M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Vuoden 2020 suosituimmat blogipostaukset

2.1.2021

Hyvää uutta vuotta! Tarkastelen blogini kävijätilastoja aika laiskasti, mutta vuodenvaihteen kunniaksi tsekkasin, mitkä olivat päättyneen vuoden luetuimmat kirjoitukseni. Tilastojen kärjessä olivat edelleen blogini kaikkien aikojen suosituimmat postaukset, useita tuhansia sivunkatseluita keränneet, vuonna 2019 julkaisemani kooste ilmakasvien hoidosta sekä kukkamultasienen mysteeri. Nyt esittelen viime vuonna kirjoittamieni postausten kolmen kärjen.


 

1. Bloggaajalla teknisiä ongelmia: Tasapaino prakaa 

Vappuna sairastuin hyvänlaatuiseen asentohuimaukseen. Olin juuri kirjoittanut blogialustan teknisistä ongelmista, jotka haittasivat bloggaamistani, ja heti perään oli tarpeen kirjoittaa myös oman kehoni teknisistä ongelmista. Onneksi tämä tekninen ongelma ei vaivannut pitkään. Asentohuimaus saattaa jatkua viikkoja, mutta minulla se meni ohi muutamassa päivässä. Jostain syystä postaus on saanut yli tuhat sivunkatselua, eikä suosio ole jäänyt vain julkaisuajankohtaan, vaan kävijöitä riittää yhä.

 


2. Ripsiäisiä huonekasvien riesana

Vuoden toiseksi luetuin postaukseni on myös toukokuulta. Kirjoitin tilannepäivityksen huonekasviemme tuholaisongelmasta ja kerroin ripsiäisten tunnistamisesta ja torjunnasta. Postausta on luettu pyöreät tuhat kertaa. Toivottavasti siitä on ollut hyötyä muille tuholaisten kanssa painiville huonekasviharrastajille! Klikkausten perusteella blogini suosituinta sisältöä ovat vuodesta toiseen olleet juuri huonekasviaiheiset jutut. Ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa enemmän huonekasveista.


 

3. Roadtrip Lappiin: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

Kirjoitin juhannuksen Lapin-reissultamme kaikkiaan kuusi blogipostausta, mutta niistä tämä yksi retkikertomus nousi kävijätilastoissa ylitse muiden. Retkiyö olikin ihana, ja olen iloinen, että olen saanut jakaa sen niin monen lukijan kanssa. Välillä kirjoitan retkistäni enemmän päiväkirjamaisesti itselleni ja joskus postaan kuvakoosteita vähemmällä tekstillä, mutta suosituimmat retkikirjoitukseni ovat aina olleet juuri näitä tämän tyyppisiä, joissa esittelen tiettyä mielenkiintoista kohdetta. 

 

Semmoinen kärkikolmonen viime vuodelta. Mistä aiheista te tykkäätte eniten lukea blogikirjoituksia?

Joulun aikaa ja pähkinähakkeja Lohjalla

29.12.2020

Takana on oikein mukava, runsaasti kotona oleskelua sisältänyt joulu, edessä uudenvuoden juhlinta vailla selkeää suunnitelmaa. Vuoden viimeiset päivät olen yleensä käyttänyt retkeilyyn mahdollisuuksien mukaan. Olosuhteet ovat kuitenkin usein vaikeat - tuulee pirusti, sataa kaikenlaista, on kylmä, päivä on hyvin lyhyt ja hämärä, yö pitkä ja pimeä - joten niitä mahdollisuuksia täytyy välillä vähän arpoa. Linturetkeilyyn voi onneksi löytää jostain motivaatiota säässä kuin säässä.


Kirkniemen lintutorni

 

Jouluaattoonikin sisältyi hieman lintujen tarkkailua, tai enemmänkin tarkkailun yrittämistä. Kävimme Lohjalla, joten ajomatkalla sinne oli hyvä pysähtyä Saloon etsimään turkinkyyhkyjä ja perillä kohteessa lähteä kävelylle kuuntelemaan, olisivatko vanhat tutut huuhkajavuoren pöllöt äänessä. No, kyyhkysiä ei näkynyt eikä huuhkajia kuulunut, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Iltakävelyllä saatiin sentään ihastella sankkaa sumua ja sen läpi kumottavaa kuuta. 


Heti joulunpyhien jälkeen tehtiin uusi reissu Lohjalle, sillä olimme sopineet pienen retken perinteisellä Lohjan lintuporukalla. Saavuimme omilta suunniltamme paikalle Kirkniemeen puolenpäivän aikaan, minä ja Krotti vähän myöhässä sohjoisen ajokelin johdosta. Ensimmäinen kohteemme oli upouusi Kirkniemen lintutorni, jossa osa porukasta ei ollut vielä käynyt. (Postasin tutustumisretkestäni kohteelle lokakuussa.)



Nyt oli monin verroin kolkompaa kuin viime käynnilläni, vaikka oli silloinkin ollut harmaata ja hiljaista. Tuuli navakasti, taivas oli tyystin pilvessä, satoi lunta ja räntää pienenä tihkuna. Maassa oli vähäsen lunta, mutta ei riittävästi tuomaan valoa maisemaan. Sää oli kuitenkin odotuksiin nähden ihan kohtuullinen, sillä ennusteessa oli näkynyt paljon sankempi ja märempi sade kuin tämä pieni lumitihku. Minulla oli peräti liikaa vaatetta, ja kävellessä tuli hiki. 


Matkalla tornille koitimme tähyillä tammikujalta tikkoja sekä aiemmin paikalla oleillutta varpuspöllöä, mutta mitään ei havaittu. Torniltakin näkyi tasan yksi lintu, Osuniemenlahdella yksinään möllöttävä laulujoutsen. Vesi oli korkealla, ja viime käynnillä nähdyt rantahietikot olivat kokonaan veden alla. Tornin lattialla oli jäätä, joten kumisaappailla sai liikkua varovasti.


Oli jotenkin hassua poistua tornilta niin, että havaintovihkoon oli saanut kirjattua vain yhden linnun. Seuraava määränpäämme oli kuitenkin saman lahden rannalla, ja sieltä käsin näimme vielä hieman muitakin. Siirryimme toisen pikkutien päähän, lahden pohjukkaan laskevan ojan luokse. Parvi harakoita nousi lentoon pusikosta, kun saavuimme.

 

 

Tulimme ojalle, koska paikalla oli pitkään oleillut morsiosorsa. Morsiosorsa on värikäs amerikkalainen laji, jota pidetään Euroopassa paljon lintutarhoissa. Tämä paikallinen yksilö oli nuori naaras, joka ei ole niin kirjava mutta silti eksoottinen. Suomessa tavattavat morsiosorsat tulkitaan oikeastaan aina tarhakarkulaisiksi, ja tästäkin oli joku jo Tiiraan kirjannut, että kyseessä on kuulemma lähellä asuvan häkkilintuharrastajan sorsa. Bongarille se ei olisi siis kelvannut pinnaksi. 


Kuljimme ojan vartta lahden rantaan, mutta sorsaa ei näkynyt. Kiikaroimme puutkin, sillä morsiosorsa saattaa istuskella myös puun oksalla. Sorsa oli kuitenkin poissa. Naureskelimme, että ehkäpä sen kasvattaja oli jo käynyt hakemassa karkulaisen kotiin. Ojan varressa haahuillessamme havaitsimme lahden yltä pari harmaalokkia, rantapusikosta talitiaisia, toisenkin laulujoutsenen ja peräti kaksi merikotkaa.

 

 

Osuniemenlahdelta jatkoimme retkeä pienen ajomatkan päässä sijaitsevalle linturuokintapaikalle, joka tunnetaan hakkiruokintana, sillä siellä vierailee säännöllisesti pähkinähakkeja. Pähkinähakki on Suomessa suhteellisen harvalukuinen, mutta joillain paikoilla Lounais-Suomessa se pesii runsaampana. Lohja on yksi tiheämmän hakkikannan alueista, ja talvisin hyville ruokintapaikoille niitä voi keskittyä paljonkin. Hauska pilkullinen varislintu on ilo silmälle.


Jätimme autot tien varteen levikkeelle. Ensimmäisen pähkinähakin näimmekin heti noustuamme ulos. Se lennähti tienreunan puuhun ja istui heken siinä. Hipsimme viemään ruokinnalle lisää pähkinöitä ja asetuimme tien toiselle puolelle vähän etäämmälle ruokintapaikasta tarkkailemaan. Kohta tuli toinenkin hakki. Sitten kolmas, mutta emme voineet olla varmoja, oliko kyseessä sama yksilö kuin ensinnä havaittu. Ruokinnalle saapui myös parvi metsätiaisia - kuusitiaisia, töyhtötiaisia ja hömötiaisia - ja ne pyörivät piiskutellen ympäriinsä puissa.


Hetken tarkkailtuamme päätimme poistua ja jättää linnut rauhassa nauttimaan pähkinöistä. Mietimme vielä osan porukasta kanssa huuhkajaretkeä, mutta päädyimme jättämään sen toiseen kertaan. Se olikin hyvä valinta. Lumisade pimeässä on mielestäni ajo-olosuhteista hirvein, ja sade juuri sankkeni kunnon pyryksi. Näkyvyys heikkeni, loskaa kertyi tielle, tuulenpuuskat tuuppivat ja ajaminen oli pelottavaa. Onneksi oli vasta iltahämärä, eikä vielä tyystin pimeää, ja lähempänä Turkua sade tulikin vain vetenä.



Nyt mietin, josko huomisen ja uudenvuodenaatonkin valoisan ajan voisi viettää retkeillen. Toivoisin vielä pientä nuotieväsretkeä, mutta nyt vallitseva tuulinen sää ei ole mukavin mahdollinen metsässä nuotiolla istuskeluun. Jahka tuuli huomenna hellittäisi, voisi mennä vaikkapa pitkästä aikaa Kurjenrahkaan.

Tulkoon joulu

22.12.2020

Koti alkaa näyttää valmiilta jouluun. Laitan kyllä joka vuosi kalenteriin marraskuun lopulle muistutuksen, että kaivahan joulukoristeet esiin, mutta silti koristelaatikko tulee haettua kellarista vasta joulukuun puolivälissä, ja isoimmat koristelut saadaan aikaiseksi aivan joulun alla. Vaikka ajatuksissa siis onkin koristella ajoissa, toteutus noudattaa ennemminkin entisaikojen mallia: Tuomaanpäivänä aloitetaan joulun vietto, jolloin koristeidenkin on sopiva olla paikoillaan.


Meillä on ollut tapana hakea joulukuusi tutun metsänomistajan mailta Lohjalta samana päivänä, kun on käyty Menneen ajan joulumarkkinoilla. Tänä vuonna ei tietenkään ollut markkinoita, mutta kuusi saatiin kuitenkin haettua. Se on pieni ja vähän harva metsäkuusi mutta oikein kelpo silti, etenkin nyt koristeltuna. Ei meille isoa kuusta mahtuisikaan.

 

Tämä joulu on väistämättä erilainen kuin aiemmat. Epidemiatilanteen takia minäkään en mene vanhempieni luokse viettämään aattoiltaa, vaan käyn vain aatonaattona pihalla tervehtimässä. Olen kuitenkin siitä onnekkaassa asemassa, että minulla on ollut mielessä jo aiemminkin joulun vietto vähemmin vierailuin ja enemmän kotosalla oleskellen, joten sinällään tämä on minulle ihan okei. Ei voi kuin toivoa jaksamista niille, jotka eivät pysty viettämään joulua toivomallaan tavalla.


 

Hyvää joulun aikaa ja parempaa uutta vuotta, rakkaat lukijat!

Syksyn retkipäiväkirja

21.12.2020

Olen ennättänyt syksyn aikana retkeillä mukavan paljon, etenkin lintupaikoilla. Pieniä piipahduksia ja päiväretkiä on kertynyt, mutta yhtään telttayötä tai muuten pidempää retkeä en kuitenkaan ole ehtinyt tekemään. Muutamasta tämän syksyn pikkuretkestä olenkin jo kirjoittanut, mutta kuten keväälläkin, nyt on vuorossa retkipäiväkirjakooste niistä retkistä, jotka vielä eivät ole olleet esillä.


Teijon kansallispuisto


Kahlaajia ja ukkosta Halikonlahdella


Syyskuun alussa, alkavan syksyisissä tunnelmissa menimme Halikonlahdelle katsomaan, olisiko syysmuuttavia kahlaajia vielä paikalla. Kesällä linturetket olivat jääneet muiden rientojen myötä vähiin, enkä ollut ehtinyt tehdä yhtäkään retkeä hyville kahlaajalietteille parhaaseen havainnointiaikaan. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.


Halikonlahti on kahlaajalintujen lisäksi syksyisin myös aivan erityisesti hanhien suosiossa. Syksyn mittaan sinne kertyy tuhansittain hanhia, ja jo nyt paikalla oli ainakin 1500 merihanhea ja 500 valkoposkihanhea. Myös sekalaisia sorsia oli runsaasti, mutta koska alkuillan vastavalo lahdelta lintutornille päin oli voimakas, suurin osa sorsista jäi tarkemmin määrittämättä. 


Sorsa- ja hanhivilinän seassa rannalla piipersi iloksemme myös joitain kahlaajia. Suokukkojen ja tyllin lisäksi näkyi pari sirriä, mutta ne pysyivät tiukasti vesirajassa, missä niistä oli vaikea ottaa selvää vastavalon ja veden välkehdinnän takia. Pian tarkkailuteknisesti hieman paremmalle sijainnille laskeutui lisää sirrejä. Ne pysyivät paikalla vain hetken ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaansa, mutta määritimme joukosta kolmen suosirrin lisäksi myös kaksi jänkäsirriäistä.


Retken lintuhavainnoista jäivät mieleen myös syksyn viimeiset haarapääskyt, joita kierteli parisenkymmentä yksilöä ruovikon yllä, sekä lukuisat fasaanit. Retki myös päättyi yllättäen ukkosmyrskyyn. Saapuessamme oli ollut puolipilvistä, hieman sadetta enteilevää, ja tornilla seistessämme kastuimmekin sitten kevyessä sateessa. Yhtäkkiä tuuli ja sade voimistuivat, synkkä pilvimassa lipui yllemme, salama välähti ja ukkonen jyrähti. Lähdimme kiireesti takaisin autolle!


Halikonlahti


Kaksi kertaa Sahajärven kierroksella


Sekä syys- että lokakuussa tuli käytyä Teijon kansallispuistossa. Molemmilla kerroilla käveltiin Sahajärven kierrosta - mutta ei koko reittiä, vaan vain pätkä siitä, ja siksi myös vähän matkaa tienreunaa. Lyhenevinä syksyn iltoina ei ihan ehdi kiertää koko 8,8 kilometrin lenkkiä, eikä välttämättä edes suhata edestakaisin väliä Nenustannummelta Laviakalliolle, joten voidaksemme kulkea tämän sienestyksen kannalta kiinnostavan reittiosuuden päätimme, että kävelemme parin kilsan siirtymämatkan tylsästi tienreunaa.


Ensimmäisellä kerralla aloitimme retken Nenustannummen parkkipaikalta, mistä kävelimme Sahajärven kierrosta seuraillen Laviakallion parkkipaikalle metsän parhaat sienipaikat tarkastaen. Oli kuitenkin melko kuivaa, ja monia herkkutatteja vaivasi myös tatinriesa. Saimme joka tapauksessa ihan riittävästi saalista etenkin vaaleaorakkaista.

 

Hurjasti harvinaistunut hömötiainen ilahdutti meitä ilmaantumalla polun varteen kuuluttamaan itsestään. Havaitsimme myös useampia töyhtö- ja kuusitiaisia sekä hippiäisiä, ja yli lensi äänestä päätellen pari muuttavaa kulorastasta sekä lukuisia punakylkirastaita. Auringonlasku kultasi Laviakallion väkkyrämännyt. Illan hämärtyessä kävelimme sitten Laviakallion parkkipaikalta tienvartta takaisin automme luokse Nenustannummeen.

 

Laviakallio, Teijon kansallispuisto


Seuraavalla Teijon-retkellämme lokakuun alun sunnuntai-iltapäivänä jätimme auton vuorostaan Laviakallion parkkipaikalle, mistä kävelimme heti retken alkajaisiksi tienvartta Nenustannummelle. Siellä kohtasimme koko viikonlopuksi Teijoon vaeltamaan tulleen ystävämme, jonka seuraksi olimme lupautuneet tälle etapille ja iltanuotiolle. 

 

Kävelimme yhdessä saman tutun reitin kuin viime kerrallakin kallioiden yli, kuusikkopainanteiden läpi ja kauniiden suo- ja järvimaisemien ohi. Käpytikkoja oli liikkeellä runsaasti - havaitsimme patikan aikana kymmenisen yksilöä. Hömötiainen kuului taas. Sieniä löytyi jälleen ihan mukavasti.


Patikan päätteeksi saavuimme Kalasuntin laavulle, jonka luona telttailualueella vaeltajatoverimme aikoi yöpyä. Paikka on saaressa, ja sinne saavutaan köysilossilla järven poikki. Vaikka sää oli lämmin, kymmenisen astetta plussalla, oli järvivesi tietysti kylmää, ja sormet palelivat lossimatkan aikana köyttä kiskoessa. Muita retkeilijöitä oli jo leiriytyneenä pitkin saarta, mutta sopiva paikka teltalle löytyi vielä, ja laavulla oli hyvin tilaa istahtaa nuotion ääreen kokkailemaan päivällistä ja lämmittelemään. 


Iltahetki nuotiolla oli mukava ja auringonlasku kaunis. Päivälliseksi valmistui herkullista kaalikeittoa, rieskoja ja sienipaistosta päivän saaliista. Kun ilta alkoi hämärtyä, kaveri painui telttaansa ja me lähdimme paluumatkalle. Kalasuntista on vain noin kilometrin matka takaisin Laviakallion parkkikselle, lossimatkan jälkeen pieni pyrähdys metsän läpi, joten pimeä ei ehtinyt edes laskeutua ennen kuin olimme jo autolla. 

 

Sahajärvi, Teijon kansallispuisto
 

Näiden sienestysten lisäksi kävin syksyn aikana vain muutaman kerran lähiseudun metsissä etsimässä sieniä. Retkestä Haunisten altaan maastoihin kirjoitinkin jo aiemmin, mutta muilta retkiltä en ole juuri tehnyt muistiinpanoja tai ottanut kuvia. Tämä syksy on jäänyt sienestyksen osalta vähän heikommaksi kuin pari edellistä, mutta suppilovahveroiden satokausi jatkuu onneksi edelleen.


Raisionlahden pikku-uikku

 

Raisionlahti on mainio lintupaikka, joka on tullut minulle tutuksi oikeastaan vasta tämän vuoden aikana. Syyskuun lopussa sinne ilmaantui pikku-uikku, joka on paitsi harvinainen myös erittäin söpön näköinen lintu. En ollut ikinä ennen nähnyt pikku-uikkua, eikä ollut kukaan lähipiiristänikään. Ei siis muuta kuin porukka autoon ja iltapäiväruuhkan läpi tunkemaan kohti Raisiota kiireesti ennen auringonlaskua.


Lintutornissa olikin jo paikalla muita harrastajia, joilta kuulimme, että pikku-uikku oli ollut aiemmin näkyvissä mutta kadonnut sitten. Asetuimme tarkkailemaan. Onneksi nähtävillä oli paljon muita lintuja, joten odottavan aika ei käynyt pitkäksi. Ruovikon reunassa kahlaili neljä harmaahaikaraa. Tavallisten sorsien seassa lipui peräti kuusi harvinaisempaa harmaasorsaa. Muutama suosirri ja suokukko viivytteli myös paikalla. Kaunis isolepinkäinen ilmaantui pensaan latvaan kytikselle. 

 

Sitten yksi vanhoista lintuharrastajista ilmoitti pikku-uikun ilmestyneen esiin ruovikon reunaan. Se löytyikin pian kiikareihin ja kaukoputkiin, ja ai että, miten veikeä otus se olikaan! Pikku-uikku on tutun silkkiuikun pieni serkku, vain sorsanpoikasen kokoinen vesilintu, jonka vartalo töpäkkä ja takamus tuuhean untuvainen. Olimme tietysti aivan riemuissamme sen näkemisestä.


Aurinko oli jo alhaalla, mutta vielä ennen pimeää halusimme katsoa, löytäisimmekö kuningaskalastajan Raisionjoelta. Kuningaskalastajia oli nähty joella viime päivinä parikin yksilöä, joten päätimme kokeilla onneamme ja siirryimme lahdelta joen varteen. Rämmimme pusikossa, hiippailimme rannan tuntumassa ja kurkimme kävelysilloilta, mutta kuningaskalastajaa ei osunut kohdalle. No, ei makeaa mahan täydeltä.

 

Raisionlahti

Raisionjoki

Tuhansien hanhien iltarieha


Lokakuussa kävimme jälleen Halikonlahdella. Saavuimme iltahämärällä toiveenamme nähdä, kun lähiseudun pelloilla ruokailevat hanhet palaavat yöksi lahdelle. Nousimme vanhan Timalitornin alemmalle tasanteelle ihailemaan hanhipaljoutta. Huteran tuntuisen tornin ylemmälle tasanteelle nouseminen ei lukeudu suosikkipuuhiini, joten onneksi totesimme, että alatasanteeltakin näkee riittävän hyvin.

 

Lahdella liikehti jo tuhatpäinen parvi valkoposkihanhia hurjasti kaakattaen, mutta merihanhet olivat vasta tulossa. Niitä ilmestyi metsän takaa satojen lintujen ketjuina, ja pyrkiessään laskeutumaan ne saivat valkoposkihanhetkin nousemaan lentoon. Lopulta tuhannet hanhet lentelivät edestakaisin hirveää meteliä pitäen, ja valon vähetessä ne näyttivät vain epämääräiseltä, kuhisevalta, vellovalta massalta.


Myös sinisorsia oli paikalla runsaasti. Nekin lentelivät levottomina ja räpättelivät hauskasti. Laskimme viitisenkymmentä yksilöä. Vielä ennen lähtöämme näimme myös kymmenen laulujoutsenen parven, joka laskeutui kauniisti huudellen tornin lähelle. Punarinta tiksutteli pensaikossa. 


Halikonlahti


Haahuilua Ruissalossa


Lokakuulle mahtui useampikin linturetki. Halikonlahden hanhi-illan jälkeen oli vuorossa vierailu Lohjan uudella lintutornilla. Sen jälkeen kävin pitkästä aikaa Turun Ruissalossa vähän pidemmällä käveleskelyretkellä kaveriporukan kanssa. Päivän sää oli mitä synkin. Taivas oli umpipilvinen ja sadetta tihutteli hieman. Ruskan värit olivat hiipumassa, loppusyksyn harmaus valtaamassa alaa.


Kuljimme telakalta Rantapromenadia pitkin Kansanpuiston rantaan, missä pidimme evästauon nuotiopaikalla. Matkalla poikkesimme lintulavalle kiikaroimaan merelle ja pysähdyimme välillä tarkkailemaan rantaniittyjen ja peltojen elämää. Lauma metsäkauriita kulki pellolla. Rannassa seisoskeli parvi töyhtöhyyppiä, ja niiden sisukas kyhjöttäminen toi mieleen kevään - samaan tapaan ne jököttävät aina kevään ensimmäisellä pälvellä.


Evästauon jälkeen jatkoimme vielä kasvitieteelliselle puutarhalle. Tilhiparvi helisi tienvarren koivun latvassa. Puutarhan lammilla ei näkynyt lintuja, ei sammakoita. Sade voimistui, eikä iltahämäräänkään ollut enää kauaa. Osa kavereista nousi bussiin puutarhan pysäkillä, mutta kimppakyytiporukkamme reippaili vielä oikopolkua takaisin telakalle. Matkalla näimme uudestaan aiemmin kohdatut metsäkauriit - nyt ne kulkivat keskellä tietä ja tuijottivat meitä hölmistyneen näköisinä.


Kansanpuisto, Ruissalo


Hiljainen Paimionlahti


Heti Ruissalon retkeä seuraavana päivänä ehdin myös käydä pienellä linturetkellä Paimiossa. Piipahdin toveri Krotin kanssa tunniksi Paimionlahdelle Meltolan lintutornille pilvisen illan harmaudessa. Lintuja näkyi vähän - jokunen sinisorsa, kyhmyjoutsen, nokikana, varis, naakka, tunnistamatta jäänyt lokki, sinitiainen. Enimmäkseen oli hiljaista. 

 

Ruovikossa piileskeli kuitenkin parvi kottaraisia, joka nousi muutaman kerran lentoon ja kierteli ympäriinsä ennen kuin pudottautui takaisin piiloon. Retken kohokohdaksi saatiin vielä vähän harvinaisempi laji, viiksitimali. Ensin kuului timalin tyypillinen hauska "ping" -ääni. Sitten kaksi mainiota pitkäpyrstöistä lintua lennähti hetkeksi esiin ruovikosta. Vaikka viiksitimaleita tavataan meillä päin säännöllisesti, en silti pääse näkemään niitä turhan usein, ja jokainen kohtaaminen on suuri ilon aihe.


Ajomatkalla pimeällä maantiellä keskellä metsää tuli nähtyä myös hieman yllättäen pöllö, joka istui ensin keskellä ohituskaistaa, kunnes säikähti lähestyvää autoa ja lensi tiehensä. Tilanne oli sen verra nopea, että tuntomerkkejä ei juuri ehtinyt miettiä, mutta pyöreä vaalea olemus toi mieleen lehtopöllön.


Paimionlahti


Myrksyisä halloween-retki


En juuri vietä amerikkalaistyylistä halloweenia, vaan kotoisampaa kekriä, mutta halloween-viikonloppuna tuli kyllä tehtyä pieni retki, jossa oli kauhujuhlan tunnelmaa. Kävimme illalla auringon jo laskettua Kuusiston linnanraunioilla seikkailemassa ja vietimme iltaa tulentekopaikalla nuotion ääressä eväitä grillaten. Oli hyvin tuulinen ilta - seuraavana päivänä saapuva syysmyrsky jo heräili. Vanhat puut natisivat, ja oksien varjot heiluivat aavemaisesti nuotion valon kajossa.


Aina nuotioretkien jälkeen totean, että pitäisi käydä useammin ihan vain piipahtamassa jollain helposti lähestyttävällä tulipaikalla syömässä. Saisi tuijotella tulta, syödä hyvää ruokaa, ja ihana savun haju tarttuisi hiuksiin ja vaatteisiin. Silti näitä retkiä tulee tehtyä liian harvoin - osittain siksi, että hyvällä säällä valoisaan aikaan kaikki lähiseudun nuotiopaikat ovat tupaten täynnä. Onneksi, kun sää käy vähemmän houkuttelevaksi ja illat pimenevät aikaisin, ei ole enää ruuhkaa.


Linturetkiä marraskuun harmaudessa


Siinä missä kesällä linturetkeilyt jäivät vähiin, loppusyksy oli kiihtyvän linturetkeilyn aikaa. Marraskuussa on tyypillisesti aika vähän havainnoitavaa ja epämukavat säät, mutta nyt oli harmaudesta ja sateisuudesta huolimatta lämmintä ja monet kesälinnut viivyttelivät pitkään maisemissa.

 

Kävin marraskuun puolivälissä Kaarinassa bongaamassa liejukanan, joka viihtyi Tuorlassa pienellä lammella. Oli hauskaa seistä hämärtyvässä marraskuun illassa katselemassa lammen rantakaislikon reunassa ruokailevaa nuorta liejukanaa. Kyllähän liejukanan syysmuutolle lähtö voi hyvinkin venyä marraskuulle, mutta itse en ollut ikinä aiemmin nähnyt lajia näin myöhään talven kynnyksellä.


Kuun puolivälissä kävimme myös Raisionlahdella testaamassa Krotin uusia kiikareita, mutta siltä retkeltä ei jäänyt mieleen mitään erikoisempaa. Sen sijaan marraskuun lopulla näimme Raisionlahdella kanadanhanhien joukossa risteymän - erikoisen näköisen hanhen vartalo oli kuin kanadanhanhella mutta pään kuviot olivat valkoposkihanhen. Luonnossa syntyy ajoittain näitä lähisukuisten lajien risteymiä, mutta harvoin niitä osuu kohdalle.


Samana päivänä kävimme myös iltasella Liedossa Littoistenjärvellä, missä aina välillä nähdään sellaisia lintuja, jotka tyypillisesti kuuluvat ennemminkin merimaisemiin kuin pienelle kämäiselle järvelle. Paikalla oli kymmenittäin laulu- ja kyhmyjoutsenia, isokoskeloita ja telkkiä sekä sadoittain tukkasotkia. Niiden joukossa piileksi harvinaisempia lapasotkia sekä pilkkasiipi. Harmaalla järvellä sukeltelevien tummien lintujen vilinästä oli vaikea erottaa erikoisuuksia, mutta kyllä molemmat lajit lopulta löytyivät putkeen.


Raisionlahti

Littoistenjärvi


Marraskuun lopussa kävimme myös Vehmaalla bongataksemme lehmähaikaran. Laji on Suomessa melkoinen harvinaisuus - tämä oli vasta viides havainto. Lehmähaikaran nimi viittaa sen viihtymiseen lehmälaitumilla. Laittisen kylälle eksynyt lintu oli löytänyt mukavan paikan ponitarhasta. Haikara oli nähty siellä jo useana päivänä, mutta kun me viimein ennätimme paikalle, se oli jo vaihtanut maisemaa. Saimmepahan kuitenkin tavata söpön vanhan ponin, jonka seurana haikara oli vielä edellisenä päivänä ollut.


Pomponrahka lumisena


On tähän syksyyn mahtunut vähän lumisateitakin. Yhdet lumet osuivat juuri sellaiselle päivälle, jolle olin sopinut karpaloretken. Lunta satoi retkeä edeltävänä päivänä, mutta yön aikana sää lämpeni, sade muuttui vedeksi ja lumi alkoi huveta maisemasta. Suolla oli kuitenkin vielä sellainen lumikerros, ettei karpaloita ei ollut toivoakaan löytää sen alta. Lisäksi oli niin märkää, ettei parhaille apajille olisi ollut muutenkaan pääsyä. 

 

Olen kuitenkin iloinen, että sinäkin päivänä tuli lähdettyä liikkeelle. Vaikka satoi vettä ja tuuli melkoisesti, Pomponrahka oli kaunis ja tunnelmallinen niin kuin aina. Luminen maisema oli mukavaa vaihtelua pitkään jatkuneeseen harmauteen. Yksi mustarastas näyttäytyi retken alussa, ja kuusitiainen piiskutteli loppumatkalla. Muuten metsässä oli sangen hiljaista. Vain tuuli kohisi ja vesi lotisi. Pitkospuut olivat jäiset, joten kumisaappailla piti edetä hyvin varovaisesti.


Pimeä Teijo


Marraskuun viimeisenä sunnuntaina kävimme Teijon masuunin joulumarkkinoilla. Illan hämärtyessä suuntasimme vielä jaloittelemaan kansallispuistoon Jeturkastin kierrokselle. Koko kierros on 4,8 kilometriä, emmekä olisi ehtineet kulkea sitä ennen pimeää, joten kävelimme jälleen vain osan metsäreitistä ja palasimme tienvartta takaisin parkkipaikalle. 

 

Metsäosuuden alussa oli vielä verrattain valoisaa. Kävimme ihailemassa kierroksen nähtävyyttä, Jeturkastin muinaisrantaa. Oli hyvin hyvin hiljaista. Tuulikaan ei liikkunut. Helppokulkuista polkua pystyi hyvin seuraamaan hämärässäkin. Viimeisellä pätkällä ennen tienvarteen saapumistamme hämärä tiheni, ja loppumatka tiellä kuljettiin jo pimeässä. Selvisimme koko reippailusta kuitenkin ilman lamppuja.


Jeturkasti, Teijon kansallispuisto

 

Syksy on venyvä käsite, mutta tuumin, että syksyn retkipäiväkirja voi kattaa korkeintaan ajanjakson syyskuun alusta marraskuuhun loppuun. Joulukuuta kutsuttakoon jo talveksi, vaikka termistä talvea ei vielä olisikaan kuin nimeksi. Niinpä palailen joulukuun kuvioihin myöhemmin.


Mukavaa talvipäivänseisausta ja joulun odotusta! Päivä pitenee taas!

Pelargonit kellariin talveksi

14.12.2020

Meillä ei oikeastaan ole vielä talvi. Yöpakkasia on kyllä ollut jo pidempään satunnaisesti, mutta ensimmäinen pidempi pakkaspäivien jakso alkoi vasta noin viikko sitten, eikä vieläkään kyse ole mistään kunnon pakkasista, vaan lämpötila on juuri ja juuri nollan alapuolella. Lunta on saatu yksittäisinä päivinä, mutta aina se on sulanut pois. Sääennuste näyttää lämpenevää ja sateista.


Parvekepuutarhamme kirsikkapensas, raparperit ja pionit lakastuivat talvilevolle jo aikaa sitten, mutta pelargonien syksy on vain jatkunut ja jatkunut. Ne ovat kukkineet rauhallista, pienimuotoista kukintaansa parvekkeen takaseinustan hyllyllä. Aurinkoisina päivinä lasitetulla parvekkeella on voinut olla vielä kymmenisenkin astetta lämmintä, eivätkä asteen tai parin yöpakkaset ole vetäneet lämpötilaa parvekkeella edes nollan tuntumaan. 

 

 

Mitä pidempään pakkaset jatkuvat ja sää pysyy pilvisenä, sitä kylmemmäksi kuitenkin parvekkeellakin käy. Kylmyys hiipii pikkuhiljaa rakenteisiin. Niinpä tarkkailin säätä siltä kantilta, kauankohan kukkia kannattaisi pitää ulkona. Kun sitten ennusteeseen ilmestyi neljän pakkasasteen yö ja sen perässä muutama lähes yhtä kylmä päivä, päätin siirtää kasvit turvaan.


Kuljetin pelargonit jälleen kylmäkellariin odottelemaan kevättä. Samalla vein mehitähdet, sillä nekään eivät ole oikein viihtyneet talven yli parvekkeella, mutta kellaritalvetus on sujunut. Kylmäkellarissammehan on suunnilleen jääkaappikylmää ja pilkkopimeää, mutta kyllä nuo kasvit ovat siellä nyt jo pari talvea selvinneet. Tänä talvena kellarin pimeydessä vietettävä aika jää varmasti kuukauden tai pari lyhyemmäksi kuin ensimmäisellä kertaa, mikä on tietysti kasvien kannalta hyvä.

 

Aiempina talvina olen käynyt kastelemassa kylmäkellaritalvetuksen aikana kasveja noin kerran kuussa hyvin pienellä vesitilkalla, etteivät ne tyystin kuivu. Mitään yhteytystoimintaa tai kasvua niillä ei kuitenkaan ole, joten vettäkin tarvitaan vain aavistuksen verran. Keväällä kasvit ovat olleet kalpeita ja vähälehtisiä, mutta heti valoon ja lämpöön päästyään alkaneet kasvaa, kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.



En kyllä olisi uskonut, jos lapsuudessani minulle olisi kerrottu, että sitten kun olen 29-vuotias, minulla on joulukuussa parvekkeella kukkivia pelargoneja. Olisin sanonut, että höpön pöpön, ei kesäkukat kuki talvella. No eivät toki, mutta nyt kun on ennemminkin syksy kuin talvi.

Metsä, joka ei ole metsä

22.11.2020

Moni retkeilijä keskittää liikkumisensa kansallispuistoihin ja muille suojelualueille. Se onkin hyvin perusteltua. Jos haluaa luontoon, kannattaa mennä jonnekin, missä siitä varmasti pääsee täysillä nauttimaan. Suojelualueiden ulkopuolella Suomi näyttäytyy paikoin hyvin erilaisena kuin kansallispuistojen kauniissa maisemissa. Talousmetsät eivät aina ole metsiä ollenkaan. Vaikka kartan mukaan seisoisi keskellä metsää, todellisuudessa ympärillä saattaa olla hakkuuaukko tai istutettu taimikko.


Minä retkeilen paljon muuallakin kuin suojelualueilla. Oikeastaan suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani kuljekselin tavallisissa talousmetsissä, ja minulle tulivat tutuksi suomalaisten metsien ja "metsänhoidon" monet kasvot - taimiryteiköt, hakkuuaukot ja ojitukset. Siltikin onnistuin tänä syksynä eksymään sellaiseen metsänhoidolliseen maisemaan, joka oli minulle aivan uudenlainen elämys.

 

 

Eräällä iltakävelyllä Raisiossa Haunisten altaan ympäristössä lähdimme seikkailemaan sivupoluille etsien hyviä sienestysmaastoja. Haunisiin on rakennettu hiljattain frisbeegolfrata, joka on tehnyt muun ulkoilun maastossa vaikeaksi - aina saa pelätä, saako kiekon päähän, tai tuleeko vihainen frisbeegolfaaja huutamaan, kun joku pahaa-aavistamaton eksyy vahingossa reitille. Niinpä piti etsiytyä uusiin, vieraisiin suuntiin hakemaan sienestämiseen sopivia alueita.


Seikkaillessamme sivupoluilla harhauduimme mitä erikoisimman näköiseen paikkaan. Ensin tavallinen risukkoinen lenkkipolunreunametsikkö vaihtui pienen ojan jälkeen hyvin yksitoikkoiseen istutuskoivikkoon. Kaikki puut olivat saman ikäisiä ja kokoisia ja seisoivat viivasuorina rivistöinä tasaisin muutaman metrin välein.

 

Maisema ympärillämme oli yhtä mustavalkoisten koivunrunkojen vilinää, kunnes koivikko päättyi kuin seinään sankan kuusikon reunaan. Kuusikon ja koivikon raja oli kuin laserilla vedetty. Kun siirryimme valoisasta koivikosta kuusikon hämärään, tuntui kuin olisi astunut jonkinlaisesta erikoisesta huoneesta suoraan seinän läpi johonkin vähän aavemaiseen ja pelottavan tuntuiseen paikkaan.


 

 

Kuuset olivat myös tasaisiksi suoriksi riveiksi istutettuja ja keskenään saman ikäisiä. Edettyämme riittävän kauas koivikon reunasta näimme vain joka suunnassa toistensa näköisiä kuusia. Maa oli tasaisen paksun neulasmaton peittämä. Kuusten juurella ei kasvanut muuta kuin laikuittain ohutta sammalta. Edes muurahaisia ei näkynyt. Ainoa ääni oli Turun ohikulkutieltä kantautuva liikenteen taustakumu. Synkkä, monotoninen näkymä oli kuin kummallinen elokuvalavaste, outo ja epäluonnollinen.


Se ei näyttänyt oikeastaan metsältä ollenkaan. Olimme löytäneet todellisen puupellon, ja ihmettelin, miten en ollut ikinä ennen päätynyt vastaavanlaiseen paikkaan. Kaikki aiemmin käymäni monokulttuuri-istutusmetsät olivat olleet sen verran varttuneempia, että joukkoon oli ehtinyt ilmaantua muitakin elämän muotoja kuin ihmisen sinne sijoittamaa puulajia, mutta tämä istutus oli sen verran nuori, ettei mitään muuta ollut vielä onnistunut ujuttautumaan sekaan. 

 

Kuljeskeltuamme hetken ympäriinsä kuusikon hämyssä löysimme yllättäen sieniä. Keräsimme pari kuusenleppärouskua ja jätimme sijoilleen muutaman mysteeriksi jääneen sienen. Tällaisessa maisemassa sienet näyttivät jotenkin eksyneiltä, ikään kuin ne olisivat väärässä paikassa - tai kuin ne olisivat elokuvalavasteeksi rakennettuun tekometsään aseteltuja tekosieniä.


 

 

Kummallisen kuusikon keskellä seistessä tuntui, kuin se jatkuisi joka suuntaan loputtomiin. Mihin tahansa katsoi, suorat kuusirivit venyivät silmän kantamattomiin. Kuitenkin kuusikon läpi käveli varsin nopeasti. Vain parissa minuutissa olimme jo sen toisella puolella. Se päättyi yhtä töksähtäen kuin alkoikin. Tulimme ulos sen synkästä seinämästä ojalle, jonka jälkeen edessä avautui taas tavallinen, harvakasvuinen, valoisa sekametsä.  


Jatkoimme sienten etsintää mukavan normaalin ja tutun tuntuisen sekametsän puolella, mutta ajatukseni jäivät kiertelemään outoon kuusikkoon. "On hyvä osata erottaa toisistaan metsät ja sellaiset paikat, joissa kasvaa paljon puita" on sanonta, jonka opin joskus osallistuessani Luonto-Liiton toimintaan. Nyt olimme tainneet juuri löytää metsän sijasta sellaisen paikan, jossa vain kasvaa paljon puita.