Kevät

Kesä heräsi taas ihmeellisellä vauhdilla. Yhtenä päivänä toukokuussa oli vain yhtäkkiä kesä. En kirjoittanut blogia koko kevättalven ja kevään aikana. Minulla on ollut turbulenssia töissä ja opinnoissa, eikä yhtään ylimääräistä aikaa muulle kirjoittamiselle ole liiennyt. Sekin kertoo jotain, että minulla on vieläkin maaliskuunkin Suomen Luonto lukemattomien lehtien pinossa odottamassa. Mutta nyt haluan jakaa muutaman kuvan keväältä.

 

 

Huhtikuu on ihan paras kuukausi. Silloin talvi alkaa todella päättyä ja kevät kiihtyä kohti vappua. Silloin tekisi mieli joka viikonloppu retkeillä. Tietysti arkisinkin ehtimisen mukaan. Yllä oleva kuva on yhdeltä huhtikuiselta illalta Ruissalosta. Jäät olivat lähdössä, oli lämmintä mutta tuulista ja meri täynnä lintuja.

 

Vanha Nokian puhelimeni hajosi, ja jouduin ostamaan elämäni ensimmäisen kosketusnäyttö-älypuhelimeni. Yritin löytää budjettiini sopivista vaihtoehdoista mahdollisimman hyvällä kameralla varustetun, ja valintani oli Samsung Galaxy A52. Ruissalon kuva on otettu sillä. Ihan hyvä.

 

Yksi kevään kiva pienen lintuharvinaisuuden bongaus oli pikku-uikku Raisionlahdella. Toisella yrittämällä se löytyi jään reunalta maantien sillan alta. Se on tässä kuvassa. Tuo pieni kökkäre pajunoksien takana. Sitä oli yllättävän vaikea havaita ja kuvata, sillä se sukelteli ahkeraan ja piiloutui herkästi.

 

Huhtikuussa kävin katsomassa teerien soidinta. Kohde oli Vajosuon lintutorni, ja saavuimme metsään jo ennen aamunkoittoa. Kävelimme pimeän tiheikön läpi jäisellä polulla luistellen. Joka puolella lauloivat punarinnat ja laulurastaat. Aamuhämärä taittui kuulaaseen auringonnousuun. Teeriä näkyi kymmenisen. Jäisen lampareen jäällä käytiin kamppailuja. Parhaat tilanteet tapahtuivat puiden takana, mutta sain kuvattua yhden kukon viiletyksen jään poikki.

 

Osallistuin Luonto-Liiton kevätpäiville Taivassalossa, ja löysin  kukkivia lumikelloja takatalven lumisateen keskeltä vanhan, aikoja sitten raunioituneen talon puutarhan rippeiltä. Rakastan lumikelloja.

 

Retkeilin huhtikuussa myös Littoistenjärven ja Järvelän kosteikon maisemissa ja kuuntelin viitasammakoiden soidinta. Kosteikkoa ympäristöineen ei ole suojeltu, mutta nyt on vireillä suojeluhanke. Toivottavasti tämä luontokeidas saadaan suojeltua linnuille, sammakoille, korennoille ja lukuisille muille kosteikon lajeille - sekä tietysti kaikille luonnosta nauttiville ihmisille.

 

Kävin ensimmäistä kertaa ikinä Porkkalassa. Hieno kohde! Vanhoja puita ja merilintuja. Mutta myös hyvin tukala ajomatka mutkaista ja mäkistä tietä. Ymmärrän nyt, mistä pääkaupunkiseudun kaverini ovat aina puhuneet.

 

 

Vappukin hujahti pitkälti linturetkeillessä. Käytiin bongaamassa ruskosotka Salosta ja punapäänarsku Lokalahdelta. Vapun jälkeen seurasi tietysti lintutornikisa Tornien taisto, johon osallistuimme tällä kertaa Halikonlahdelta. Hyvin meni! Saatiin 72 lajia havaittua. Halikonlahti on aina kiva. Kisasin elämäni ekan Tornien taistonkin täällä joskus teini-iässä.

 

 

Perinteinen kevään retkipäivä läntisen Uudenmaan lintupaikoilla saatiin myös buukattua toukokuulle. Kierrettiin Kattelus, Lepinjärvi, Kopparnäsin Långvassfjärden ja Bergudden (sieltä ihana aurinkoinen merimaisemakuva), Myrans sekä Pusulanjärvi ja kotimatkalla vielä Aneriojärvi.

 

Päivän kohokohtiin lukeutui ajomatkalla nähty kattohaikara, joka kaarsi tien yli Inkoon rantatiellä. Pusulanjärven lintutorni oli juuri kunnostettu, ja uskalsin eka kertaa kiivetä sinne. Aneriojärvellä yritin kuvata nousevaa täysikuuta - en sentään puhelimella, vaan isolla kameralla.

 

Toukokuun lopulla oli tietysti aika käydä taimiostoksilla Uudenkaupungin kukkamessuilla. Päivä oli kuuma, ja kesän ensimmäiset tervapääskyt viilettivät messualueen yllä. Matkalla Ugiin koukkasimme Laitilan kohdalla tutustumaan Kauppilan umpipihaan, jonka kyltin olemme joka kerta ohi ajaessamme havainneet ja miettineet, että mitäköhän se meinaa. No kyseessä oli todella mahtava perinnemaisema- ja historiakohde. Museo ei ollut vielä auennut kesäksi, mutta maisemissa pääsi kävelemään. 

 

 

Toki kävin toukokuussa myös Paraisilla Lenholmissa fiilistelemässä alkavan kesän tuoretta vehreyttä ja kevätaspektin kukkaloistoa. Samalla laskin pesiviä lintuja lintuatlakseen. Uusi nuotiokatos oli rakenteilla niityn reunaan lähelle Mattholmsfladanin lintutornia ja huussia. Täällä ei olekaan ollut aiemmin laillista tulentekopaikkaa, mutta laittomia nuotionpohjia on kyllä näkynyt.

 

Viljelylaatikot saimme möyhäiltyä, istutettua ja kylvettyä valmiiksi touko-kesäkuun taitteen aikana. Olen tosi kiitollinen siitä, ettei kesä ole tällä kertaa alkanut kovin kuumana ja kuivana, niin taimet ja kylvökset on saatu helpohkosti pysymään riittävän kosteina ja ne ovat päässeet hyvin alkuun.

 

Yhtenä iltana viljelylaatikoille vettä kannettuamme kohtasimme ketun, joka aika rauhallisesti hipsi ohitsemme kallion poikki. Se näytti samalta yksilöltä, joka on aiemmin kävellyt pari kertaa päivällä ikkunamme ohi. Ehkä opimme tuntemaan sen tänä kesänä.

Palaan taas myöhemmin. Toivon, että muun kirjoittamisen määrä tästä tasaantuu ja tilanteeni kohenee niin, että pystyn taas bloggaamaan - ja myös lukemaan blogeja, aikakauslehtiä ja muuta ihanaa rentouttavaa selailtavaa. 

 

Mutta nyt ei muuta kuin hyvää kesää! Lintujen laulua, pörriäisten surinaa, auringonpaistetta, virkistäviä sateita, valoisia öitä, kukkaloistoa, tuoreen sadon herkkuja, lomia, seikkailuja. Kesää, rakkautta.

Luminen joulu

Pakkaslumen narske kenkien alla on sellainen ääni, mitä en juuri muista ajatella ikävöiväni ennen kuin kuulen sen pitkästä aikaa ja tajuan, että voi juku, miten tätä nimenomaista ääntä ja tätä nimenomaista lumitalven tunnelmaa onkaan ollut ikävä.

Perinteisellä jouluaaton retkellämme Ruissalossa oli kymmenen astetta pakkasta. Kevyt, vasta satanut lumikerros peitti maisemaa. Aurinko pilkahteli pilvien välistä. Meri oli laivaväylää lukuun ottamatta jo jäässä. Edellisen käynnin jälkeen vanha tammimetsä oli muuttunut hieman, sillä joitain ikivanhoja puita oli kaatunut ja toisista katkeillut oksia. Palokärki huuteli hiljaisuudessa.

En valitettavasti ihan vielä palaa takaisin bloggaamisen pariin. Paahdan vielä gradun kirjoittamisen loppukiriä. Ensi vuonna minulla pitäisi olla taas aikaa muillekin kirjoittamisaktiviteeteille kuin töille ja gradulle, joten silloin teen paluun blogimaailmaan.

Nyt hyvää uutta vuotta!

Syksyinen hiljaiselo

Syksy hiipii tänne. Kuun alussa oli vielä parikymmentä astetta lämmintä, kesäinen tunnelma, mutta nyt jo öisin käy pakkasella ja tuuli on käynyt viileäksi. Lintumuutto virtaa hyvän sään vetämänä. Se on joka vuosi yhtä haikeaa. Tottuuko hyvästeihin ikinä? Mutta onneksi vielä voi olla varma, että muuttolinnut palaavat keväällä.

 

Olen jaksellut vähän heikosti, ja töitäkin on liikaa. Pari kertaa sieniretkellä ollessamme en ole itse edes jaksanut sienestää, vaan olen vain istunut mättäällä ja tuijotellut latvuksiin. Vaikka metsässä istuminen tuntuu ajan tuhlaamiselta, yritän vakuuttaa itselleni, ettei se ole. Sehän ei ole.

Kirjoitan blogiin tänä syksynä varmaan vähän harvemmin. Gradu ja työt vaativat jo sellaisen määrän kirjoittamista, etteivät aika, jaksaminen ja selkäni kyky sietää tietokoneen ääressä istumista välttämättä riitä enää kaiken sen lisäksi kovin ahkeraan blogikirjoittamiseen. En julista virallista blogitaukoa, mutta ajoittaista hiljaiseloa voi esiintyä.

 

Hyvää syksyä!

Kaupunkiviljelijän syyskesää

Kesän hellejaksot olivat niin pitkät ja rankat, että toivotan viilenevän syksyn avosylin tervetulleeksi! Onhan kesä ja lämpö ihanaa, mutta tämä kesä on ollut liian kuuma. Olen kiitollinen, kun helteet jäivät taakse. Loppukesä on ollut kasvimaankin puolesta mukavan leppoisaa, kun sadetta on riittänyt, eikä jatkuvasti ole tarvinut kantaa vettä.

Leppäkerttu lipstikan lehdellä

 

Kesän sateisuuteen tai sateettomuuteen kiinnittää paljon huomiota, kun kantaa vettä viljelyksille. Sadepäivä on huilauspäivä vedenkantourakasta. Niitä oli kesäkuun alusta heinäkuun puoliväliin vain muutama. Sitten alkoivat epävakaisemmat säät. Nyt vettä ei ole tarvinut enää pariin viikkoon kantaa ollenkaan. Kunpa nämä kaikki sateet vain olisivat tulleet tasaisesti pitkin kesää, eivätkä yhteen menoon nyt loppukesällä!

Onnistuimme kuitenkin pitämään kasvimaamme vihreänä läpi helteiden. Satoa on tullut, joskin pääasiassa vähemmän kuin viime vuonna. Tomaatteja ja perunoita on saatu hieman. Kesäkurpitsoita on tullut vain pari. Avomaankurkkuja kypsyi yksi. Yrteistä lipstikkaa on riittänyt oikein kunnolla kerättäväksi. Härkäpapu on ainoana jopa satoisampi kuin aiemmin.

 

Härkäpavut

 

Kesäkurpitsa

 

Pieni kukkaniittymme, jonka kylvimme viime vuoden keväänä yhteen viljelylaatikoistamme, on ilahduttanut läpi kesän. Viime vuonna siinä kukki vain pari lajia, mutta tänä kesänä jo paljon useampia. Sitä on ollut ilo katsella. Se on ollut iloksi myös rusakolle, joka on erään naapurimme havaintojen mukaan asunut viljelyksillämme ja syönyt kukkia. Puna-ailakista lähtivät nuputkin parempiin suihin.

Onneksi tämä ylemmässä kerroksessa asuva naapuritalon asukas, joka näkee ikkunastaan viljelyksillemme, kertoo havainnoistaan. On ollut mukava tietää, että pupu se siellä vain tekee tuhojaan, eikä kukaan perseilevä ihminen. Myöhemmin kesällä viljelylaatikoillamme on kyllä käynyt myös joku ihminenkin rosvoamassa satoa.

Keltasauramot viljelylaatikkoniityllä heinäkuussa

Mistä syksy alkaa ja mihin kesä päättyy? Joku ajattelee kalenterikuukausien mukaan: syyskuussa alkaa syksy. Meteorologisesti terminen kesä päättyy, kun vuorokauden keskilämpötila tipahtaa pysyvämmin +10 asteen alapuolelle. Terminen kesä kestää Etelä-Suomessa neljä kuukautta, toukokuun loppupuolelta syyskuun alkupuolelle. Tähtitieteellinen syksy alkaa puolestaan syyspäivän tasauksesta, joka on 22. tai 23. syyskuuta.

 

Tykkään seurata syksyn merkkejä syyskesällä vähän niin kuin kevään merkkejä kevättalvella. Pihlajanmarjojen punertuminen ja tervapääskyjen katoaminen muuttomatkalleen ovat alkavan syksyn merkkejä. Kun kesälinnut ovat lähteneet ja syyslinnut vallanneet maiseman, on syksy. Kun vaahterat saavat ruskan värit, on syksy.

Viime viikolla havahduin ensimmäistä kertaa tänä kesänä siihen, että tervapääskyjä ei enää näkynyt. Niitä pesii joka kesä lähiömme korkeimpien kerrostalojen räystäissä. Ne ilmaantuvat toukokuussa, lentävät koko kesän riemukkaasti kirskuttaen ympäriinsä ja katoavat sitten aivan yhtäkkiä. Yhtenä päivänä ne vielä tekevät kaarroksiaan talojen yllä, mutta seuraavana taivas onkin tyhjä.

Samettikukkia

Laitoin tähän viimeaikaisten kuvien lisäksi pari heinäkuulta. En ole taaskaan kauheasti kuvannut saati postannut viljelyjuttuja. Viljelyvuoden päätteeksi pitää ainakin kirjoittaa vielä perinteinen satokooste.

 

Mistä syksy sinun mielestäsi alkaa?

Vuorten ja järvien Repovesi - Kaakkurin kierros kahdessa päivässä

Välillä käy älyttömän hyvä tuuri säiden suhteen. Kun sopii retkelle ajankohdan kauas ennakkoon, ei voi mitenkään tietää, minkälaisessa säässä retkellä sitten kuljetaan. Päätimme alkukesästä, että elokuun puolivälissä on aika lähteä patikoimaan Repovedelle. Silloin vallitsi kauhea tappohelle, ja tuumimmekin, että jos sää ei viilene, ei retkeä kannata lähteä toteuttamaan ainakaan suunnitellussa laajuudessa. Samoin jos ukkostaa ja myrskyää hurjasti. No, kummastakaan ei tarvinut huolia. 

 

Ensimmäisenä retkipäivänä oli parisenkymmentä astetta lämmintä, tyyntä ja pilvistä. Kaukana jytisi ukkonen, mutta se ei tullut kohdalle. Sadetta ripsaisi muutama pisara. Yö oli leppoisan lämmin, noin 15 asteen tuntumassa, tyyni ja poutainen. Jälkimmäisenä retkipäivänä lämpötila nousi hellelukemiin ja aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi vilvoittavasti, eikä metsän varjoissa ollut lainkaan tukalaa. Mahtava tuuri!

Olhava - Repoveden kuuluisin maisema

 

Valokuvaamisen kanssa meni huonommin. En viitsinyt ottaa kameraani mukaan, sillä olin huolissani sen kastumisesta, jos ukkonen osuisi kohdalle, ja lisäksi kameran kantaminen kaulassa olisi ollut liian rasittavaa. Minulla ei ole vielä systeemiä, miten saisin kameran kulkemaan tällaisella retkellä mukavasti käden ulottuvilla. Rinkkaan pakattuna kamerasta tulee liian helposti turhanpanttia painolastia, kun sitä ei tule otettua esiin riittävän usein.

 

Vanha pokkarini hajoilee ja sekoilee, joten kuvasin sitten kännykällä, jonka tuotoksista tulikin aivan odottamattoman kämäisiä. En kuitenkaan halunnut kuvittaa blogipostausta jonkin muun retken kuvilla, joten valitsin oheen siedettävimmät räpsyt Repovedeltä. Seassa on myös kuvia toveri Krotin kännykältä: kaikki aurinkoiset järvimaisemat.

Retken puitteet ja monet muuttujat

Olimme miettineet Lappeenrantaan muuttaneen vanhan lukiokaverini kanssa jo pari vuotta sitten, että voisimme mennä yhdessä Repovedelle. Hän ei ollut aiemmin tehnyt mitään vaelluksen tapaista, mutta oli utelias. Ajatus retkestä jäi lojumaan jonnekin pandemian torppaamien suunnitelmien arkistoon, kunnes ryhdyimme toteuttamaan sitä tänä kesänä. Valitsimme ajankohdan ja päätimme, että jos korona- ja sääolosuhteet suovat, retki tapahtukoon.

Olosuhteet olivat onneksi myötäiset. Niinpä minä ja Krotti ajoimme Turusta Kouvolaan Repoveden kansallispuistoon, missä tapasimme Tervajärven parkkipaikalla Lappeenrannan tyypit, lukiokaverini ja hänen puolisonsa. Kutsuttakoon heitä nyt vaikkapa nimillä Saukko ja Jarppi. (On varmasti ihanaa joutua esiintymään tässä blogissa, kun saa jonkin yllätysnimen!)

Reittimme runkona oli Kaakkurin kierros, mutta emme kulkeneet sitä kokonaan virallista reittiä seuraten, vaan parissa kohtaa oikaisimme lyhentääksemme päivämatkoja. Kokopitkä merkitty reitti on 26 kilometriä. Poistimme kierroksesta rönsyjä niin, että päivämatkoista tuli kartalta suoraan mitaten 10 ja 11 kilometriä. Urheilukello näytti reissun jälkeen noin 5 kilometriä enemmän molemmille päiville.

 

Olikohan tämä kuva toveri Saukon kännykältä?

 

Minä olen jaksellut tänä kesänä astman puolesta tosi huonosti, joten reitin lyhentäminen tuntui tarpeelliselta. Toukokuussa kärsin vuosikymmenen pahimmista koivuallergiaoireista, enkä pystynyt juuri kuntoilemaan. Sitten alkoivat hirmuhelteet, jotka niin ikään pahensivat astmaoireita, heikensivät yleistä vointia ja torppasivat mahdollisuudet mihinkään treenailuun. Tältä pohjalta oli vähän jännittävääkin lähteä patikoimaan mäkiseen maastoon.

 

Olin jo dramaattisesti olettanut, että tuuperrun ensimmäiseen mäkeen, mutta heti parkkipaikalta poistuttuamme minut valtasi jokin mystinen metsän taika tai muu, jonka ansiosta kävelin aivan tyytyväisesti koko parinkymmenen kilometrin kierroksen. Sain merkittäviä hengenahdistus- tai yskäoireita vain muutaman isoimman mäen nousussa, ja nekin olivat hyvin lääkkeillä ja huilaamisella hallittavissa.

Astman lisäksi selkäkivut olivat vaivanneet ennen retkeä, eikä minulla ollut mukamas ollut tarpeeksi aikaa tehdä niille mitään. Pelotti, miten selkä jakselisi. Lopulta silläkään ei ollut hätää. Oikeastaan sen kipuisuus väheni retken aikana - eikä mikään ihmekään, sillä kävely ja yleinen liikkeellä oleminen ovat usein ratkaisu selkävaivoihin, jotka ilmiselvästi johtuvat liiasta istumatyöskentelystä.

Toki menoani kevensi kaikin puolin se seikka, että minulla oli rinkan sijaan kannettavanani suurimman osan matkasta vain pieni 28 litran reppu. Vaikka se oli täyteen lastattu ruokaa ja kokkailutarvikkeita, silti se ei ollut järin painava. Krotti kantoi rinkassaan meidän molempien majoittumistavarat ja lisävaatteet. Vaihdoimme kyllä välillä kantovuoroja, joten sain myös vähän vaellustunnelmaa rinkan kantamisesta. Kiipesin sen kanssa yhden mäenkin. Enimmäkseen kuitenkin etenin tavallista kevyemmin kantamuksin.

 

Ketunlossin ja Lapinsalmen sillan kautta Olhavanlammelle

Retkemme alkoi torstaina kello kolmen jälkeen iltapäivällä Tervajärven parkkipaikalta myötäpäivään pitkin Kaakkurin kierrosta. Matka taittui pitkin kumpuilevaa ja kivikkoista metsäpolkua vanhassa metsässä. Järvimaisemat välkkyivät puiden lomasta idyllisen kauniina. Hippiäinen, töyhtötiainen ja hömötiainenkin kuuluttivat läsnäoloaan. Nykyään kun metsätiaisten nopea uhanalaistuminen on surullista todellisuutta, niiden havaitseminen on aina ilon pilkahdus, etenkin hömötiaisen.

 

 

Pian saavuimme Ketunlossille, käsikäyttöiselle vaijerilossille, joka vie yli Määkijänsalmen. Juuri ennen meitä yksi seurue meni yli, joten lossi oli saapuessamme väärällä puolella salmea. Kuitenkin ennen kuin ehdimme kiskoa lossia luoksemme, vastarannalle ilmaantuikin maastopyöräilijä, jonka tietysti annoimme sitten ylittää salmen ensin, niin saimme lossin omaan rantaamme kiskomatta itse.

Pieni lossimatka lisää aina seikkailun tunnelmaa retkeen, ja on mukavaa liikkua välillä polkujen ohella vesiteitse. Kohta lossin jälkeen tulimme Lapinsalmen parkkipaikalla sijaitsevan Repotassun kioskin luokse. Se oli juuri sopivasti vielä hetken auki, joten ostimme jäätelöä ja limua ja pidimme ylellisen herkkutauon. Onneksi Jarpilla oli lompakko mukana rinkassa, koska me muut olimme jättäneet omamme autoihin.

 

Lapinsalmen riippusilta näkyi etäältä jo Ketunlossilta, ja pelkäsin, minkälaista sen ylittäminen mahtaisi olla. Korkeanpaikankammoiselle ajatus legendaarisesta, 12 metrin korkeudella kulkevasta ja yli 50 metriä pitkästä riippusillasta oli nimittäin aika hyytävä. Luulin jotenkin sillan olevan sellainen kapea ja huojuva hökötys, mitä näkee elokuvissa. 

 

No, tosiasiassa Lapinsalmen silta osoittautui hyvinkin vankaksi ja leveäksi, eikä juuri yhtään pelottavaksi. Silta uudistettiin vasta pari vuotta sitten, sillä vanha silta romahti. Ajatus sillan romahtamisesta pyöri kyllä mielessä, vaikka uuden sillan turvallisuus olikin ilmeistä.

Pidimme lounastauon Lapinsalmen tulentekopaikalla. Siellä on useampia pöytiä, tulentekopaikkoja, laavu ja katos mukavalla sijainnilla heti riippusillan kupeessa järven rannassa. Huussi löyyy toki myös - ja helpotuksekseni siellä ei näkynyt ampiaispesiä. 

 

Astman ohella toinen asia, josta olin ollut huolissani ennen reissuun lähtöä, olivat ampiaiset. Yleensä alkukesän retkillä niistä ei ole vaivaa, mutta loppukesällä haitta voi olla melkoinen. Onneksi ampiaisia osui kohdalle koko tällä reissulla vain muutama, eivätkä ne olleet vaivaksi. Yhtään pesää en nähnyt.

Lapinsalmi sillalta nähtynä

 

Lapinsalmen jälkeen suoritimme oikaisun. Emme kiertäneet Katajavuorelle, vaan lähdimme suoraan kohti Katajajärven eteläpäätä. Siellä liityimme takaisin viralliselle Kaakkurin kierroksen reitille. Olin katsonut ennakkoon Tiirasta, että Katajajärvellä oli havaittu kuikkia, ja niitä halusimme päästä ihastelemaan tunnelmallisesti pesimäjärvensä maisemissa, joten minulla oli kiikarit mukana ja pysähtelimme välillä tähyilemään järvelle. Piakkoin kuikka löytyikin kiikariin. Miten voikaan olla niin kaunis olento!

Seuraava pysähdyspaikka ja nähtävyys oli Kuutinkanava, vanha tukinuittoränni, joka yhdistää kaksi järveä toisiinsa. Sen luona on kaivo, josta täytimme vesipullot raikkaalla mutta hieman mineraalisen makuisella vedellä. On kyllä ylellisyys, että retkeilykohteessa on kaivoja, joiden veden laatu on tarkastettu. Vedenpuhdistuksen kanssa säätäminen on aina oma vaivansa, eikä etenkään eteläsuomalaisten pintavesien juominen ole yleensäkään mitään juhlaa tai välttämättä edes mahdollista.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuljimme viimeistä etappia kohti yöpymispaikkaamme Olhavanlampea. Pari vaativampaa nousua kiipeiltiin ylös kivikkoisissa rinteissä. Saatiin ihailla Kuutinlahden maisemia kallion laelta ilta-auringon paisteessa. Havaittiin isokäpylintuja. Keräiltiin sieniä leveämmän hiekkatien varrelta - voitatteja, suppilovahveroita, kanttarellejä. Onneksi loppumatka Olhavanlammelle olikin leveää ja helppokulkuista hiekkatietä, sillä yksinkertaisesti väsytti, eikä olisi oikein jaksanut enää ajatella kävelemistä.

Lähestyessämme Olhavanlampea kuulimme outoja parahduksia ja mölähdyksiä, joiden päästäjää veikkailimme - olisiko täällä härkälintu vai oliko huutelija itse vaellusreitin nimikkolintu kaakkuri? Ensimmäiseltä pilkahdukselta lammen rannasta näkyikin jo yksi nuori kaakkuri vastaukseksi kysymykseen, ja pitkin iltaa kuultiin useamman kaakkurin kuororääkymistä. Suomen luonnon erikoisimpia ääniä! 

 

 

Olhavanlammella on erikseen sekä tulentekopaikka että laavu, joiden molempien luona oli vähän ruuhkaa. Sen sijaan lähempänä kaivoa ja huussia oli vain muutama muu leiriytyjä, joten asetuimme siihen. Pystytimme teltat suurten kuusten katveeseen ylellisen tasaiselle neulasmatolle. Pihka vähän tahrasi varusteitamme, mutta sellaista se elämä havupuiden kanssa on.

 

Pari vanhaa kaatuneen puun runkoa toimi penkkeinä leiripaikalla iltaa istuskellessa. Krotti valmisti sienirisottoa koko porukalle pitkän kaavan kautta, ja siitä tulikin todella hyvää. Ilta ehti hämärtyä, joten söimme illallista otsalamppujen valossa.

 

Olhavanvuoren jyrkänne kohosi pystysuorana leiripaikkamme vieressä. Korkeimmillaan Olhavan suora kiviseinämä on 50 metriä korkea, ja sitä pidetäänkin yhtenä Suomen parhaista kalliokiipeilykohteista. Jyrkänteen juurella sijaitseva Olhavanlampi näyttäytyi illalla sumuisena, hämyisenä ja salaperäisenä. Kaakkureiden riipivät huudot sopivat maisemaan.

Minulla on vähän viha-rakkaussuhde meidän telttaamme, jonka hyvistä ja huonoista puolista olen aiemmin jo selostanut pitkät pätkät. Tänä yönä ei kuitenkaan ollut valittamista. Ei ollut tukalaa. Osasyynä lienee se, että sää oli leppoisa, eikä ollut tietoakaan hyttysistä tai kosteudesta, joten teltalta kaipasi vain makuupaikkaa, ei kummemmin suojaa mitään vastaan. Vaatteet saattoi vaihtaa rauhassa ulkopuolella, eikä tarvinut säheltää sadetakkien kanssa olemattoman pienessä eteisessä.

Nukuinkin sangen hyvin, jahka alkuyön perinteiset huussireissut oli hoidettu ja sain unen päästä kiinni. Muutaman kerran heräsin kaakkureiden kailotukseen ja kaukaa kantautuvaan kuikan huutoonkin. Oli niin lämmin, että pidin makuupussissa lähinnä vain varpaita, muuten tarkenin ilmankin. 

 

 

Olhavanvuori, Tolosenvuori, Hauklamminvuori ja finaali

 

Perjantai valkeni aurinkoisena. Heräilimme yhdeksän aikaan laittamaan aamupuuroa ja -kahvia. Päivästä oli selkeästi tulossa lämmin. Peukaloinen lauloi pari reipasta säettä leirimme vieressä. Metsämyyrä vilahti kaatuneen puun alle. Ihmisiä näkyi suhteellisen runsaasti. Kalliokiipeilijöitäkin oli jo aamusta Olhavan rinteellä taituroimassa.

 

Muurahaiset, jotka eilen illalla saapuessamme olivat jo lopettaneet päivän vilistelynsä, lähtivät aamun lämmetessä liikekannalle, mutta onneksi leiripaikkamme ei sijainnut suoraan niiden polulla. Huussit kuhisivat kärpäsiä suorastaan vastenmielisyyteen asti. Hyönteismaailmassa huomiota herättivät myös suruvaipat. Suuria, tummasävyisiä perhosia lepatteli retken aikana tuon tuostakin vastaan, ja aamulla leiripaikallammekin oli muutama.

 

Aamutoimiin meni rennolla tahdilla pari tuntia. Ennen lähtöä täytimme vielä pullot kaivolta, jonka vesi oli miedomman makuista ja neutraalimman väristä kuin edellisen. Sitten jatkoimme patikointia: heti aamusta suoraan ylös reitin ehkä korkeimmalle tai ainakin nimekkäimmälle huipulle, Olhavanvuorelle. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin kevyempi kuin olin odottanut.

Ylhäältä Olhavan huipulta avaratui hyvin vaikuttava näkymä yli sinisenä taivasta peilaavan Olhavanlammen ja koko metsäisen tienoon. Aivan horisontissa, kaikkein kaukaisimmalla kummulla, näytti siintävän hakkuuaukko, mutta sitä tuskin paljaalla silmällä erotti. Muuten kaikkialla näkyi vain silmänkantamattomiin metsää, metsää, metsää ja pieniä järviä.

Jatkoimme näköalapaikalta suoraan eteenpäin Kaakkurinkierrosta kohti Valkjärveä. Sen jälkeen oikaisimme vielä pätkän matkaa hiekkatietä pitkin, sillä halusimme muuttaa reittiä niin, että kiipeäisimme vielä Tolosenvuoren yli ja jatkaisimme siitä suoraan Kirnukankaan laavulle. Näin matkaamme tuli yksi korkea maisemavuori lisää ja saimme lyhennettyä päivämatkaa sekä lisättyä Kirnukankaan lounastaukopaikaksi reitin varrelle ilman mutkia.

 

Poikkesimme siis tieltä Tolosenvuoren rinteeseen kääntyvälle polulle, joka ei lukeudu merkittyihin reitteihin. Pidimme istuskelutauon rinteen juurella kivikossa ennen kuin lähdimme kiipeämään. Pehmeän vihreän sammalkerroksen verhoilema kivikko hallitsi maisemaa. Metsä oli sankkaa, syvän vihreää, vanhaa kuusikkoa. Kallion seinämissä oli mahtavia jyrkänteitä, lohkareikkoja ja muodostumia, jotka näyttivät kasvoilta - kuin kallio olisi tarkkaillut meitä.

Nousu Tolosenvuorelle oli vaikuttava elämys. Se tuntui jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta kuin Olhavan rinteen kiipeäminen, mutten tiedä kumpi on korkeampi. Polku oli kuin puiden juurista muodostunut vänkyräinen portaikko. Se mutkitteli ylös vihreästä kuusikosta avaraan, valoisaan, kuivaan kalliomännikköön. Senkin jälkeen ylämäki vielä jatkui tovin. Kuumassa säässä rinteen kiipeäminen oli melkoista puuskutusta. 

Ylhäällä huilasimme ja ihastelimme jälleen maisemia. Järvi välkehti alhaalla. Krotti keräili puolukoita lounasta varten. Minä hajoilin hengenahdistukseni äärellä. Sitten alkoi laskeutuminen suhteellisen vaikeakulkuista mutta loivaa rinnettä alas Tolosenvuorelta. Loppusuora taukopaikalle oli taas helppoa leveää hiekkapolkua. Auringonpaiste paahtoi ja kuiva hiekka pöllysi jaloissa.

Kirnukankaan laavulla oli jo pari seuruetta nuotion ääressä. Pöydän päähän mahtui kuitenkin vielä. Pöhistelimme retkikeittimellä lounaat ja lepuutimme jalkojamme. Minulla ja Krotilla oli nyhtökaurakäristystä ja perunamuusia. Niiden lisukkeeksi tuli tuoreita puolukoita. Saukolla ja Jarpilla oli käteviä "lisää vain vesi" -retkimuonapusseja.

 

Kirnukankaalta ei ollutkaan enää pitkä matka takaisin Tervajärven parkkipaikalle. Kulku tuntui kuitenkin etenevän paljon hitaammin kuin alkupuolella päivää. Minulla oli sellainen fiilis lounastauolle saakka, että kuljimme hyvinkin reippaasti, mutta loppumatkasta tuli niin haastavaa maastoa, että eteneminen tuntui paikoin hiippailulta. Jalkani olivat hiertyneet parista kohtaa vesikelloille. Kaikilla alkoi olla yleistä patikoinnin rasitusta raajoissaan.

Hauklamminvuorelle noustiin tosi jyrkkiä portaita kallionjyrkänteiden välistä. Paikassa oli jylhä tunnelma. Minä yskin ja pihisin portaiden jälkeen, mutta maisema oli kyllä aivan täysi kymppi. Lojukosken kaivolla täytimme taas vesipullot hyvin raikkaalla vedellä. Pari kertaa polun varressa nähtiin käärme.

 

Sulkusalmen sillan jälkeen alkoi epämääräinen kivikkoisjuurakkoisissa rinteissä rymyäminen eli niin sanottu loppuhuipennus. Jotain viimeisen pitkän, jyrkän, hyvin vaikeakulkuisen alamäen meiningeistä kertonee se, että toveri Krotti päätti lykätä rinkkansa pyörimään alas mäkeä itsekseen. Vaelluksilla aina joku uhoaa lähettävänsä rinkkansa pyörimään alas milloin mistäkin kukkulalta, mutta tämä oli eka kerta, kun näin rinkan oikeasti poukkoroivan yksinään alas mäkeä.

Hermusenlahden rantaa kulkeva polku oli vielä yksi rasittavan kivikkoinen seikkailu, mutta sen jälkeen tulikin vastaan venerantaa, leveää hiekkapolkua ja yhtäkkiä jo Tervajärven parkkipaikka. Järven pinta kimalteli kauniina auringon paisteessa. Vaikka retki oli lyhyt, vain kaksi päivää ja parisenkymmentä kilometriä, silti patikan jälkeen oli voittajafiilis, sillä vointini ennen reissua oli ollut niin heikko.

 

 

Retken päätteeksi sain vielä myytyä vanhan rinkkani eteenpäin. Olinhan todennut sen jo viime kesänä ehdottomasti liian isoksi omaan käyttööni, mutta ajatus sen kaupittelemisesta jossain nettikirppiksellä oli selkeästi ollut liian vaivalloinen, kun se ei ottanut tapahtuakseen. Toin rinkan nyt lainaan Jarpille, ja parin päivän testiajo toimi niin, että retken jälkeen kantolaite vaihtoi omistajaa.

 

Nyt voin hankkia itselleni uuden, pienemmän ja kevyemmän rinkan, mutta sitä odotellessa hyödynnän Luonto-Liiton retkivarustelainausta. Sieltä kun saan Varsinais-Suomen piirin jäsenenä helposti ja ilmaiseksi. On myös eri vaihtoehtoja, joiden kanssa voin miettiä, minkälainen olisi juuri minulle paras rinkka.

Onko Repovesi sinulle tuttu kohde?

Saariston rengastie toukokuussa - osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Toukokuun viimeisen viikonlopun roadtripillämme Saariston rengastiellä tarkoituksenamme oli ajaa kaikessa rauhassa maisemista nauttien, kuljeskella luonnossa, havainnoida lintuja, syödä hyvin ja tehdä ostoksia pikkupuodeissa. Edellisissä postauksissani kerroin matkan reitistä ja majoituksesta sekä käyntikohteista ja ruokapaikoista. Nyt kerron vielä retkeilyaktiviteeteistä ja etenkin linnuista. 

Mossala, Houtskär

Kun matkaa Saariston rengastiellä, on periaatteessa koko ajan luontoretkellä. Luontokohteita ei tarvitse välttämättä erikseen etsiä. Linnutkin ovat kaikkialla. Reissaaja näkee esimerkiksi jokaisella lauttamatkalla väistämättäkin joukoittain haahkoja, joutsenia, merimetsoja, erilaisia lokkeja ja muita saariston lintuja. Tärkeintä onkin vain pysyä valppaana ja havainnoida ympäristöä, niin saa kaiken irti matkan luontoelämysmahdollisuuksista.

 

Lauttamatkoista parhaat merilintujen havainnointiin ovat ne, jotka kestävät pisimpään ja kulkevat uloimpana saaristossa. Ne ovat Korppoo-Houtskär, Houtskär-Iniö ja Iniö-Kustavi. Etenkin näistä keskimmäinen, noin tunnin mittainen merimatka kannattaa viettää lautan kannella kiikaroiden. Kaukoputkikin on tosi hyödyllinen, joskin lautan moottorin tärinä voi tehdä kuvan katselusta hyvin epämiellyttävää, sillä pieni tärräys näkyy kaukoputken kuvassa valtavana pompsahteluna.

Näimme lauttamatkoilla tuhansien haahkojen ja satojen merimetsojen ohella muun muassa harmaahylkeen, pilkkasiiven, mustalintuja, tukkakoskeloparin ja tietysti kymmeniä merikotkia. Parin lyhyempää väliä liikennöivän lossin kyydissä oli räystäspääskyjen pesiä, ja mikäs siinä, kun alus kulkee vain muutaman minuutin suuntaansa. Pesiä oli kuitenkin myös Korppoo-Houtskär-välin aluksessa, ja mietimme, eikö pääskyjä haittaa, että niiden pesä siirtyy monta kertaa päivässä puolen tunnin merimatkan saaresta toiseen.

Iniö-Kustavi-yhteyslautan ylätasanteelta oli hyvä kiikaroida.

Räystäspääskyn pesiä Iniön lossin kyydissä

 

Oikeastaan kaikki vierailukohteet, joissa pistäydyimme, tarjosivat myös luontonähtävää. Paraisilla Tammiluodon viinitilan rannassa lenteli ruskosuohaukka. Nauvossa Tackorkin ravintolan terassilla saimme tarkkailla niin kurkia kuin lukuisia laululintujakin. Korppoossa Walldéns Trädgårdin pihassa havaitsimme  korkealla metsän yllä hiirihaukan ja pensaikossa tien varressa parin pikkulepinkäisiä. Kustavin käsityökylällä lauloivat kultarinta ja hemppo.

Ajomatkoillakin näkyi kaikenlaista kivaa tienvarsilla. Nauvossa näkyi pari hiirihaukkaa päivystämässä pellonreunassa. Kurkia käyskenteli useilla pelloilla. Matkalla maisemareittiä Tackorkista takaisin Nauvon keskustaan näimme myös kurkiparin poikasineen - en ollut ikinä ennen tainnut nähdä kurjenpoikasta niin läheltä. Kauriita ja peuroja oli joka puolella, mutta Houtskärissä näkyi myös yksi hirvi hakkuuaukolla juuri ennen Mossalan leirintäaluetta.

 

Vattkast, Korppoo

Pikkulepinkäinen tallentui hieman kämäiseen kuvaan Walldénsin pihan reunassa.

 

Teimme myös muutaman reippaamman kuljeskeluretken, joista ensimmäinen oli metsälenkki majoituspaikkamme maisemissa Houtskärissä saapumisiltanamme. Tämä Mossalan leirintäalueen retkeilyreitti on aika lyhyt, parisen kilsaa, eli juuri sopiva tällaiselle iltalenkille. Reitin varrella on vanhaa tuoretta mäntymetsää, lehtoa ja rantakallioita, mutta myös avohakkuun reunaa ja leirintäalueen takapihaa. Osuimme rantakallioille sopivasti auringonlaskun aikaan ihailemaan merimaisemaa ja vänkyräisiä mäntyjä illan väreissä. Metsässä lauloi muun muassa useita kultarintoja ja leppälintu.

 

Mossala, Houtskär

 

Lauantaina kiipeilimme vuorella. Borgberg sijaitsee Houtskärissä, Järvisin kylän lähellä, Hyppeisiin vievän tien varressa. Borgbergin huipulla on näkötorni, josta voi nähdä selkeällä säällä kuulemma Ahvenanmaalle asti. Huipulle johtavalla polulla on pituutta tuskin kilometriä, mutta jyrkän nousun takia vuorella käymisessä oli ihan reippailun tunnelmaa. Kaukoputki kannatti kantaa ylös, sillä pelkillä kiikareilla lintuja ei olisi löytänyt avarasta maisemasta. Kolme merikotkaa kaarteli suoraan tornin korkeudella, joten niiden lentoa sai tarkkailla hyvästä kuvakulmasta.

 

Tornilla vierailun lisäksi osa porukastamme yritti päästä vuoren rinteellä sijaitsevaan, suoraan tielle näkyvissä olevaan lippaluolaan. Alhaalta päin kiipeäminen ei onnistunut, mutta huipulta alaspäin laskeutumalla he pääsivät kuin pääsivätkin luolaan. Myös huipulle vievän merkityn polun varressa on pieni lippaluola, johon päästäkseen ei tarvitse kuin astua muutama askel syrjään reitiltä. Ties vaikka vuoresta löytyisi muitakin luolia.

Borgberg, Houtskär

Maisemaa Borgbergin näkötornilta

Reissun viimeisenä päivänä kävimme tutustumassa Iniössä Norrbyn luontopolkuun. Polku lähtee suoraan päätien varresta aivan Jumoon vievän lossin rannan tuntumasta. Se nousee kalliomännikköön ja vie ylös Kasbergetin huipulle. Reitti ei ole rengas, vaan takaisin kävellään samaa polkua. Meillä oli retkellä mukana Merideli Leonellasta juuri noudetut pitsat, jotka söimme kalliolla istuskellen. Leppälintu, metsäkirvinen ja töyhtötiainen lauloivat taustalla. Ihana piknik!

Iniössä teimme kävelyn myös Jumon kylän rantaan. Hiekkatie vei pienen kylän ja laidunnittyjen poikki venerantaan. Kivipohjaisessa rannassa kasvoi vedenalainen rakkolevämetsä, jonka huojuntaa kevyessä aallokossa saimme katsella laiturilta. Haahkat ja isokoskelot lipuivat ohi. Tiirat mekastivat pesäluodollaan. Merikotkat kaartelivat korkeuksissa. Jumossa vallitsi täydellinen saariston kesäidylli.

Jumo, Iniö

Matkan viimeisestä pysähdyksestä Muntin museosillalla mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa. Suosittelen kaikille rengastien reissaajille pysähtymistä tälläkin kohteella. Vaikka siellä ei ole juuri kuljeskeltavaa tai muuta tekemistä kuin katsella vanhaa siltaa, niin se silta on kyllä ihan itsessään pysähtymisen arvoinen, ja etenkin alkukesästä tuomet ja omenapuut kukkivat ihanasti joen varrella. Otimme tosi paljon valokuvia kauniissa ilta-auringon valossa, nautimme kultarinnan laulutaituroinnista ja napostelimme eväät loppuun. 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat 

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja