivat harmaita. Olivatko ne jo talviturkkiin vaihtaneita vasoja vaiko tavallisia metsäkauriita, siitä emme lopulta olleet varmoja, kun ne jo katosivat näkyvistä. 


Kuusipeura eli täpläkauris on Suomeen istutettu vieraslaji. Se ei kuitenkaan ole pystynyt muodostamaan pysyviä kantoja kuin paikoitellen saaristoon, sillä se menestyy huonosti Suomen oloissa luonnonvaraisena. Sitä tarhataan ja istutetaan luontoon metsästettäväksi, ja tuskin nämäkään yksilöt olivat täällä sattumalta. Kartanon mailla näkyi ampumalavoja - eivätköhän peurat olleet tänne ammuttavaksi istutettuja. Joka tapauksessa havainto oli hieno. En muista ikinä ennen nähneeni kuusipeuraa luonnossa.



 

 

Lintutornilla emme tehneet erikoisempia havaintoja, mutta yhtä edestakaisin lentelevää harmaahaikaraa saimme tarkkailla. Lisäksi näkyvissä oli sinisorsia. Joku tikka huusi, mutta emme tunnistaneet, oliko kyseessä tavallinen käppäri vai joku muu. Hiljaista siis oli, mutta paikka vaikutti todella hyvältä. Osuniemenlahdella on mukavasti ruovikkoa ja hietikkoista rantalietettä. Torni on seitsemän metriä korkea, vankka ja tilava. Ainoana miinuksena voisi sanoa, että tornissa ei ole penkkiä.


Hämärän tihentyessä lähdimme tornilta. Peuroja ei enää näkynyt, ja luonto ympärillä muutenkin hiljeni. Tuuli vain humisi puissa. Kirkniemen lintutornista jäi hyvä fiilis, vaikka ensimmäinen käyntimme tapahtuikin näin harmaana ja vaisuna aikana. Tekisi mieli tulla tänne vaikka Tornien taistoon, mutta on kyllä oletettavaa, että Lohjan lintuyhdistys Hakki ottaa uuden tornin edustustornikseen.

 

 

Hakin alueella on nyt viisi lintutornia. Oleilen ja retkeilen aika usein Lohjan suunnalla, ja monet lintupaikat ovatkin jo tulleet tutuiksi. Uusi lintutorni on mukava lisä seudun hyvien retkikohteiden joukkoon. Eiköhän täällä tulekin käytyä, kun Lohjalla pyörii.

Hieno heinätavi kiikarissa

19.10.2020

Rakastan luonnossa olemista ja etenkin lintujen havainnointia, ihan vain niiden tavallisen elämän tarkkailemista. Se yksinään riittää yleensä syyksi lähteä ulos, ja ilahdun kovasti jo tavan varpusista ja variksista. Mutta on minulla kuitenkin erityisiä suosikkejakin, sellaisia fanituksen kohteita, jotka herättävät suuria tunteita ja saavat vipinää kinttuihin. Näitä ovat muun muassa eräät sellaiset suomalaiset pesimälajit, jotka ovat harvalukuisia tai muuten vaikeammin havaittavia ja myös jollain selittämättömällä tavalla poikkeuksellisen hienoja ja kiehtovia. Yksi sellainen on heinätavi.


Savijärven lintutorni, josta käsin saattaa nähdä heinätaveja tai sitten ei

 

Jostain syystä Suomen harvinaisemmista sorsista juuri heinätavi tuntuu jotenkin erityisen hienolta. Se ei ehkä ole korein eikä värikkäin, mutta se on aivan erinomaisen tyylikäs, persoonallisen näköinen otus. Heinätavi on Suomessa uhanalainen laji, jonka kanta on taantunut viime vuosina. Pesiviä pareja on avioitu olevan tuhannesta kahteentuhanteen. Laji on pesimäympäristönsä suhteen vaativa, eikä viihdy millä tahansa rannalla.

 

Minun kaltaiseni retkeilijä, joka vierailee lintukosteikoilla säännöllisessi muttei mitenkään viikoittaisesti, eikä käy kovin monilla erilaisilla paikoilla, näkee joka vuosi varmuudella massoittain värikkäitä sinisorsia ja veikeitä pieniä taveja, paljon söpöjä vaaleanpunertavia haapanoita, jonkin verran erikoisia lapasorsia ja pompöösejä jouhisorsia sekä jokusen fiinin harmaasorsankin, mutta heinätavia ei ehkä laisinkaan. Se on yleisempi kuin harmaasorsa, mutta arkana ja piilottelevana lajina vaikeasti havaittava.

 

Koska heinätavia ei välttämättä osu kohdalle, vaikka kävisi useastikin sopivalla kosteikolla, pitää aina mennä vielä uudestaan ja uudestaan yrittämään onneaan. Ehkä sitten se muiden lintuharrastajien havaitsema lähiseudun heinätavipari olisi esillä juuri silloin, kun minä saavun paikalle, tai ehkä sitten siellä, missä kaverini niitä aina ennen ovat nähneet, sattuu näkymään yksi tänäkin vuonna, tai edes kuulumaan, sekin olisi hienoa. Heinätavi on paitsi hauskan näköinen myös hauskan kuuloinen. (Ylellä on hyvä video siitä!)

 

Vaikka muuten fiilis sattuisi vapaapäivänä olemaan vähän fletku, eikä viitsisi tehdä mitään, lojuisi vain mieluiten sohvalla, niin siitä saa kyllä ihmeellisesti motivaatiota lähteä ulos, kun muistaa, että hei, enpä olekaan nähnyt heinätavia vielä tänä vuonna, eikä retkeilyyn soveltuvaa vapaata aikaa ole ikinä turhan paljon. Tai jos mietitään kavereitten kanssa, että mitäpä sitä tekisi, ja päädytään käväisemään vähän luonnossa, niin helposti suunnitelmaa lähtee viemään suuntaan: kierretään koko päivä lintupaikkoja, kunnes löydetään heinätavi!


 

Tänä vuonna ehdittiin toukokuun lopulle asti ennen kuin minä näin heinätavin, enkä sen jälkeen olekaan kohdannut enää uudestaan. Kaikki muut Suomessa pesivät sorsat, harmaasorsakin, oli siinä vaiheessa jo tullut havaittua useaan kertaan. Niinkin läheltä kuin Raisionlahdelta oli toki ilmoitettu havaintoja yhdestä parista, joka ilmeisesti oli asettunut sinne kodiksi, mutta en ollut onnistunut yhyttämään niitä. Piti lähteä Inkooseen asti ennen kuin sattumalta kohtasin vuoden ensimmäisen heinätavini.

 

Lämpimänä muutta tuulisena toukokun loppupuolen lauantaina minä ja Krotti karautimme Lohjan suuntaan retkelle. Heti menomatkalla sattui jo yksi jännittävä lintutilanne, kun näimme Saukkolan kohdalla taivaalla kaartelevan suuren vaalean linnun, joka toi mieleen kattohaikaran - niitä olikin nähty täällä päin viime päivinä. Krotti jarrutti nopeasti tien sivuun ja minä rynnin ulos autosta kiikaroimaan kaartelijaa vain todetakseni sen kurjeksi. Miten kurki saattoikin näyttää hetken aikaa niin paljon kattohaikaralta!

 

Haimme Lohjalta kyytiin toveri Römmen, jonka ranne oli juuri murtunut pyöräilyonnettomuudessa, joten ilman kyytiä hän ei olisikaan sitten voinut juuri retkeillä muuten kuin lähiseuduilla kävellen. Kurja tilanne, etenkin näin toukokuussa. Kuitenkin, kuten viime vuonna minun kämmenmurtumani kohdalla oli havaittu, pakettikäsi ei välttämättä ole suoranainen este lintutorniretkeilylle, jos vain saa autokyydin kohteelle. Niinpä lähdimme kokeilemaan, miten homma sujuisi.


Olimme sopineet, että menemme aluksi vain Siuntioon hengailemaan Tjusträskin lintutorniin ja teemme siellä mahdolliset jatkosuunnitelmat päivälle. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Tuuli vähän haittasi äänien kuuntelua, mutta erotimme ainakin ruokokerttusen, satakielen ja punavarpusen laulut. Kaulushaikara tuuttaili pulloonpuhallusääntään. Hiirihaukka lensi ohitse. Kottaraiset käyskentelivät nurmikolla. Kun suunnittelimme retken jatkoa, heinätavin näkeminen nousi tietysti agendalle.

 

Tjusträskin lintutorni

 

Päätimme lähteä seikkailemaan Inkoon suuntaan Kopparnäs-Störsvkin alueelle. Ensimmäinen pysähdys siellä oli Långvassfjärdenin lintutorni, joka tunnetaan ilmeisesti myös lempinimellä Kopli. Jätimme auton tien varteen levikkeelle. Astuimme hakametsään sähköaidan portista ja kuljimme kukkivan kalliokedon poikki lepikon takana rantaniityllä seisovalle lintutornille. Niitty tulvii ajoittain, jolloin tornille vievä betonipalkkisilta voi myös jäädä veden alle. Nyt isoimman kevättulvan aika oli jo ohi.

 

Rantaniityllä, ruovikkoisella lahdella ja metsän laidoilla riitti havainnoitavaa. Harmaahaikaroita näkyi siellä täällä. Ruskosuohaukka saalisti ruovikon yllä. Kalasääski kierteli kauempana meren suunnalla. Metsän reunassa puun oksalla päivysti nuolihaukka. Pääskyt viuhuivat ympäriinsä. Sini- ja lapasorsat käyskentelivät niityn tulvaisemmassa osassa poikasineen. Niityllä näkyi myös töyhtöhyyppiä ja liro.


Yhtäkkiä aivan ruovikon rajassa, laidunniityn aidan luona, korkean heinikon seassa vilahti oudomman näköinen sorsa. Punertavan ruskea, valkokuvioinen pää nousi esiin heinikosta, vilkuili ympärilleen ja katosi. Sehän oli heinätavi! Komea juhlapukuinen koiras ei kuitenkaan tullut enää uudestaan esiin paremmin nähtäville. Sen sijaan löysimme heinätavinaaraan, joka ilmestyi välillä näkyviin kasvillisuuden seasta - ja sen perässä piipersi varmaan kymmenen untuvikkoa. En tiedä, saattoivatko ne mitenkään olla kaikki saman emon poikasia vai oliko joukkoon eksynyt muitakin, mutta näky oli joka tapauksessa ihastuttava. 

 

Långvassfjärden


 

Riemukkaina jatkoimme matkaa Kopparnäsin rantakallioille kokkailemaan evästä retkikeittimellä. Asetuimme Rävbergetille, missä saatoimme samalla katsella merilintuja. Tuuli tuiversi. Haahkoja näkyi muutama kymmenen. Allejakin oli. Yhdellä luodolla möllötti pieni tumma hahmo, joka näytti aivan pää siiven alla nukkuvalta riskilältä, mutta liikkumattomasta möhkäleestä oli vaikea sanoa lopulta, oliko se lintu ollenkaan. (Mysteeri ratkesikin vasta seuraavalla retkellä, kun möhkäle oli kadonnut. Se oli riskilä.)


Alkoi olla ilta, kun siirryimme vielä Lohjalle päivän viimeiselle varsinaiselle retkikohteelle Savijärven lintutornille. Savijärvi on pitkulainen, pieni, matala ja reheväkasvuinen plutakko, ja sen rantaniityt myös tulvivat keväisin. Täälläkin lintutorni sijaitsee laitumella, jolle kuljetaan sähköaidan portista. Onneksi naudat olivat kaukana - pelkään isoja eläimiä, ja kerran aiemmin täällä jouduin tekemisiin niiden kanssa.

 

Kuulimme heti saapuessamme pensastaskun mukavan laulun ja löysimme linnun istumasta aidan tolpalta. Myö satakieli ja ruokokerttunen lauloivat kauempana. Taivaanvuohi mäkätteli ja kitisteli. Kaulushaikara tuuttaili. Rannassa kuljeskeli kanadanhanhia poikasineen. Muutama kurki piileksi ruovikossa. Vastarannan metsästä ilmestyi yllättäen kookas hirvi, jota seurasi honkelo vasa, ja saimme hetken tarkkailla niiden kulkua.


Järven heinikkoisessa luoteispäädyssä on kuulemma usein oleillut heinätaveja, ja viime vuonna minäkin näin niitä siellä. Tänään olimme onneksemme löytäneet jo yhden heinätaviperheen, joten emme enää epätoivoissamme odottaneet, mutta tuumimme kyllä, että olisi mukavaa nähdä juhlapukuinen koiras vielä kunnolla. No, eipä aikaakaan, kun järven poikki lensikin yksi heinätavikoiras ja vieläpä kovasti äännellen. Auringonlaskun lämpimässä valossa se näytti todella kauniilta, mutta emme päässeet katselemaan sitä kovin montaa sekuntia, sillä se laskeutui piiloon - juuri sinne järven päädyn heinätaviheinikkoon.


Savijärvi


 

Nopeasti mutta näyttävästi ohi lentänyt heinätavikoiras oli hyvä lopetus tälle päivälle. Auringonlaskun hehku hiipui. Illan hämärä tiheni. Kävimme vielä pienellä metsäkävelyllä läheisellä rinteellä, mistä näkee myös Savijärven kosteikolle. Käki kukkui. Lehtokurpat lentelivät soidinlentoaan metsän yllä kurpotellen. Valkohäntäpeura näkyi pellolla kuljeskelemassa. Kaulushaikaran ja taivaanvuohen äänet kantautuivat tännekin. Hyttyset inisivät.


Kotimatkalla minä ja Krotti pysähdyimme vielä yöpimeällä Salossa Aneriojärven kohdalla kuuntelemaan lintuja, mutta satakielten äänekkään laulun takaa ei juuri erottanut muuta kuin taivaanvuohen mäkätyksen. Toisen pysähdyksen pidimme vielä Kaarinassa Piikkiönlahden jätevedenpuhdistamolla. Siellä kuulimmekin aivan odottamatta pensassirkkalinnun sirinän. Oi, mikä loistava linturetkipäivä yön viimeistä havaintoa myöten!

 

 

Nyt sorsanmetsästyskausi on käynnissä. Vaikka heinätavi on uhanalainen, vaarantuneeksi luokiteltu laji, se lukeutuu kuitenkin riistalintuihin ja sitä saa ampua. Kun laji luokitellaan uhanalaiseksi, sen suojelua tulisi tehostaa, jottei se katoa kokonaan maastamme tai pahimmillaan koko maailmasta. Suomessa on kuitenkin edelleen laillista metsästää monia uhanalaisia lajeja.

 

Onneksi vireillä on kansalaisaloite, jolla pyritään lisäämään metsästyslakiin velvoite rauhoittaa uhanalaisiksi luokitellut lajit. Jos lajin kanta runsastuu suojelun myötä, sitä voitaisiin taas alkaa metsästää. Olisi myös riistaväen etu, että suomalaisten riistalajien kannat pysyisivät vahvoina. Minä allekirjoitin aloitteen. Toivottavasti se menee läpi ja uhanalaiset saadaan rauhoitettua. 

 

Aloitetta uhanalaisten lajien metsästyksen kieltämiseksi voi kannattaa sähköisessä kansalaisaloitepalvelussa vielä helmikuulle asti.


Lähteet: Lintuatlas, BirdLife Suomi, Riistakeskus

Roadtrip Lappiin: Kotimatkan linnut ja Merenkurkun saaristo

16.10.2020

Kesäkuinen Lapin-matkamme kääntyi juhannuksen jälkeen kohti loppuaan. Norjassa käyntiä seuraavana päivänä jo pakkasimme tavarat ja lähdimme karauttamaan etelään päin. Ensin posoteltiin Inarista päivän aikana Vaasaan, missä vietettiin vielä yksi yö niin ikään leirintäalueella ja seikkailtiin aamupäivä Merenkurkun maisemissa. Sitten ajettiin Porin kautta Turkuun. Etelään päin palattaessa paahteinen hellesää iski taas piinaamaan matkantekoa, mutta tunnelma pysyi siitä huolimatta korkealla ja retkipysähdyksiä jaksettiin toteuttaa.

 

Merenkurkku

 

Sinipyrstön bongaaminen

 

Inarissa ensimmäinen matkapäivän pysähdys tulikin jo pian lähdön jälkeen. Halusimme nimittäin mennä bongaamaan sinipyrstön. Kukaan meistä ei ollut aiemmin kohdannut tätä suorastaan salaperäistä vanhojen erämaametsien lintua. Meneillään oli kuitenkin ilmeisen hyvä sinipyrstökesä, sillä havaintoja reviirillä laulavista linnuista oli kiirinyt vähän joka suunnalta itäistä ja pohjoista Suomea. Yksi havaintopaikka sijaitsi juuri sopivasti Inarissa. 

 

Käännyimme päätieltä pienelle töyssyiselle Lintujärventielle bongauksenkiilto silmissämme. Matkalla pysähdyimme katsomaan tilhiä, jotka istuskelivat puussa ihan tien varressa. Tilhien näkeminen kesällä on aina eteläisen silmin hauska juttu. Samalla pysähdyksellä näimme myös lapintiaisia. Niitä ei juuri koskaan etelässä näe.

 

Määränpäämme oli erään Rautujärvi-nimisen pikkujärven luona. Oikeastaan heti ulkoistuttuamme autosta kuulimmekin jo etsimämme - sinipyrstön laulun. Ongelmana kuitenkin oli, että laulun ollessa meille kaikille aika vieras jouduimme kuuntelemaan äänitteitä netistä monta kertaa ja vertaamaan ylhäältä harjumetsiköstä kantautuvaan laulunsäkeeseen voidaksemme olla varmoja havainnosta. 

 

Pian kuulimme vielä toisenkin sinipyrstön. Olipa hienoa havaita kaksi yksilöä samalla kertaa! Saimme kyllä hyvät naurut oman määritystaitomme puutteellisuudesta pohjoisen lintujen äänten kohdalla. Kaikki linnut lapinsirkusta pulmuseen ja tunturikiurusta sinipyrstöön kuulostivat korviimme traagisen samanlaisilta, kun kuuntelimme ajomatkalla äänitteitä. Kaikkien laulut kuulostivat samanlaisilta "ryynyryynyryy"-värssyiltä, joten päätimme nimetä linnut uudestaan: pohjanryyny, pulmuryyny, tunturiryyny, siniryyny.

 

Sinipyrstön maisema

 

Tunturimaisemista lakeuksille

 

Ryyny-linnuille naureskellen jatkoimme matkaa Rautujärveltä seuraavalle pysähdykselle, Kaunispäälle. Saariselän seudun tuntureista Kaunispää on se, jonka huipulle pääsee vaikka ilman jalkoja. Sinne johtaa nimittäin autotie. Koska emme olleet tällä reissulle lainkaan voineet kiivetä tuntureille, päätimme, että ennen etelään paluuta on kiepsahdettava edes yhdellä, edes autoillen.

 

Kaunispään huippu on turistikohde, jossa kävi melkoinen ihmisvilinä, mutta siellä oli kuitenkin havaittu aiemmin muun muassa keräkurmitsa, joten kiipesimme näkötorniin toiveikkaina bongareina. Päivän paahteessa ja ihmisten mekastuksessa ei lintuja kuitenkaan juuri näkynyt, lukuun ottamatta touhukkaita räystäspääskyjä. Avaraa tunturiylänköä oli kuitenkin jo itsessään mukavaa katsella.

 

Kaunispään jälkeen emme pitäneet enää pidempiä taukoja muualla kuin huoltoasemilla. Yhden kuukkelin näimme lentävän tien yli, ja poroja tuli vielä pitkän aikaa vastaan. Kiersimme Kemin seudun ruuhkat ja tietyöt pikkutietä Simon kautta, jolloin pääsimme ihastelemaan Martimoaavan satumaisia suomaisemia. Horisonttiin jatkuva valkoisten suovillojen meri huojui tuulessa herttaisen kauniina. Auton ulkopuolella vallitsevasta räkkäkuhinasta huolimatta totesimme, että tänne on päästävä retkeilemään seuraavalla Lapin-reissulla.

 

Matkan taittuessa koitti pitkästä aikaa iltahämärä - ja alkoi tietysti väsyttää hirveästi. Viihdytimme itseämme laulamalla, kuuntelemalla yöradiolähetystä ja keksimällä outoja tarinoita. Tiesi, että ollaan tultu Pohjanmaalle, kun maisema alkoi olla pelkkää valtavaa laajaa peltoa täynnä pieniä vinoja latoja, joiden katoilla seisoo kuoveja, ja tien varressa hengailee mustavariksia. Vaasaan saavuimme lopulta lämpimän kesäyön hämyssä. Etsiydyimme leirintäalueelle ja kömmimme mitä kämäisimpään pieneen majoitusmökkiimme. Ikkunan takana mekastivat meriharakat.


Pitkästä aikaa auringonlasku ja iltahämärä

 

Merenkurkun saaristo

 

Aamulla lähdimme Vaasasta sivupistolle seikkailemaan Merenkurkun saaristoon. Seudut olivat minulle ja Krotille tuttuja vuosien takaiselta roadtripiltä, mutta silti Raippaluodon silta teki jälleen vaikutuksen valtavalla koollaan, Svedjehamnin kalasatama ihastuttavalla idyllisyydellään, Salteriet-kahvila maittavilla herkuillaan, Saltkaretin näkötorni korkeudellaan ja tornista avautuva merenkohoamisrannikon maisema persoonallisella kauneudellaan.

 

Saltkaretin näkötornilta lähdimme Bodvattnet Runt -luontopolkukierrokselle. Nelikilometrinen reitti vie maankohoamisen myötä merestä erilleen kuroutuvan, umpeenkasvavan merenlahden ympäri. Polku kulkee kivikkoisessa, lehtometsäisessä maastossa välillä laidunnittyjä pitkin. Matkan varrella sijaitsee Bodbackin vanha satama, jonka rakennukset seisovat jo liki merestä eriytyneellä rannalla autioina ja harmaina. Kosteikolla pesii hurjasti lintuja. Löysimme mekastavasta lokkijoukosta myös harvinaisempia pikkulokkeja. 


Merenkurkun saaristo lukeutuu Unescon luonnonperintökohteisiin, enkä ihmettele yhtään. Paikka on hyvin omalaatuinen. Svedjehamnissa seikkailun jälkeen kiertelimme vielä autolla Mustasaaren pikkuteitä maisemista nauttien. Pysähdyimme Södra Vallgrundissa sijaitsevassa Sommaröhallenissa, joka on paikallisten käsityöläistuotteiden myymälä. Sieltä löytää kaikenlaista vaikkapa matkamuistoksi tai tuliaiseksi.

 

Bodback

Maankohoamisrannan maisemaa De Geer -moreenimuodostumineen nähtynä Saltkaretin tornista


Svedjehamn

 

Porin mustavarikset

 

Merenkurkusta matkamme jatkui taas kohti etelää kummemmitta pysähdyksittä. Alkoi olla jo ilta, kun saavuimme Poriin. Väsyneinä ja nälkäisinä hakeuduimme yksinkertaisesti Amarilloon mättämään ruokaa. Sitten siirryimme vielä matkamme viimeiselle luontokohteelle - Käppärän hautausmaalle katsomaan mustavariksia ja etsimään pähkinähakkeja. 

 

Laajalla hautausmaalla ilta-auringon valossa kiertely ja puissa mekastavien mustavaristen tarkkailu oli mitä leppoisinta. Meillä Varsinais-Suomessa mustavariksia näkyy lähinnä vain muuttoaikaan, mutta Pohjanmaalla ja Satakunnassa, etenkin Porissa, niitä pesii paikoin tiheästikin. Käppärän hautausmaa sembramäntyineen on myös hyvä paikka harvinaisten pähkinähakkien havaitsemiseen, mutta niitä ei tällä kertaa löytynyt.


Käppärän hautausmaa

 

Turkuun palattiin yön jo hämärryttyä. Juuri sopivasti kotiovella kengästäni irtosi pohja! Sepä valitsikin hyvän hetken hajota. Olisi ollut ikävää teippailla rikkinäistä kenkää kasaan reissussa ja jännittää sen koossa pysymisen puolesta. Onneksi puhki tallatut tossut palvelivat hyvin vielä tämän matkan loppuun asti. 

 

Takana oli mahtava reissu, mutta oli kuitenkin oikein mukavaa päästä monen yön telttailujen ja kämäisten leirintäalueiden jälkeen taas kotiin suihkuun ja nukkumaan. Turun sää oli kyllä niin kuuma, että heti tuli ikävä takaisin Jäämeren raikkaaseen tuulen tuiverrukseen. Nyt näitä kuvia selaillessa ja matkapäiväkirjaa lukiessa on myös ikävä kesää - lintujen laulua, kesäkuun tuoretta vihreyttä ja ympärivuorokautista valoa.


Tässä vielä linkit aiempiin kirjoituksiin samalta reissulta:

Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa
Osa 4: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä
Osa 5: Päiväretki Varanginvuonolle

Roadtrip Lappiin: Päiväretki Varanginvuonolle

15.10.2020

Lapin-reissuumme kesäkuussa mahtui pikainen yhden päivän retki Inarista Norjan puolelle Varanginvuonolle katsomaan maisemia ja tietysti lintuja. Päivä oli juhannusaatto. Pandemiatilanteen myötä suljettu Norjan raja oli vasta samalla viikolla avattu suomalaisille, joten samaan suuntaan Jäämerelle oli virrannut paljon muitakin retkeilijöitä. Toki koronaturvallisuus piti ottaa edelleen huomioon kaikessa tekemisessä, mutta reissaamisemme oli onneksi hyvin eristäytynyttä, kun liikuimme pienen seurueemme kanssa omalla autolla luontokohteille.

 

Varanginvuono

 

Lähdimme aamulla majoituspaikastamme Inarin Uruniemestä autolla pohjoiseen päin. Ajomatka Inarista Utsjoelle, Suomen pohjoisrajalle ja sen yli kulkee uskomattoman kauniissa maisemissa. Inarin ja Utsjoen välinen tieosuus, jonka toisella puolella siintää Kaldoaivin, toisella puolella Paistunturin erämaa, on ehkä suosikkini kaikista ajamistani tienpätkistä. Utsjoen kunnan raja on niin karun kauniissa maastossa, että rajakyltille pitää pysähtyä ottamaan "mä olin täällä" -kuvia.

 

Pysähdyimme matkalla myös Utsjoen kirkkotuville. Kohde on hyvä pysähdyspaikka pitkällä ajomatkalla - tavattoman kaunis ja kiinnostava museokohde, hienot luonnonmaisemat, kedon kukkaloistoa, siisti huussi ja sopivaan aikaan myös kahvila ja puoti palvelemassa kävijöitä. Aurinko pilkahteli harmaan pilvimassan takaa, ja keltaiset kulleronkukat loistivat kilpaa auringon kanssa.


Utsjoen kirkkotuvat

 

Suomen ja Norjan valtioiden rajaksi määritelty Tenojoki ylitetään hienoa Saamen siltaa pitkin. Raja-asema on pieni ja hiljainen. Pian Norjan puolella maisema muuttuu vuoristoisemmaksi. Tie mutkittelee rinteillä, ja kuski saa keskittyä täysillä tiukoissa kurveissa. Mistä tahansa saattaa sännätä tielle poroja. Niitä ei onneksi nyt sännännyt. Sen sijaan näin kauniin pienen ampuhaukan, joka lensi tien yli.

 

Ensimmäinen suunnittelemamme jalkautumiskohde Norjassa oli Unjárga-Nessebyssä eli suomalaisittain Uuniemessä Varanginvuonon rannassa sijaitseva Nessebyn kirkko. Toki itse kirkkokin on ihan nätti nähtävyys, 1800-luvulla rakennettu valkoinen puukirkko, mutta me saavuimme sen luokse nähdäksemme lintuja ja muita vuonon eläimiä, sillä niiden tarkkailuun tämä pieni niemeke, jossa kirkko sijaitsee, on oiva paikka.


Nessebyn kirkko

 

Saavuimme juuri sopivasti ennen kuin nousuvesi alkoi virrata ylös. Vain tuntia myöhemmin emme olisi enää löytäneet juurikaan kahlaajalintuja saati päässeet ihailemaan erikoista vuorovesirantaa, sillä laskuveden paljastamat rantalietteet ja levävallit sekä kaikenmoiset hienot pohjaeläimet olisivat olleet jo veden alla. 

 

Onneksi ehdimme ajoissa! Nyt rantalietteellä käyskenteli koko joukko erilaisia kahlaajia, ja rakkolevien seassa näkyi simpukoita, kotiloita sekä piikkinahkaisten ja rapujen kuoria. Pienen vuorovesirantajaloitteluihmettelykierroksen jälkeen asetuimme tarkkailemaan lintuja hakien tuulensuojaa kirkon muurista ja autostamme. 

 

Tuuli pauhasi aivan tolkuttomasti, eivätkä ainakaan omat vaatteeni olleet lainkaan tarpeeksi tuulenpitävät. Olin ottanut vahingossa reissuun mukaan vanhan, liian pienen kuoritakin, jonka alle oli vaikea mahduttaa paksua hupparia. Tajusin sentään, että voihan sen niinkin päin tehdä, että pukee hupparin kuoritakin päälle - kerrospukeutumista aivan nurinperoisesti, mutta paras ratkaisu siihen hätään.

 


 

Rannan linnuista tunnistimme heti suosirrit, lapinsirrit, meriharakat, suokukot, tyllit ja pikkutyllit sekä komean punakuirin. Yksi sirreistä oli kuitenkin muita pienempi ja vähän eri värinen kuin lapinsirrit, mutta se katosi näkyvistämme ennen kuin saimme ihmeteltyä sitä kunnolla. Kun nousuvesi paimensi linnut lähemmäs rantaa, erikoissirri löytyi taas. Samassa paikalle ilmestyi suomalainen lintuharrastaja, joka mainitsi sirriparvessa liikuskelleen pikkusirrin. Sepä se olikin!

 

Pikkusirri kuitenkin katosi jälleen ennen kuin toveri Krotti ehti havaita sitä lainkaan. Krotti nimittäin keitteli meille lounasta retkikeittimellä kyyryssä auton ja kirkonmuurin välissä, eikä ollut siten valppaana lintuja kyttäämässä. Muonittajan pesti vaatii uhrautumista. Kun ruoka oli valmista, vetäydyimme autoon tuulta pakoon syömään.

 

Ruuan jälkeen nostimme kaukoputket olalle ja kävelimme kirkon ohi niemekkeen päähän katselemaan kaunista vuonomaisemaa. Muutama pikkukajava lenteli ympäriinsä tavallisten lokkien paljouden seassa. Yksi tumma merikihu havaittiin myös. Merihanhia, haahkoja, merimetsoja ja pari ristisorsaa möllötti kivillä. Niemellä oleili kapustarintoja. Kivitasku touhuili ympäriinsä. Kun seisoimme niemen nokassa kiikaroimassa, saimme taas suomalaisseuraa, kun vanhempi retkeilijäpari tuli luoksemme hetkeksi juttelemaan. 

 



 

Kohtaamamme muut suomalaiset olivat aikeissa matkata eteenpäin pitkin Varanginvuonon rantaa. Meilläkin oli aluksi aikomuksena piipahtaa tämän jälkeen vielä Ekkerøyssä, mutta teimme kuitenkin viisaan laskelman jäljellä olevan ajomatkan kestosta, vireystilastamme ja juhannusillan muista suunnitelmistamme ja päätimme, että on mukavampaa viettää täällä aikaa kaikessa rauhassa ja palata sitten rennosti takaisin Inariin sen sijaan, että ajaisi vielä muutaman tunnin pidempään vain päästäkseen pikaisesti vilkaisemaan Ekkerøyn lintupaljoutta.

 

Niinpä chillailtuamme vielä tovin Nessebyssä käännyimme paluumatkalle Inariin. Selkeästi viime yön univelat painoivat, kun toverit nukahtivat aika pian lähdettyämme. Ajoin sitten itsekseni musiikkia kuunnellen ja Norjan maisemia ihaillen. Onneksi perässä ei ollut muita autoja siinä kohtaa, kun lähestyimme Tenoa ja halusin antaa katseeni rauhassa lipua pitkin tuntureita ja jokea. Päädyin nimittäin hidastelemaan melkoisesti voidakseni keskittyä samanaikaisesti sekä maisemaan että mutkikkaaseen tiehen. Pysähdyin myös välillä levikkeille, jolloin toveritkin havahtuivat hereille.


Teno

 

Pidimme taas tauon Utsjoen kirkkotuvilla, joiden luona näimme myös muutaman poron mukavasti laiduntamassa ihan lähellä. Krotti jatkoi kuskina. Jossain Kaamasen lähellä huomasimme tien varressa riekon ja pysähdyimme tietysti katsomaan sitä. Kuuntelimme samalla lintujen laulua ja ihmettelimme ääniä, jotka olivat meille aivan vieraan kuuloisia.

 

Juuri kun olimme lähtemässä taas jatkamaan matkaa, näimme kookkaan vaalean pöllön kaartavan puiden takaa esiin, lipuvan tien yli auton edestä ja katoavan etuviistoon avoimemman suoalueen suuntaan. Siirsimme autoa sen verran, että pääsimme kiikaroimaan suoraan suolle, jolloin varmistuimme pöllön lajista - suopöllöhän se siinä saalisteli mitä lajityypillisimmin suolla, päivänvalossa, siivet yläviistossa suon yllä kaarrellen.

 

Pitkän ajopäivän päätteeksi saavuimme takaisin leirintäalueelle viettämään juhannusaattoa. Meillä oli Inarista ostettuja Pirkka-tapaksia ja sipsipussi, Norjan huoltsikkapysähdyksellä ostettua erityistä norjalaista kermaviiliä dippinä ja kotoa asti kuljetettua valkoherukkaviiniä, jota joimme paremman puutteessa kahvikupeista. Olipa jännää viettää juhannusta vaihteeksi tällä tavalla, camping-mökissä. Kävimme vielä ennen nukkumaanmenoa laiturin nokassa fiilistelemässä auringonpaistetta ja tyynen Inarijärven levollista maisemaa. 

 

 

Postauksen ensimmäinen ja toiseksi viimeinen kuva ovat toveri Krotin ottamia.

 

Lisään tähän vielä linkit muihin kirjoituksiin kesän reissultamme:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa
Osa 4: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

Osa 6: Kotimatkan linnut ja Merenkurkun saaristo 

Kesän loppu, syksyn alku

17.9.2020

Syysmyrsky heräilee illan pimeydessä. Sadetta ripsii jo ikkunaan. Tuuli nousee. Takana on taas niin monta kiireistä, työntäyteistä päivää, että olen aivan väsyksissä. Nollaan päätäni kuunnellen musiikkia, selaillen kuvia, fiilistellen syksyisiä tunnelmia ja kesän muistoja. Haluaisin leipoa omenapiirakkaa tai kurpitsakakkua. Se sopisi juuri tähän tunnelmaan. Ehkäpä leivon huomenna.


Syksy on alkanut jälleen vähän turhan hektisenä. Luen yliopistokursseja, teen gradua, kirjoitan, pyöritän eteenpäin projektikoordinointityötäni ja hoidan vapaaehtoishommia, joita olen luvannut tehdä, miettien jatkuvasti, mistä olisin valmis luopumaan saadakseni vapautettua aikaa kalenteristani. Tiedättehän, miten vaikeaa on luopua hauskoista, inspiroivista asioista, joita todella haluaisi tehdä, mutta jotka syövät aivan luvattoman paljon aikaa?

Vaikka onkin jo syksyfiilis, haluan kirjoittaa blogiin vielä paljon kesämuistoja. Niin paljon on kirjoittamatta! Talven harmaille, pimeille, sateisille päiville riittää vielä kuvia selattavaksi ja kokemuksia kerrottavaksi kesän reissuilta, aurinkoa ja linnunlaulua. Nyt jaan muutaman mukavan hetken elokuulta.


Tapasin elokuun alussa parven oikein mainioita kanoja. Eräällä vanhalla kaverillani on kanoja lemmikkinä, ja vierailin hänen luonaan aurinkoisena, lämpimänä lauantaina. Istuskelimme koko päivän pihanurmikolla kanojen kanssa, katselimme niiden puuhia, rupattelimme ja siemailimme viiniä. Mikä erinomainen kesäpäivä!

Kanat ovat hienoja eläimiä. Tykkään niistä kovasti. Lapsuudenperheelläni oli joskus aikanaan kesäkanoja, ja haaveilen edelleen, että joskus asuisin talossa, jonka pihaan voisin asuttaa muutaman kanakaverin. Tämä elokuinen kanapiknik vain lisäsi vettä myllyyn kanahaaveilleni. Milloin minä saan elämääni pienen parven kotkottelevia dinosauruksia?


En ole tänä vuonna vielä sienestänyt niin ahkerasti kuin viime vuosina, mutta tuli loppukesällä käytyä edes vähäsen sienimetsällä ja marjastamassakin. Yhtenä iltana haahuilimme Teijossa Nenustannummen maisemissa. Oli ollut tosi kuivaa, joten sienisaalis jäi heikoksi, mutta metsässä oli hyvin tunnelmallista ja mukavaa kuljeskella auringonlaskun aikaan.

Nenustannummen metsästä pitkä pätkä on verrattain nuorta, harvaa, tasaikäistä istutusmännikköä kuivalla kangaspohjalla. Alue on ollut talousmetsänä ennen Teijon kansallispuiston perustamista ja näyttää edelleen enimmäkseen juuri sellaiselta, tylsältä talousmänniköltä. Kuitenkin metsä on alkanut vuosien varrella pikkuhiljaa muuttua persoonallisemmaksi, villimmäksi. Voin kuvitella, minkälainen komea hongikko siitä kehkeytyy ajan oloon.

Nyt kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten paljon pieniä muurahaiskekoja metsään on ilmestynyt. Muurahaisten polku kulkee siististi ihmisten polun reunassa. Harvapuustoisessa metsässä näkee pienten kekojen verkoston, joka on vasta hiljattain alkanut rakentua. En muista aiemmin noteeranneeni muurahaisten ilmestymistä maisemaan, mutta vanhimpiin muistikuviini täältä ei sisälly yhtään kekoa.



Kesällä kuuluu käydä Seilissä. En ole vuosikausiin viettänyt siellä aikaa pidempään, enkä ole edes piipahtanut joka kesä, mutta nyt teimme taas päiväretken. Oli arkipäivä, eikä enää veneilysesonki, joten saaressa oli suhteellisen hiljaista ja epäruuhkaisaa. Me kiertelimme tutut maisemat, fiilistelimme kesää ja saariston tunnelmaa. Kunpa taas tulisi kesä, jolloin majailisin Seilissä pidemmän aikaa.


Elokuussa autoin myös yksien ylioppilasjuhlien järjestämisessä. Siinä riittikin haipakkaa pariksi päiväksi. Onneksi epidemiatilanne mahdollisti juhlien pitämisen elokuussa, kun ne jäivät keväällä pitämättä. Olisi ollut tosi surullista, jos uudet ylioppilaat ja muutkaan valmistuneet eivät olisi päässeet juhlistamaan valmistumistaan olleenkaan muuten kuin etäyhteyksin.

Olen ylipäätään kiitollinen menneestä kesästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kun pystyi hengailemaan ulkona, uskalsi tavata isompiakin porukoita ja satunnaisempiakin henkilöitä. Nyt taas, kun epidemiatilanne on lähtenyt huonompaan suuntaan, olen linnottautunut omaan elämänpiiriini vähän samaan tapaan kuin keväällä. Riskiryhmän edustajana en halua ottaa turhia riskejä. Odottelen rauhassa omassa kuplassani tilanteen kohentumista.


Milloin kesä loppui ja syksy alkoi? Edellisviikolla näin vielä haarapääskyjä. Eilen valtavat joukot kurkia lähtivät jo muuttomatkalle etelään. Tänään ikkunan takana liikuskeli parvi tiaisia tekemässä tiaisten syysaskareita - etsimässä ruokaa, kätkemässä ruokaa, etsimässä suojapaikkoja pakkasten varalle, tonkimassa ja penkomassa kaikkia rakosia ja kolosia, kääntelemässä ja koputtelemassa.

Tänä yönä saapuu myrsky. Toivottavasti se ei tee liikaa tuhoja.

Virkatien vaellus - heinäkuinen viikonloppuretki metsäpeurojen mailla

25.8.2020

Kävin heinäkuun lopulla patikkaretkellä Seitsemisen kansallispuistossa. Vaikka Seitseminen sijaitsee suhteellisen lähellä Turkua, vain noin kolmen tunnin ajomatkan päässä, en ollut kertaakaan aiemmin vieraillut siellä. Nyt pääsin tutustumaan Seitsemiseen kolmen päivän ja parinkymmenen kilometrin kävelyn verran, ja siitä jäi todella mukava mielikuva. Luonto tarjoili parastaan.


Alkukesällä vaeltamisesta innostunut toveri Lilla M kysyi minua ja Krottia retkiseuraksi kesäviikonloppupatikalle johonkin eteläisen Suomen kohteeseen, ja onneksi sopiva vapaa viikonloppu löytyi, joten pääsimme oitis toteuttamaan suunnitelman. Päädyimme helposti lähestyttävään Seitsemisen kansallispuistoon ja 25,9 kilometrin mittaiseen  Virkatien reittiin, joka oli Krotille tuttu jo aiemmalta retkeltä parin vuoden takaa.

Merkitty reitti hyvin ylläpidettyine taukopaikkoineen takaa yleensä helpon retkeilykokemuksen, mutta sesonkiaikaan leiripaikoilla on usein ruuhkaa, kuten nytkin. Heinäkuussa epidemiatilanne oli suhteellisen rauhallinen, mutta silti nuotiopaikoilla piti pitää etäisyyttä muihin seurueisiin. Onneksi kaikkialla mahtui sekaan.

Olimme alkujaan aikeissa lähteä matkaan Turusta perjantaina, mutta koska satoi kaatamalla ja sääennuste näytti sunnuntaille ja maanantaille paljon rennompaa säätä kuin perjantaille ja lauantaille, päätimmekin aloittaa reissun vasta lauantaina. Se oli hyvin järkevää, sillä vältimme pahimmat sateet, eikä sunnuntai-illan leiriytymispaikalla ollut enää ruuhkasta puhettakaan - kuka nyt telttailisi tällaisessa paikassa maanantain vastaisena yönä?


Ensimmäinen päivä: Kulomäki - Liesijärvi


Vaihtelevan sateisen ajomatkan jälkeen saavuimme pilvipoutaisessa säässä Seitsemisen luontokeskukselle, missä kävimme ensin tutustumassa näyttelyyn ja hyödyntämässä vessaa. Lähdimme patikoimaan Virkatietä myötäpäivään, siis virallista kiertosuuntaa vastaan. Reittimerkkejä oli kuitenkin kohtuullisen helppo seurata, vaikka reitti onkin viitoitettu vain vastapäivään.

Ensimmäisen päivän kulkumme vei harjumännikön läpi, pienten soiden yli pitkospuitse, kauniin Iso-Kivijärven rantaan napostelutauolle, pätkän matkaa kansallispuiston ulkopuolella pienen kylän ja vanhan metsähakkuuaukon läpi, Pitkäjärven rantaan napostelemaan lisää ja lopulta Tuulimäen ja Tasaisenkankaan sankan vanhan metsän kautta Liesijärven eteläpään leiriytymispaikalle. Käveltävää oli 10,6 kilometriä, mikä oli näin helppokulkuisessa maastossa ja helposti seurattavalla reitillä rento päivämatka.


Matkan varrella oli todella laajoja apajia suomuurainta (siis hillaa eli lakkaa), joten sitä sitten kerättiin. Suot suorastaan loistivat kultaisina marjoista. Vanhassa metsässä kuului hömötiainen - nykyään jo niin harvinainen, että joka havainto tuntuu erityiseltä. Hyttysiä ei juuri esiintynyt, eikä ampiaisiakaan ollut riesaksi tauko- ja leiriytymispaikoilla, mikä oli jotenkin tosi oudon tuntuista, mutta paarmat pörräsivät ympärillä ajoittain.

Sää oli enimmän osan päivästä poutainen, enemmän tai vähemmän pilvinen ja lämmin, parinkymmenen asteen huitteilla. Loppumatkan metsäosuudella saimme kuitenkin juuri sen verran reippaan sadekuuron niskaamme, että sadevarusteillekin tuli vähän käyttöä.


Vietimme ensimmäisen yön Liesijärven rannassa, missä on laavu, kaksi tulipaikkaa, paljon telttailutilaa ja huussi. Paikalla oli jo varmaan parisenkymmentä muuta seuruetta, mutta löysimme vielä ihan sopivan paikan kahdelle pienelle teltallemme. Järveltä kantautui kaakkureiden karmivaa huutoa ja jostain metsän takaa myös parin kurjen toitottelua.

Uusi sadekuuro alkoi juuri, kun olimme pystyttämässä telttoja, joten kaikki kastui. Onneksi sade taukosi pian, taivas kirkastui ja järvimaisema sai uskomattoman kauniit iltavärit. Auringonlaskut ovat aina sateen jälkeen erityisen hienoja. Kokkailimme päivälliseksi nuotion äärellä makkaraa, perunamuussia ja sienipaistosta matkalla keräämistämme herkkutateista sekä jälkkäriksi leipäjuustoa ja lakkahilloa.

Illan hämärtyessä ryömimme telttoihin, mutta minulla meni lähemmäs aamuneljää ennen kuin nukahdin, sillä jouduin käymään monta kertaa huussissa vatsavaivojen takia. Makuupussissa oli myös aika hiostavaa. Kunhan nukahdin, nukuin onneksi hyvin. Oli myös siitä hyvä juttu hyppiä yöllä huussiin, että pääsin näkemään järvimaiseman hämärällä sumuun verhoutuneena.


Toinen päivä: Liesijärvi - Koverolampi


Emme kiirehtineet aamutoimien kanssa. Pakkailimme ja söimme rauhassa, kuuntelimme töyhtötiaisten reipasta tirrittelyä. Lähdimme vasta puoliltapäivin jatkamaan patikointia. Nyt sää oli poutainen, vähän kuumempi, ja aurinko paistoi reippaasti. Päivän reitti kulki jokea seuraillen, majavien muokkaamissa metsä- ja kosteikkomaisemissa Liesilammin ja vanhan myllyn ohi Jokiristin taukopaikalle lounastamaan, Multiharjun aarnimetsän läpi ja Koveron perinnetilan kautta Koverolammelle yöksi. Käveltävää oli vain 8 kilometriä.

Alkumatkan majavakosteikoilla oli jatkuvasti jännittävä, odottava fiilis, josko voisimme onnistua näkemään itse majavan. Ei niitä lopulta nähty, mutta niiden jälkiä maisemassa oli myös mielenkiintoista havainnoida - tulvivaa metsää, nakerrettuja puita, patorakennelmia. Kuulimme hiirihaukan huutelua muistuttavaa ääntä, mutta emme nähneet lintua. Löysimme hyvän saaliin kanttarelleja, jonka sitten söimme lounaalla nyhtökaurakäristyksen kanssa.



Lounastaukopaikaltamme Jokiristiltä kohti Multiharjua kulkiessamme pääsimme näkemään jotain häkellyttävän hienoa - lauma villejä metsäpeuroja käyskenteli polun varren tiheikössä! Siinä taisi olla viitisen peuraa, joista yksi oli vielä vasa. Ne seisoivat hetken meitä katsellen, ylittivät sitten polun editsemme ja pakenivat. Tuli vähän sellainen fiilis, kuin olisi Lapin-vaelluksella, kun näki aivan poron näköisiä eläimiä ja vieläpä niin läheltä. Mielessä käväisi myös huolestunut ajatus, että mitenköhän metsäpeura vasansa kanssa mahtaa suhtautua ihmiseen - mutta nähtävästi ei ainakaan samalla tavalla kuin hirvi.

En olisi ikinä odottanut, että kohtaisimme metsäpeuroja näin, keskellä päivää suoraan pääreitin varrella, missä liikkuu jatkuvasti ihmisiä ja koiria. Metsäpeurojen sanotaan olevan todella arkoja ja vaikeasti havaittavia. Näitä porojen villejä sukulaisia, jotka metsästettiin Suomesta aikanaan liki sukupuuttoon, on alettu istuttaa takaisin vanhoille esiintymisalueilleen, ja tänne Seitsemiseen vapautettiin ensimmäiset yksilöt viime syksynä. Kun kansallispuistossa elää vasta jokunen peura, mikä on todennäköisyys, että ne osuvat juuri kohdalle?


Vaikuttavan peurahetken jälkeen saavuimme Multiharjun aarnialueelle, joka jäi myös vahvasti mieleen. Harjuhongikko on paikoin 400 vuotta vanhaa. Männyt ovat valtavia, korkeita, paksuja, kilpikaarnaisia, naavaisia, käppyräisiä. Hopeanharmaita kelopuita seisoo pystyssä ja lojuu maassa. Sankka vihreä sammalikko peittää metsänpohjaa. Aika tuntuu pysähtyneen.

Näin vanha metsä on nykyään niin harvinaista etenkin eteläisemmässä Suomessa, että Multiharjun kaltaiset suojelualueet ovat äärimmäisen arvokkaita. Harjua kiertävällä reitillä pitää pysytellä polulla maaston säästämiseksi kulumiselta. Polku onkin tällä osuudella leveää ja hyvin huollettua, rinteisiin on rakennettu portaat ja polun yli kaatuneet puut on sahailtu poikki.



Vanhasta metsästä reitti jatkuu suoraan kulttuurimaisemaan, Koveron perinnetilalle. Tilan museorakennukset eivät olleet auki, mutta kiersimme pihapiirin, tervehdimme lampaita ja pidimme lepäilytauon nurmikolla. Täytimme vesipullot raikkaalla kaivovedellä ennen kuin patikoimme loppupyrähdyksen Koverolammelle, minne leiriydyimme yöksi. Lammen luona on myös runsaasti telttailupaikkoja hyvinkin erilaisin maisemin, tilava tulentekopaikka ja tuplahuussi. Laituri helpottaa veden äärelle pääsyä.


Jalkani olivat päivän hikisen kävelyn jäljiltä aika kipeät. Molemmat kantapäät olivat hiertyneet rakkolaastaroinnista huolimatta pahasti vesikelloille. Ensitöikseni meninkin laiturin reunaan istuskelemaan ja uittamaan jalkojani, kunnes kipu ja turvotus hellittivät. Oli taas niin kiitollinen olo yksinkertaisista asioista - kun saa rinkan pois selästä, jalat viileään veteen, puhtaiksi ja kuiviksi, rakkolaastarit kantapäihin, pestä hien ja aurinkorasvan ja käsidesin tahmeus pois iholta, tuijotella vettä, kuunnella hiljaisuutta.

Leiriydyimme aika lähelle huussia, sillä oli odotettavissa, että sitä tarvittaisiin taas useamman kerran yöllä. Vatsavaivoista seurasi myös sellainen tragikoominen ongelma, että meiltä alkoi loppua vessapaperi. Siinä sitten jaettiin paperinpaloja puoliksi, pengottiin nenäliinoja taskuista, mietittiin hätäratkaisuja. Ei kannata lähteä vajaalla vessapaperirullalla liikenteeseen!


Muita retkeilijöitä ilmaantui illan mittaan muutama, mutta edellisen leiripaikan kymmenien telttojen sijaan täällä oli lopultakin omiemme lisäksi vain kolme. Hiljainen ilta salli fiilistellä kaikessa rauhassa paikan tunnelmaa, joka olikin jollain tapaa aivan erityisen mukava - korkeat vanhat kuuset ja haavat, pehmeä neulaskarike, tummavetinen järvi ja tyyni lämmin ilma.

Närhet hiippailivat ympärillämme latvustossa, kun kokkasimme päivälliseksi kaalikeittoa ja rieskoja sekä jälkkäriksi lettusia. Ihmettelimme lintujen liikehdintää ja hiljaista jutustelevaa ääntelyä tovin pohtien, voisivatko ne olla kuukkeleita, kunnes lopulta yksi lehahti näkyvästi nuotiopaikan yli ja päästi tyypillisen närhenrääkäisyn.

Yö oli lämpimämpi kuin edellinen, joten teltassa oli vielä hikisempää, mutta kunhan huussiseikkailuja oli tarpeeksi takana, nukuin taas oikein hyvää unta. Toisin oli toveri Krotin laita, sillä hänen puolensa makuualustastamme alkoi vuotaa. Öisestä täyteenpumppauksesta huolimatta patja oli aamulla tyhjä lätty. Jos aikoo yöpyä pelkällä ilmatäytteisellä patjalla, tämä saattaa olla kohtalona. Näin jälkikäteen tutkailtuna patjasta ei onneksi ole löytynyt reikää, vaan ilmavuoto johtui siitä, että patjan eristetäytettä oli päätynyt venttiilin väliin.


Kolmas päivä: Soljaset


Viimeisenä retkipäivänä suunnitelmamme oli patikoida Koverolammelta Rappumännynmäen kautta takaisin luontokeskukselle. Matkaa olisi ollut vain 7,5 kilometriä. Minun kantapääni olivat kuitenkin huolellisesta vesikellojen tyhjentämisestä ja puhdistamisesta huolimatta järkyttävän kipeät, joten vaihdoimme suunnitelmaa. Krotti ja Lilla reippailivat kahdestaan autolle sillä välin, kun minä purin leiriä, pakkasin tavaroita ja kokkasin meille lounasta Koverolammella.

Päivä oli lämmin mutta aiempaa tuulisempi. Tulipaikalla käväisi minun siellä hengaillessani pari muuta seuruetta, mutta maanantai näkyi kyllä väkimäärässä, sillä aika hiljaista oli verrattuna edellisiin päiviin. Oli mukavaa istuskella ilman kenkiä laiturilla, piirtää muistilehtiöön maisemia, kuunnella tuulen kohinaa haapojen latvuksissa ja kokkailla keittoa kaikessa rauhassa.

Muutaman tunnin päästä toverit jo ilmaantuivatkin siirrettyään auton Koveron parkkipaikalle. Söimme, kasasimme kamamme ja palasimme parinsadan metrin matkan autolle. Halusimme käydä vielä tutustumassa erikseen Soljasten alueeseen, joten ajoimme sinne.


Soljaset on kolmen lammen, Saari-Soljasen, Kirkas-Soljasen ja Musta-Soljasen, sekä Soljastensuon muodostama kokonaisuus, jonka keskellä kiertää helppokulkuinen 2 kilometrin rengasreitti. Reitillä on suo- ja lampimaisemien lisäksi myös kuusi- ja mäntymetsää. Särkylääkkeen voimin lähdin seikkailemaan. Kävely sujui ihan kohtuullisesti. Sää pilvistyi, sadetta ripsi, mutta oli yhä aika lämmintä.

Soljasilla näkyi massoittain pieniä sammakoita sekä muutama isompikin. Kohtasimme myös sisiliskon. Pitkoksilla luoksemme säntäsi jostain vapaana juokseva koira, vieläpä isokokoinen husky, jota yritimmekin sitten ottaa kiinni palauttaaksemme sen omistajalle. Omistaja seurueineen saapui pian näkyviin, mutta meni tovi ennen kuin he saivat koiran kytkettyä, sillä se vain juoksi pakoon, eikä ollut millään tavalla omistajan hallinnassa. Emme tietenkään voineet olla hiljaa siitä, että on laitonta pitää koiraa tällä tavalla vapaana eläinten pesimäaikaan ja luonnonsuojelualueella ylipäätään.

Kierroksen lopulla minä ja Krotti jäimme hetkeksi istuskelemaan Kirkas-Soljasen näköalatasanteelle ja katselemaan pilvisen harmaata suolampimaisemaa sillä välin, kun Lilla kipaisi vielä katsomaan samaa järveä toiselta suunnalta. Kun tuuletimme jalkojamme, saimme päähämme vaihtaa kenkiä loppumatkaksi. Se oli aika huono ajatus, sillä jäykät Meindl-vaelluskengät tuntuivat äärimmäisen epämukavilta. Tulipahan todettua, etteivät semmoiset ole minun juttuni.

Soljasten kierroksen jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen vaihtelevan sateisessa säässä. Hiertyneet kantapääni arvostivat suuresti, kun vaihdoin autossa jalkaani pehmeiksi kuluneet vanhat tennarit. Jäin pohtimaan, miten voisin jatkossa estää jalkojani hiertymästä rikki aina pidemmillä kävelymatkoilla, sillä olihan tämäkin nyt aika mälsää.



Viikonloppuvaelluksen varusteet


Vaikka tämä olikin vaellukseksi minunkin mittapuullani pieni, kyseessä oli kuitenkin pitkästä aikaa ensimmäinen edes jossain määrin vaellukseksi laskettavissa oleva retkeni. Vaelluksista puhuttaessa haluan puhua aina myös hieman varusteista, sillä ei ole aivan yhdentekevää, mitä valitsee mukaansa, kun lähtee useammaksi päiväksi luontoon kävelemään. Niin ja minä myös lukeudun niihin ihmisiin, jotka vain tykkäävät höpistä varusteasioista.

Lämpimät tai peräti kuumat kesäolosuhteet eivät ole minulle vieraita, olenhan tehnyt elämäni ensimmäiset pidemmät vaellukset nimenomaan keskikesällä, mutta siitä on jo vuosikausia, kun viimeksi patikoin pidempään kuumalla säällä. Nyt kokeilinkin sellaisia vaatetusratkaisuja, joita en ole aiemmin uskaltanut testata.

Olin suhteellisen poutaisen ja lämpimän sääennusteen rohkaisemana jättänyt sadehousut kokonaan pois matkasta kokeillakseni, miten sujuisi "kesä kuivaa sen, minkä kasteleekin" -filosofialla patikointi. Aiemmin minulla on aina ollut kuumankin sään vaelluksilla sadehousut mukana, mutta näin lyhyelle retkelle uskalsin lähteä ilman. Sadetakin otin kuitenkin mukaan. Pari lyhyttä sadekuuroa osui kohdalle, mutta sadehousuja ei tullut ikävä. Hiljattain hankkimani kevyet keinokuituiset Haltin Airlite-housut kuivuivat itsekseen hyvin nopeasti sateen loputtua. Ne eivät myöskään hiostaneet kuumalla.


Muuten vaatteeni olivat aika peruslinjaa, enkä pidäkään erikoisten teknisten vaellusvaatteiden hankkimista mitenkään välttämättömänä. Aluspaidan tai -topin on hyvä olla ohutta keinokuitua, joka kuivuu nopeasti, samoin alusvaatteiden ja sukkien, mutta muuten ei niin väliä. Nytkin minulla oli Casallin teknisen topin päällä tavallinen puuvillainen t-paita ja auringolta ja paarmoilta suojautumista varten myös ohut, napitettava, pitkähihainen puuvillapaita.

Kenkinä minulla oli pitkästä aikaa jotain muuta kuin kumisaappaat. Olen patikoinut vuosikaudet vaelluskumisaappailla, joiden vedenpitävyydestä ja yleisestä "potkaise jalkaan ja lontsi menemään" -tyyppisestä rentoudesta olen kovasti pitänyt, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ne ovat painavat ja kuumalla säällä kuivassa maastossa turhauttavat. Tänä kesänä päätinkin hankkia vaihtoehdon. Perinteisten, yhtä lailla painavien ja hiostavien vaelluskenkien sijaan valitsin varrellisia lenkkitossuja muistuttavat Keen Terradora Mid -retkeilykengät. Tämän reissun perusteella ihan hyvä valinta!

Toveri Lilla toi yhteiskäyttöön retkikeittimensä, joka on huippuhieno Primus PrimeTech Stove Set. Sillä olikin erinomaisen helppoa ja kätevää kokata erilaisia ruokia keitoista ja käristyksistä aina lettuihin ja rieskoihin. En ole vaihtamassa omaa minimalistista Furno-keitintämme mihinkään monimutkaisempaan, mutta tämä oli kyllä kivaa vaihtelua. Ainoaksi miinuspuoleksi ehkä painon ohella sanoisin keittimen kahvan, joka on vähän kuin Trangian maailman paras kahva, mutta epäkäytännöllisellä lukittumissysteemillä pilattuna.


Telttana meillä oli vanha Hellsport Normarka 2 -tunnelitelttamme, jonka hyviä puolia ovat pieni koko ja suhteellisen kevyt paino. Pienikokoisuus on kuitenkin myös huono ominaisuus, sillä sateella telttaan ja sieltä pois kömpiminen on vaikeaa kastelematta kaikkea. Olemme miettineet toisen vaihtoehtomajoitteen hankkimista tällaisiin metsäolosuhteisiin, joissa tunneliteltalle ei oikeasti ole tarvetta, mutta olisiko se jonkinlainen kupoli, perinteinen harjateltta vaiko tarppi, se on vielä pohdinnan alla.

Makuupussini on niin ikään vanha Halti Ultra 25 M. Minulla ei muita retkeilymakuupusseja olekaan. (Tämän lisäksi omistan vain niin sanotun festaripussin, jota käytän matkaillessa sisätilamajoittumiseen.) Kuitutäytteinen pussini painaa 1,9 kiloa, ja sen mukavuuslämpötila on -1 asteessa. Tämä on vaatimustasollani ja budjetillani oikein kelvollinen kombo. Nukun kuitenkin hyvin harvoin kokonaan makuupussin sisälle ahtautuneena, vaan pidän sitä useammin pelkästään peittona, minkä johdosta olen alkanut harkita makuupussin vaihtamista retkipeittoon, quiltiin, jonka etuna olisi muun muassa keveys.

Makuualustamme on Exped Synmat Duo LW, jonka hankintaa en ole kertaakaan katunut sen jälkeen, kun investoimme siihen useamman satasen. On se jotain ihan muuta kuin vanha kapea Thermarestin solumuovini. Nukun Expedin patjalla paremmin kuin kotona omassa sängyssä! Tällä reissulla pelkän ilmapatjan valitsemisen ongelmallisuus tuli kuitenkin esiin, kun toinen puoli patjasta alkoi vuotaa. Pitäisi olla aina valmis kömpimään selvittelemään, mistä patja vuotaa ja korjaamaan sitä. Nyt vika oli venttiilissä, mikä olisi ollut helpohkoa korjata saman tien, jos tilanteen olisi tajunnut. Mahdollisen reiän paikantaminen ja paikkaaminen ottaisi enemmän aikaa ja voisi olla aika turhauttavaa.


Varusteasiat olivat joka tapauksessa pääosin hyvin kohdillaan, mutta rinkan kanssa minulla ilmeni heti alkuun ongelma, jota olinkin vähän jo uumoillut. Lundhags V8 -rinkkani on nimittäin minulle liian iso. Sen selkäpituutta ei pysty säätämään riittävän lyhyeksi. Ongelma ei ole ollut niin vahvasti läsnä, kun välivuodenaikoina käytän takkia, jonka taskut estävät rinkan valumisen, mutta nyt minulla oli vain liukas paita, joka salli rinkan valua juuri niin alas, kuin se on valuakseen. Asiaintila tulikin sitten harvinaisen selväksi. En voinut pitää lantiovyötä juuri lainkaan kiristettynä, joten kannoin "kohtuullisen kevyttä" 15 kilon kuormaani enimmäkseen pelkillä hartioilla. Auts.

Minähän en ole oikeastaan patikoinut rinkkakantamusten kanssa kesäkuumalla sittemmin, kun hankin nykyisen rinkkani, mutta sinällään tämä olisi pitänyt arvata jo sen pohjalta, mitä takkisäiden retkillä olin aiemmin jo pohtinut. Eipä jälkiviisastelu tietenkään siinä auttanut, kun käveli hartiakipuaan manaillen, mutta tämän reissun jälkeen aloitin kyllä virheestä viisastuneena oitis uuden rinkan etsimisen. Samalla voisin yrittää siirtyä 2,6 kilon Lundhagsista vähän kevyempään malliin.


Reissusta jäivät päällimmäiseksi mieleen mitä parhaimmat patikointimaastot, kohtuullisen hyvät säät, onnistuneet ruuat ja hieno kohtaaminen metsäpeurojen kanssa, mutta valitettavasti myös hartioiden ja kantapäiden kipu ja vessapaperin loppuminen. Oli joka tapauksessa äärimmäisen mukavaa saada tehtyä pitkästä aikaa pieni vaellus, ja pieni kärsiminen nyt vain kuuluu aika usein asiaan.