M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Oudon kevään retkiä: Kaksi kertaa Vajosuolla

1.6.2020

Poikkeustila osoitti selvästi, miten tärkeitä ulkoilukohteet ovat ihmisille. Helposti tavoitettavat paikat, joissa voi oleilla luonnossa, täyttyivät väenpaljoudesta. Erityisesti lähiluonnon merkitys korostui - tietenkin, kun turhaa matkustamista ja julkisen liikenteen käyttöä määrättiin välttämään - mutta myös kansallispuistot saivat paljon huomiota osakseen.

Kurjenrahkan kansallispuisto lukeutuu Turun seudun suosituimpiin retkeilykohteisiin. Sopivalla säällä viikonloppuisin siellä on aina tungosta, normaalioloissakin. Kurjenpesän ja Rantapihan tulentekopaikoilla ei tarvitse olla yksin, ja Savojärven kierroksella riittää vastaantulijoita. Kuulemma tänä keväänä Savojärven kierroksella piti peräti määrätä kiertosuunta, jotta vältyttäisiin vastaantulijoiden ohittelulta pitkospuilla.

Kurjenrahkan nimikkomaisemaa

Minäkin kävin keväällä pari kertaa Kurjenrahkassa, mutta en Kuhankuonon päässä, sillä halusin välttää pahimmat ruuhkat ja tietysti päästä havainnoimaan metsän ja suon lintuja. Valitsin siis vähemmän suositun Vajosuon. Siinä päässä Kurjenrahkaa on jostain syystä useimmiten hiljaisempaa.

Vajosuon vähäisempään kävijämäärään vaikuttaa varmasti moni tekijä. Merkittyä reittiä on vähemmän ja polut ovat vaikeakulkuisia. Lähettyville ei pääse julkisilla, vaan perille päästäkseen pitää ajaa töyssyisiä pikkuteitä, eikä pysäköintitilaa ole yhtä paljon kuin Kurjenpesän parkkipaikalla. Vajosuolla ei myöskään ole samanlaista mainetta ja legendaarisia vetonauloja kuin Kuhankuonolla.

On hyvä, että iso kansallispuisto tarjoaa jokaiselle jotakin. Vajosuon kaltaiset epämääräisemmät kohteet ovat sopivia niille, joita ei haittaa polkujen huonokuntoisuus, vaan tärkeintä on päästä havainnoimaan luontoa. Kohteen tavanomaisesta rauhallisuudesta huolimatta tämän kevään retkillä kuitenkin jännitti, olisiko Vajosuollakin ruuhkaa - olisiko turvavälien pitäminen ahdistavan vaikeaa.


Teeriturnajaiset ja siro valkoinen haukka


Kevään ensimmäinen retkeni Kurjenrahkaan järjestyi pääsiäisviikonloppuna. Pitkänä pyhäviikonloppuna on aikaa valvoa! Suunnitelmissa siinsi teeriretki. Telttailu olisi houkutellut, mutta monet tekniset seikat vaativat valitsemaan vasta aamulla kotoa liikkeelle lähtemisen. Valitsimme sääennusteen mukaan poutaisimman ja vähätuulisimman aamun, jolloin heräsimme viiden maissa ja lähdimme Vajosuon suuntaan.

Aurinko nousi, kun kuljimme linnunlaulua soivan metsän läpi kohti lintutornia. Etenimme varsinaisten metsäpolkujen sijaan suoraan parkkipaikalta tornin suuntaan vievää pikkutietä pitkin päästäksemme mahdollisimman nopeasti perille.

Punarinnat, lukuisat peipot, laulu- ja punakylkirastaat ja suorastaan massaesiintyvät vihervarpuset pitivät konserttiaan. Kulorastaan laulua täytyi oikein pysähtyä fiilistelemään hetkeksi - sitä ei niin usein kuule. Korviin kantautui myös mystinen pieni vihellys, aivan kuin varpuspöllön kutsu, mutta kun ääni ei toistunut enää, siitä ei saatu lopulta mitään varmuutta.

Tornia lähestyttäessä alkoi jo kuulua teerikukkojen pulinaa. Kun pääsimme torniin ja pystytimme kaukoputken, pääsimme heti katselemaan soidinta. Kukkoja näkyi seitsemän, ja ne uhittelivat, pullistelivat ja nahistelivat niin kuin vain teerikukot soitimella voivat.

Vajosuo aamuruskossa

Huurretta ja kaiverruksia lintutornin kaiteessa

Soitimen keskus sijaitsi tällä kertaa kauempana suolla männikkösaarekkeen takana, joten parhaat palat kukkojen turnajaisista jäivät varmasti näkemättä. Puiden takaa välähteli välillä pilkahduksia valkoisista pyrstöröyhelöistä ja siipien heilahduksista. Välillä linnut vaihtoivat paikkaa lentäen, mutteivät laskeutuneet kovin hyvin näkyville.

Äänimaisema oli kuitenkin jo itsessään heräämisen arvoinen. Soitimella olevien teerien väräjävä pulputus, sähähtelyt ja parkaisut ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä ääniä - outoja ja salaperäisiä, kuin kaikuja jostain aivan toisesta maailmasta ja ajasta, josssa ei ole ihmistä, vain loputtomasti soita ja metsiä, metsäkanalintujen elämän piiriä.

Suolla kiirivät myös kurkien ja joutsenten äänet. Vajosuon vakiokurkiparin lisäksi paikalla oli toinenkin pari, ja yksi pieni muuttoparvi laskeutui hetkeksi tornin edustalle käyskentelelään. Joutseniakin oli paikalla neljä. Tutuksi käynyt kapustarinnan kimeä, surumielinen vihellys kuului myös, ja pian löysimmekin kapustarinnat putkeen. Havaitsin myös kevään ekan västäräkkini.

Pieni parvi muuttavia kurkia levähtämässä suolla

Lähdimme paluumatkalle, kun varhaisaamun lumottu hetki alkoi hiipua. Aamun pikkupakkanen väistyi, ja alkoi tulla lämmin. Tuuli heräsi humisuttelemaan puiden latvoja. Teeret hiljenivät pikkuhiljaa. Soidintappelut saivat jäädä, ja kukot asettuivat puihin napsimaan ravintoa.

Kuljimme nyt kallioiden yli vievää merkittyä reittiä takaisin parkkipaikalle. Tiheikössä kohtasimme taas yhden laulavan kulorastaan. Sen lurittelua ihmetellessämme kuulimme myös lyhyen, vaimean haukahdusten sarjan, joka toi mieleen viirupöllön. Tämäkään ääni ei kuitenkaan toistunut, joten aamun toinenkin mahdollinen pöllöhavainto jäi mysteeriksi.

Koko aamuna emme olleet kohdanneet muita ihmisiä, mutta parkkipaikalle saapuessamme huomasimme sinne ilmestyneen autoja, ja yksi seurue oli paikalla kasailemassa tavaroitaan. Kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, joten tämän perusteella oli vielä paha arvioida mitään Vajosuon statuksesta korona-ajan ruuhkaisuuden suhteen.

Kalliomännikkömaisemaa polun varrelta

Korpikuusikkoa aivan läheltä parkkipaikkaa

Ennen kotiinpaluuta päätimme koettaa onneamme arosuohaukan bongaamisessa. Vanha koiras oli nähty lähettyvillä eräällä pöytyäläisellä pellolla vielä edellisenä päivänä. Suuntasimme sinne toiveikkaina. Kohteella olikin jo yksi autokunta bongareita paikalla. Heiltä kuulimme, että haukka oli ollut näkyvillä, mutta kadonnut kymmenisen minuuttia sitten. Jäimme odottamaan.

Kauaa ei tarvinnut seisoskella, kun aivan tavattoman kaunis, siropiirteinen, tyylikkään valkoinen haukkaharvinaisuus ilmestyi esiin. Saimme ihailla sen lentoa pellon yllä hyvän tovin. En ollut ikinä ennen nähnyt arosuohaukkaa. Hetki oli liikuttava.

Maisema, jossa arosuohaukka havaittiin

Puotien kautta nuotiohetkelle


Aurinkoisena, miltei kymmenen plussa-asteen lämpöisenä huhtikuun puolivälin lauantaina lähdimme taas autoillen seikkailemaan. Ajattelimme käydä parissa puodissa tukemassa lähituottajia näinä vaikeina aikoina ja päädyimmekin taas Vajosuon metsiin hillumaan.

Pysähdyimme ensin Paattisilla käymään Ekmanin puutarhan kellaripuodissa, missä myydään muun muassa tilan omia salaatteja ja muita lähituottajien vihanneksia. Toveri Krotti osti myös grillimakkaraa, kun huomasi myynnissä olevan Salmensuun tilan herkkumakkaroita. Paattisilta jatkoimme matkaa Nousiaisiin kohti Perinnepadan ikkunapuotia.

Perinnepata on villi- ja perinneruokaan erikoistuneen ravintolakokki-biologi Päivi Lehtosen yritys, jonka normaaliajan toimintaan sisältyy muun muassa erilaisia kursseja ja tapahtumia, mutta koronakeväänä Perinnepata alkoi myydä herkkujaan ulos ikkunasta. Ajoimme hiekkateitä metsien läpi vanhan talon pihaan ja koputimme ikkunaa, jonka luona luki puodin aukioloaika. Pian yrittäjä ilmestyi ikkunaan, ja pääsimme ostamaan mukaamme ihanan tuoksuisia kasvis- ja lihapiirakoita. Tosi mukava systeemi!

Ostettuamme eväät mietimme, minne suuntaisimme pitämään lounashetkeä. Emme olleet kaukana Vajosuolta, joten päätimme mennä sinne, vaikka sää oli juuri sellainen, että nyt jos koska siellä olisivat kaikki muutkin. Parkkiksella olikin aika monta autoa, mutta sekaan mahtui vielä hyvin.

Polun alku parkkiksen nurkalta

Märkää polkua ja vanhojen pitkospuiden rämmäleitä

Lähdimme seuraamaan Vajosuon kierrosta, joka on kolmekilometrinen rengasreitti. Etenimme viralliseen kulkusuuntaan, vastapäivään. Kierros alkaa sankalla kostealla korpimetsällä. Polku on paikoin märkä, suorastaan kuravelliä, eikä pitkoksia ole kuin parissa kohdassa. Metsänpohja on soinen, joten polut pysyvät märkinä ympäri vuoden.

Muutama tiainen ja peippo lauloi ja käpylinnut piksuttelivat latvustossa, mutta muuten äänimaisema oli aika hiljainen verrattuna viime retkeen, sillä nyt olimme liikkeellä iltapäivällä. Jos haluaa kuulla lintuja, kannattaa todellakin liikkua varhain. Tällä retkellä havaitsimme enemmän perhosia, muurahaisia ja kimalaisia kuin lintuja. Lyhyellä pitkospuupätkällä suojuotin yli näimme myös tosi ison hämähäkin, joka paistatteli auringossa.

Muita kulkijoita ei tullut vastaan, eikä laavulla ollut ketään, kun saavuimme. Minulla on aina laukussa tulitikut ja linkkuveitsi, joten aloimme niiden varassa väsäillä tulta - ei ihan yhtä näppärää hommaa kuin oikealla retkivarustuksellani kaasusytyttimellä ja Moralla. Onneksi laavulla oli valmiina polttopuita edellisten kävijöiden jäljiltä, eikä niitä tarvinut lähteä roudaamaan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalta puuvajalta.

Pian paikalle ilmestyi toinen seurue, kaksi maastopyöräilijää, joilla olikin sytykkeitä mukanaan, joten saimme yhteistuumin tulet nopeasti aikaiseksi ja pääsimme odottelemaan hiillosta. Isolla nuotiokehällä oli tilaa kahden seurueen istuskella reiluin turvavälein. Laavu sijaitsee aivan Vajosuon ison suoaukean laidassa, ja käväisin myös kiikaroimassa suota. Yksinäinen kurki lensi ylitse.

Suomaisemaa laavun luota nähtynä


Perinnepadan härkäpapu-kasvispiirakat nuotiolla grillattuna olivat aivan ylettömän herkullisia! Olen käynyt viime aikoina ihan liian harvoin tällaisilla yksinkertaisilla nuotiogrillailuretkillä - niitä pitäisi tehdä useammin. Juuri nyt on voimassa metsäpalovaroitus, mutta kunhan saadaan sadetta, niin silloin pitää muistaa taas järjestäytyä nuotion ääreen.

Pyöräilijäseurue lähti ennen meitä, ja toinen ulkoilijakaksikko tuli piipahtamaan laavulla, mutta he eivät jääneet oleilemaan. Sammutimme tulet ennen kuin itsekin lähdimme jatkamaan kierrosta. Oli sen verran tuulista, ettei inspiroinut kiivetä lintutorniin, varsinkin kun päivän paisteessa suolla on usein aika autiota. Niinpä matka jatkui laavulta takaisin pääreitille, isomman telttailu- ja tulentekopaikan, keittokatoksen, puuvajan ja huussin ohi.

Käväisin huussissa ja muistelin erästä taannoista retkeä, jolloin onnistuin lukittautumaan sisälle samaiseen huussiin keskellä yötä - onneksi kaverit olivat lähellä teltoissaan! Varoituksen sananen siis kaikille Vajosuolla retkeileville, että huussin oven salpa voi sulkeutua itsekseen, eli sitä ei kannata jättää yläasentoon oven avaamisen jälkeen, vaan laskea alas ennen kuin menee sisälle.

Vajosuon hasardi kuivakäymälä ja korona-ajan poikkeustilatiedotteet

Taukopaikalta patikkareitti jatkuu kallioiden yli ja kosteiden painanteiden läpi tikkaillen, kunnes se liittyy takaisin rengasreitin alkuun, parkkipaikalta lähtevään polkuun. Sama alkumatkan märkä korpiosuus pitää siis hypellä läpi myös parkkikselle palatessa, eli ei kannata huokaista vielä helpotuksesta selvittyään siitä yli kierroksen alussa.

Avoimempien kallio-osuuksien väliin jäävät tiheiköt ovat useilla retkilläni olleet juuri niitä paikkoja, joissa olen tehnyt hauskimpia havaintoja. Kerran näin näädän kiipeilevän latvustossa, ja edelliskeväänä kuului pyy. Tämän etapin kulkeminen on siksi aina jotenkin kutkuttavaa.

Muita retkeilijöitä ei näkynyt enää nuotiotauon jälkeen. Seuranamme oli vain vihervarpusia, jotka lauluttelivat latvustossa, sekä muutama pikkykäpylintu. Parkkiksella oli vähemmän autoja kuin saapuessamme. Pörheä kimalainen pörräili touhukkaana ojassa ja tuli tsekkaamaan meidätkin, kun lastauduimme autoon.

Kierroksen loppupuolen pehmoisia sammalmättäitä, joille aina tekee mieli kellahtaa lepäämään

Näiden kahden huhtikuisen retken jälkeen en ole vieraillut Vajosuolla. Vappuna oli tarkoitus mennä uudestaan katsomaan teeriä, mutta sattuneesta syystä ei mentykään. Enköhän kuitenkin käväise tuolla taas jossain vaiheessa kesää, ellei sitten Pukkipalon aarniometsä pidempine patikointireitteineen houkuttele enemmän seuraavalla Kurjenrahkaan suuntautuvalla reissulla.

Edelleen suosittelen Kurjenrahkaan tutustuville ennen kaikkea Kurjenpesältä alkavia, hyväkuntoisia, isoille kävijämäärille suunniteltuja reittejä ennemmin kuin epämääräisempää Vajosuon päätä. Sen sijaan, jos etsii jotain uutta tai haluaa vaikkapa tarkkailla suon elämää lintutornista, eikä kavahda vähän vaikeampaa saapumista ja haastavia polkuja, Vajosuo on mukava vaihtoehto.

Tässä muutama aiempi postaukseni Vajosuon retkiltä:
Yökukkumista ja hienoja lintuhavaintoja Vajosuolla maaliskuussa (10.4.2019)
Tornien taistoa avosuon laidalla (26.5.2018)
Aamu teerisoitimen äärellä (29.4.2017)

Kohti valoisia kesäöitä

22.5.2020

Viikko sen jälkeen, kun olin fiilistellyt kevätkesän alkua pääskyjen myötä, suuntasin jälleen samoihin maisemiin Halikonlahdelle kokemaan lisää vahvaa kesätunnelmaa. Saavuin kaksin toveri Krotin kanssa Halikonlahden timalitornin parkkipaikalle vähän ennen kello kahdeksaa illalla. Sääennuste lupaili sadetta illaksi, ja taivas olikin synkän pilvinen. Olimme kuitenkin toiveikkaita, että ehtisimme heittää pienen retken ennen kuin pilvet alkaisivat vyöryä alas.

Halikonlahden timalitorni hämärtyvässä sateisessa illassa

Heti retken alkajaisiksi pääsin pelottelemaan itseni aivan hyytelöksi, kun päätimme kiivetä vanhaan timalitorniin. Kuten todettua, korkeanpaikankammo elää vahvana minussa, ja tasapainovaurioisuuteni on tehnyt minusta hyvin vastentahtoisen kiipeämään lintutorneihin, joissa ei ole kunnon portaita ja kaiteita. Halikonlahden lintutorneista uudempi, niin sanottu staijitorni onkin se, missä tavallisesti käyn. Timalitorniin kiipesin viimeksi varmaan 15 vuotta sitten, jolloin tasapainoaistini oli vielä terve.

Nyt timalitornista oli kuitenkin havaittu useampana päivänä heinätavi, joka on Krotin suosikkisorsa ja sen verran kaunis ja harvinainen, että minäkin totesin olevani valmis kiipeämään huojuvaan torniin tikapuita pitkin sen takia. Puuskainen navakka tuuli tärisytti vanhaa lintutornia, kun hivuttauduin kärsivänä ylös tikkaita. Onneksi sentään ylemmällä tasanteella on kunnon laidat - tornin alemmalla tasanteella on nimittäin vain muutamasta laudasta muodostuvat heppoiset kaiteet.

Kun kerran ylös asti oli päästy, kiikaroimme timalitornissa noin tunnin. Muistelin, kuinka osallistuin joskus aikanaan tällä tornilla Tornien taistoon. Silloin ei paljon päätä huimannut, eikä torni ollut toki ollenkaan niin vanha ja epäilyttävä kuin nykyään, mutta muistan kyllä, kuinka silloinkin tuuli ja kaikki vähäinenkin liikehdintä tornissa epävakautti kaukoputken kuvaa.

Halikonjoen suistoa timalitornista nähtynä

Timalitornilta näkee Halikonlahden (Viurilanlahden) pohjukan laajemmin kuin uudesta staijitornista, ja totesinkin, että pitäisi jatkossakin selkeästi uskaltautua kiipeämään, että pystyisi havainnoimaan kunnolla lietteillä oleilevia lintuja. Etenkin illalla tältä tornilta on helpompi nähdä linnut, kun ei tarvitse tiirailla suoraan vastavaloon.

Tänä iltana paikalla oli muun muassa koko valikoima vikloja, kymmenittäin suokukkoja, paljon taveja, kolme jouhisorsaa ja yksinäinen taivaanvuohi. Muutama haarapääsky viuhui veden yllä. Tornin juurella ruovikossa lauloi kaksikin ruokokerttusta. Heinätavia ei kuitenkaan näkynyt.

Tunnin jälkeen alkoi ripsiä sadetta, ja laskeuduimme tornista aikomuksenamme alkaa tehdä lähtöä. Ylätasanteelta hivuttautuminen oli siinä määrin jännittävä elämys, että turvallisesti alas päästyäni huomasin jalkojeni vapisevan - olen minä kyllä melkoinen korkeanpaikanpelkuri! Laskeutumisemme aikana sade oli ehtinyt loppua, minkä johdosta päätimme sittenkin jatkaa retkeä siirtymällä toiselle tornille.

Timalitornin tikapuut

Joen penkalta pyrähti lentoon muutama rantasipi, jotka sinkoilivat ympäriinsä hurjasti sipitellen. Ruovikosta kuului taas parin uuden ruokokerttusen laulu. Fasaani kiekui lähettyvillä. Pilvinen ilta alkoi sinertyä kohti yön hämärää. Ilmassa tuoksui sateen ja toukokuun tuore kosteus. Maisema oli vihertynyt entisestään viikon aikana, ja nyt polun varsilla kasvoi jo reipas heinikko.

Kun lähestyimme staijitornia, kantautui korviimme hiljainen siritys, josta ei voinut erehtyä - pensassirkkalintuhan se siellä pusikon kätköissä lauloi. Tornin luona sirinä kuului jo aivan läheltä, ja pystyimme paikantamaan laulajan sijainnin, vaikka lintu pysyttelikin visusti piilossa pienen pensaan keskellä. (Jos pensassirkkalinnun ääni ei ole tuttu, voit kuunnella sitä vaikkapa Yle Luonnon videolta.)

Polku vanhalta lintutornilta uudelle

Sade heräsi taas ropisemaan, kun kiipesimme torniin, joten jäimme sateensuojaan keskitasanteelle. Staijitornin ylätasanteella ei ole kattoa, eikä minulla ollut sadetakkia mukana. Itse asiassa minulla ei ole tällä hetkellä sadetakkia ylipäätään, sillä vanha takkini hapertui vuosien käytössä hajalle, enkä ole vielä hankkinut uutta. En edes tiedä, minkälaisen sadetakin hankkisin seuraavaksi!

Yhtäkkiä aivan tornin viereisessä puussa satakieli aloitti laulantansa. Se vihelteli, säksätteli, maiskutteli ja näppäili niin ponnekkaasti ja niin lähellä, että meitä ihan nauratti, olisiko pitänyt olla kuulosuojaimet mukana. Satakielen mahtipontisen esityksen takaa helkähti pari kertaa myös mustapääkerttu. Kuovi ja töyhtöhyypät huutelivat rantapellolla. Mustarastaan rauhallinen viheltely kuului jostain kauempaa.

Kiikaroimme sateen läpi sorsia ja kahlaajia, jotka liikehtivät hämärtyvässä rantamaisemassa. Neljä tylliä ja kaksi pikkutylliä piipersi pitkin lietteikköä. Pellolla käyskenteli metsäkauris. Kurki seisoskeli majesteetillisen rauhallisena ruovikon reunassa.

Halikonlahden uudempi lintutorni eli tuttavallisemmin staijitorni

Kun sade taas hieman hellitti lähdimme jatkamaan matkaa vanhojen jätevenpuhdistamon altaiden välistä pengerpolkua pitkin. Altailla näkyi punasotka ja lapasorsa sekä parisenkymmentä haarapääskyä lisää. Vielä illan viides ja kuudeskin laulava ruokokerttunen kuultiin. Kosteaa ilmaa oli mukava hengittää.

Viimeisellä suoralla ennen parkkipaikkaa sade alkoi voimistua siinä määrin, ettei kyse ollut enää mistään ohuesta tai ajoittaisesta ripsuttelusta vaan oikein kunnon sateesta. Takkini kastui pian läpi hartioista, mutta hassua kyllä, minun ei tullut kylmä. Vaikka oli sateinen ja tuulinen yö, ilma tuntui lämpimältä. Oikeastaan reippaillessa tuli hiki.

Halikonlahden altaita pengerpolulta puhdistamolle päin nähtynä

Siinä sateessa marssiessamme totesin, että jos viikon takainen retki oli ollut kesän ensimmäinen retki, niin tämä oli kyllä sitten selkeästi ensimmäinen kesäyö. Kerttusten, sirkkalinnun ja satakielen laulu loivat väkevän kesäyön äänimaiseman, lämpimän sateen ja tuulen kosketus kasvoilla tuntui kesältä ja kostean maan tuoksussa oli jo häivähdys kesäöiden tuoksua. Tunnelma oli lämmin, jännittävä ja kutkuttava - kesäyöretken tunnelma.

Kesän valoisat, linnunlauluntäyteiset yöt ovat alkamassa. Tämän retken jälkeen selailin läpi viime kesän retkien kuvia ja havaintomuistiinpanojani innostuneena, odottavana. Minkälaisia retkiä tähän kesään mahtuisi - montako yötä voisin valvoa ja mitä saisin kokea?

Ripsiäisiä huonekasvien riesana

19.5.2020

Huonekasveillamme on mennyt aika kehnosti. Niillä on ollut viime syksystä lähtien vaivanaan ripsiäisiä. Talvi olikin kasvihommien osalta vähän ankea, mutta kevät on tuonut toiveikkuutta. Tilanne ei edellenkään ole mitenkään loistokas, mutta ainakin jotkin kasvit näyttävät jo voivan vähän paremmin. Niinpä ajattelin postata tilannepäivityksen kasvirintamalta, pääasiassa ripsiäisten torjunnasta ja edesmenneistä kasveista.

Juoruja ja pitsilehtiä - nämä kuolivat kaikki talven aikana.

Ripsiäiset ovat pieniä, millin tai parin mittaisia hyönteisiä, joita on tuhansia eri lajeja. Ne syövät kasveja, ja useita lajeja tavataan huonekasvien tuholaisina. Aikuiset yksilöt voi erottaa silmällä, kun ne vilistävät kasveissa. Usein ripsiäisten läsnäolon huomaa kuitenkin ensin tyypillisestä vioituksesta: lehtiin ilmestyy harmaantuneita, läpikuultavia laikkuja, joissa näkyy ripsiäisten ulostetta pieninä mustina murusina.

Aikuisilla ripsiäisillä on siivet, mutta ne ovat huonoja lentämään ja siirtyvät kasvista toiseen ilmavirran mukana ennemmin kuin omin siivin. Meillä ripsiäisiltä ovatkin säästyneet parhaiten ne kasvit, jotka sijaitsevat korkealla hyllyjen päällä kaukana muista kasveista. Mitä tästä opimme? Ei kannata sijoittaa kaikkia kasveja yhteen paikkaan liki toisiaan. Jos niihin tarttuu jokin tuholainen, se on sitten pahimmassa tapauksessa menoa koko porukalle.

Huiskupullojukka - sittemmin myös edesmennyt.

Eri ripsiäislajit syövät eri kasveja. Meillä esiintyvät, noin millin mittaiset, tummanruskeat ripsiäiset ovat vioittaneet pahiten juoruja, peikonlehtiä, köynnösvehkoja, rönsyliljoja, pennimuoria, hienohelmaa, traakkipuuta, käärmekaktusta, vuoripalmua, anopinhammasta ja pullojukkaa. Niitä on näkynyt myös ainakin flamingonkukassa, palmuvehkassa, viirivehkassa, kultapalmussa, ludisiassa ja joulukaktuksessa.

Olemme menettäneet aika monta kasvia, ja osa menetyksistä jurppii yhä. Äitini antamat vanhat komeat huiskupullojukat eivät selviytyneet. Pikkutaimesta kasvattamani vuoripalmu menehtyi. Vähän harvinaisempi aarnipeikonlehti, jonka sain pistokkaana kaverilta viime kesänä, meni myös, samoin rönsylilja- ja pennimuori-istutus. Olemme joutuneet myös dumppaamaan muut rönsyliljat, anopinhampaan, muratin, lasipalloon istuttamani pitsilehdet ja erilaiset juorut sekä ison joukon muita viime kesänä pistokkaina saatuja juoruja.

Anopinhammas - kuoli jo viime syksynä.

Pennimuori- ja rönsyliljaistutus - jouduttiin dumppaamaan tänä keväänä.

Ripsiäiset ottavat vallan usein syksyllä, kun keskuslämmitys tekee ilmasta niille sopivan kuivaa. Sumuttelemalla kasveja vedellä voi siis ennaltaehkäistä ripsiäisongelmaa, kuten myös hyvin monia muita tuholaisia. Ripsiäisiä voi torjua pesemällä kasveja säännöllisesti lämpimällä vedellä. Pahaa invaasiota ja isoa kasvijoukkoa ei kuitenkaan ole ihan kätevää lähteä hoitamaan pesutaktiikalla.

Luonnonystävä välttää torjuntamyrkkyjä, eivätkä perinteiset myrkyt edes tehoa ripsiäisiin kovin hyvin. Biologisella tuholaistorjunnalla sen sijaan voi saada nopeastikin hyviä tuloksia. Biotukselta voi tilata esimerkiksi ripsiäispetopunkkeja, jotka syövät ripsiäisten toukkia.

Petopunkit tarvitsevat kuitenkin selviytyäkseen melko korkeaa ilmankosteutta - huomattavasti korkeampaa kuin kerrostalohuoneiston talvinen sisäilma - joten sumuttelu on joka tapauksessa välttämätöntä. Kosteutta voi yrittää nostaa myös vaikkapa ilmankostuttimella. Me teimme niinkin ruman näköisen ratkaisun, että huputimme kasvit pariksi kuukaudeksi muoviin, jotta kosteus pysyisi niiden ympärillä.

Petopunkit tulevat valkoisissa paperipusseissa, jotka ripustetaan kasvustoon.

Olemme tähän mennessä tilanneet petopunkkeja jo kolme erää. Kullakin kerralla tilasimme kymmenen pussia, mikä oli juuri sopiva määrä, kun sijoittelimme kasvit ryppäiksi. Lisäksi tilasimme liima-ansoja, jotka nähtävästi keräävät jonkin verran aikuisia ripsiäisiä, kunhan ne vain sijoittelee käytännössä katsoen kiinni kasvin lehtiin.

Nämä torjuntakeinot näyttävät auttavan ripsiäisongelmaan ainakin jossain määrin. Pahiten ripsiäisten valtaamia kasvejamme punkit, sumuttelu ja liima-ansatkaan eivät pelastaneet, mutta vähän vähemmän vioittuneiden kohdalla tilanne näyttää nyt talven jälkeen jo taittuneen - vioitusta ilmenee yhä vähemmän, vaikka ötököitä välillä vielä näkyy. Tosin olemme myös huomanneet ripsiäisten levinneen joihinkin uusiin kasveihin vasta hiljattain.

Liima-ansat ovat keltaisia ja hyvin hyvin tahmeita. Niitä laittaessa saa varoa, etteivät tartu väärään paikkaan.

Talvella niitä muovilla huputettuja, petopunkkipussein ja liima-ansoin koristeltuja, riutuneen näköisiä kasveja päivittäin sumutellessa tuli välillä sellainen olo, että luovutan ja dumppaan kaikki, mutta kun torjuntaan oli jo laittanut rahaa, kuten myös kasvien hankintaan ja hoitoon aiemmin, eikä tiettyjen suosikkikasvien osalta varsinkaan haluaisi luopua toivosta, niin kyllä sitä jaksoi sietää. Onneksi tässä kesän tullen olosuhteet käyvät taas kasveille edullisemmiksi, joten uskallan olla varovaisen optimistinen.

Kaikki lisävinkit ripsiäisten torjuntaan otetaan ilolla vastaan!

Pääskysestä ei päivääkään - kesän ensimmäinen retki

14.5.2020

Mistä tietää vuodenajan vaihtuneen? Termisiä vuodenaikoja on Suomessa määritelmällisesti neljä, ja ne on sidottu lämpötilan vaihteluun. Terminen kesä on silloin, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy +10 asteen yläpuolella. Tänä vuonna terminen talvi meinasi jäädä kokonaan välistä - miten silloin olisi määritelty kevät?

Pohjoisessa vuodenaikoja sanotaan olevan kahdeksan, mikä tuntuu minusta hyvinkin osuvalta. Tykkään puhua esimerkiksi pelkän kesän lisäksi myös kevätkesästä ja syyskesästä. Varsinaissuomalainen kevät on perinteisesti pitkä ja rönsyilevä aina maaliskuun lumista toukokuun heräävään vihreyteen, ja siinä käydään selkeästi läpi kevättalven vaihtuminen kevään kautta kevätkesään.


Vanhan kansan sananlasku ennustaa kesän saapumista muuttolinnuista: "Kuu kiurusta kesään. Puoli kuuta peipposesta. Västäräkistä vähäsen. Pääskysestä ei päivääkään."

Ilmaston lämpenemisen myötä värssy ei tietenkään pidä enää paikkaansa - jos on ylipäätään koskaan pitänytkään. Nostalgisuudessaan siinä on kuitenkin jotain perin tunnelmallista, mikä saa minut muistelemaan sitä joka kevät, ja tarjoaahan se huumoriarvoa vaikkapa helmikuisille kiuruhavainnoille.

Pääskyt ovat minulle kuitenkin alkavan kevätkesän merkki, vaikka ensimmäiset saapuisivatkin jo huhtikuun lopulla. Kun tähyää heleän vihreiden koivunlatvusten ohi siniselle taivaalle ja näkee pääskysten viilettävän siellä, tuntee vahvasti kesän tekevän tuloaan.


Tänä vuonna pääskyhavaintoja alkoi kantautua tietooni jo huhtikuun alkupuolella, mutta itse pääsin näkemään ensimmäiset pääskyni vasta vapun jälkeen. Sitä ennen en ollut tullut vielä käyneeksi pääskyisällä hetkellä pääskyisällä paikalla, mutta kun toukokuun kolmantena päivänä heti pahimman huimausvaiheen loputtua suuntasimme Halikonlahdelle, tiesin että vastassa olisi melko varmasti pääskyjä.

Saavuimme iltakuuden jälkeen kohteelle, jätimme auton tällä kertaa timalitornin parkkipaikalle ja lähdimme kulkemaan koko pitkää kierrosta puhdistamon vanhojen altaiden ympäri vastapäivään. Heti alkuun meitä tervehti monisatapäisen naurulokkilauman elämäniloinen mekastus, ja pian löysimme joukosta myös harvinaisempia, veikeän näköisiä pikkulokkeja.

En ollut vähään aikaan kulkenut tätä reittiä, joten vasta nyt pääsin tutustumaan esteettömäksi kunnostettuun polkuun, joka vie yhden altaan ympäri. Leveää tasaista hiekkapolkua oli hyvä lampsia menemään, ja varmaan siinä olisi ihan mukavaa edetä muinkin neuvoin. Koivikko muodosti kauniin käytävän. Rentukan keltaiset kukat loistivat rannassa. Oli lämmin, vaikka aurinko pysyi piilossa pilvien takana.



Rastaat, peipot ja tiklit lauloivat iloisesti. Yhtäkkiä joukosta erottui pajulinnun hento säe. Pysähdyin kuuntelemaan ilahtuneena. Pajulintu on minusta myös kesän merkki. Siinä missä vaikkapa kevättalvella laulunsa aloittava mustarastas ja maaliskuussa ilmestyvä peippo ovat kevään airuita, niin huhti-toukokuun vaihteessa äänimaisemaan liittyvä pajulinnun haikea laulu kertoo, että kesä on jo nurkan takana.

Kun polku kääntyi altaiden väliselle penkereelle, me siirryimme jatkamaan kierrostamme autotien toiselle puolelle kevyen liikenteen väylälle, mistä tähyilimme Uskelanjoen suiston, rannan heinikkojoutomaan ja sen takana alkavan metsänreunan lintuja. Harmaahaikara lensi ylitsemme. Fasaanipariskunta kaahotti tien yli. Useampia yksittäisiä fasaanikukkoja näkyi hiippailemassa heinikossa, ja kiekaisuja kuului vähän väliä. Halikko on fasaanimesta.


Altaiden itäpuoliselle tielle käännyttyämme hipsimme kulkemaan vähäksi matkaa pusikkoisen rantapenkan pikkupolkua. Huomasimme koivujen avanneen lehtensä jo parhaimmillaan parin sentin mittaisiksi. Aurinko alkoi juuri sopivasti paistaa pilvien lomasta, ja saimme ihastella koivujen tuoretta vihreyttä ilta-auringon lämpimässä valossa - maailman kauneimpia värisävyjä. Tiltaltti lauloi jossain etäällä.

Rantapenkalla löysin kaukoputkeen vähän harvinaisempia vesilintuja: harmaasorsia ja punasotkia. Ohitsemme ui sinisorsaemo varmaan kymmenen untuvikon kanssa. En muista ikinä nähneeni sorsapoikuetta näin varhain!

Sitten havaitsimme pääskyt, jotka viilettivät ympäriinsä veden yllä. Kaikkia niitä emme onnistuneet seuraamaan kaukoputkella niin, että lajin olisi saanut määritettyä, mutta ainakin kymmenisen haarapääskyä näimme. Pääskyt, koivunlehdet, sorsanpoikaset, pajulinnun laulu ja pehmoisen lämmin sää loivat yhdessä sellaisen kevätkesän tunnelman, että totesin meidän olevan nyt ilmiselvästi kesän ensimmäisellä retkellä. 



Kesäfiiliksestä riemastuneina marssimme reippaasti eteenpäin kohti Halikonlahden uudempaa lintutornia, niin kutsuttua staijitornia, joka on tämän kohteen torneista suosikkini. En niinkään tykkää vanhasta timalitornista, sillä se on pelottava huojuva hökötys, jossa on portaiden sijaan epämääräiset tikkaat. Staijitorni on hyväkuntoinen ja vakaa, ja siinä on mukavat portaatkin.

Tiirailimme tornilta lahden rannan lintupaljoutta. Lukuisia eri vikloja näkyi. Taveja oli kymmenittäin, ja myös kuusi viehkeää jouhisorsaa sekä pari harmaasorsaa kellui aalloilla. Kottaraisia ja töyhtöhyyppiä pyöri rantaniityllä. Pikkutylli piipersi ympäriinsä. Kaksi ristisorsaa seisoi vesirajassa veistoksellisen kauniina. Lukuisat suokukot pörhistelivät menemään. Lietteillä käppäili myös meriharakoita ja pikkukuovi. Keltavästäräkki piipahti tornin luona.



Lähdimme puoli yhdeksän aikaan tornilta jatkamaan kierrosta kohti parkkipaikkaa, kun huomasimme olleemme retkellä huomattavasti pidempään kuin olimme alun perin olleet aikeissa. Kyllähän siinä kolmen kilometrin kierrokseen saa käytettyä aikaa, kun jatkuvasti pysähtelee katsomaan ja kuuntelemaan. Halikonlahti on paikka, jossa ei tule tylsää.

Iltamme jatkui vielä Lohjalle, missä pysähdyimme Savijärvelle kuuntelemaan yön ääniä. Pimeyden kätköistä kantautui kaulushaikaran kumea puhaltelu, taivaanvuohen tunnelmallinen mäkätys, lehtokurpan kurpottelu sekä laulujoutsenten rauhallinen jutustelu. Yö oli lämmin ja sumuinen ja tuoksui jo aika kesäiseltä.

No, tämän retken jälkeen on kyllä saatu taas jo yöpakkasta ja viileämpiä päiviä, mutta luonto jatkaa vihertymistään ja pajulinnut laulavat jo lähimetsässämmekin. Keikutaan kevään ja kevätkesän rajalla.

Parveke valmiina kesään

13.5.2020

Nyt on parveke siivottu ja laitettu kesäkuntoon. Kellarissa talvehtineet kasvit on tuotu ylös ja orvokkiamppeli ostettu. Lattia on kuurattu ja lattialaatat pesty, maalattu ja öljytty. Ikkunat on jynssätty. Uusia aurinkokennolamppuja on viritelty kattoon. Menneen vuoden viimeiset roskat ja talven aikana kuolleet kasvit on roudattu pois. Kalusteita on siirrelty ja uusi säkkituoli hankittu leppoisaa parvekeröhnöttelyä varten.

 

Minä huolehdin tänä vuonna lähinnä niistä kellarissa talvetetuista kasveista, kun taas toveri Krotti hoiti puunaamisen ja rymsteeraamisen. Meillä on hauskasti jakautunut näiden isompien parvekepuutarha-askareiden tekeminen niin, että minä olen useimmiten tehnyt loppusiivouksen marraskuussa ja Krotti puolestaan kevätsiivouksen ja kesävalmistelut huhtikuussa. Toinen saa tuoda puutarhaan kesän ja toinen talven, hehe.


Tänä kesänä meille ei tule ihan sellaista parvekeviljelyviidakkoa, mitä olemme viime vuosina pitäneet. Tuholaisongelma kasvoi vuosi vuodelta isommaksi ja viljeleminen kävi työläämmäksi, joten nyt on tauon aika. Parvekepuutarhan kasvivalikoima rajoittuu toistaiseksi kirsikkaan, raparpereihin, pioneihin, pelargoneihin ja mehitähtiin sekä mahdollisesti vaihtuviin kesäkukkiin.



Raparperit, kirsikka ja pionit talvehtivat parvekkeella. Viime vuonna meillä oli vielä myös vaahtera ja mustaherukka sekä vuorenkilpiä, mutta kevättalven erikoiset olosuhteet olivat niille liikaa. Parvekkeella oli lauhimpina jaksoina päivisin suorastaan kuuma, mutta kastella ei uskaltanut riittävästi, sillä ajoittain lämpötila tipahti kuitenkin öisin kymmeneen pakkasasteeseen. Kasvit kuolivat kuivuuteen. Ärsyttäähän tuo, vaikkei asialle mitään mahtanut.

Pelargonit talvehtivat jo toisen talvensa taloyhtiön pimeässä kylmäkellarissa. Muistin huolehtia kastelusta läpi talven, noin kerran kuussa, mutta sitten kevään mittaan se meinasi taas unohtua. Eipä kuitenkaan liikaa unohtunut, sillä ainakin toinen pelargoni on jo alkanut versoa elämää - talven aikana kalpeaksi ja lehdettömäksi käynyt kasvi tekee pieniä nukkaisia lehdensilmuja pitkin varttaan. No toinen yksilö puolestaan näyttää vielä kuolleelta risulta, mutta annetaan sille aikaa.


Toistaiseksi parvekepuutarhassa mennään siis tämä kesä näillä kasveilla. Ehkä joitain kesäkukkia voisi harkita myöhemmin, mutta ei mitään överiä, ettei tule taas murheita tuholaisten kanssa. Tilanne on sitä paitsi tosiaan edelleen epävarma niin parvekeremontin kuin putkiremontinkin ja sitä myötä ehkä jopa muutonkin suhteen, että ei tässä kannata mitään isompaa viidakkoa kasvattaakaan ennen kuin kuviot selviävät. Soisi kyllä pikkuhiljaa selviävän, niin pääsisi suunnittelemaan omaa elämää eteenpäin.


Vaikka parvekepuutarha tuleekin olemaan tänä kesänä enemmän tämmöinen harvakasvustoisempi ajanviettopaikka kuin aiemmin tutuksi tullut kaupunkiviljelykasvihuone, niin kyllä minulla tänäkin vuonna riittää varmasti kirjoitettavaa myös kaupunkiviljelyasioista, sillä Turun laatikkoviljelyhanke jatkuu.

Alkukevään retkipäiväkirja

9.5.2020

Alkukevään aikana tein aika monta pienehköä keväänseuranta- ja linturetkeä, joista haluan vielä kirjoittaa ja jakaa tuokiokuvia ennen kuin hypätään toukokuun meininkeihin. Olen naputellut tänä keväänä liian vähän retkikertomuksia, joten nyt on aika koota otteita helmi-, maalis- ja huhtikuun varrelta retkipäiväkirjakoosteeksi.


Halikonlahdella hirveässä säässä


Jonkinlainen henkinen kevätretkeilykauden avaus oli helmikuun puolivälin pikkuretki Saloon Halikonlahdelle. Tarkoituksena oli tavata Saloon muuttanutta kaveria ja käydä vähän ulkoilemassa linturetkeilyn merkeissä. Suunnitelmasta pidettiin kiinni, vaikka tuuli pauhasi 15 m/s ja paiskoi sadetta vaakasuoraan. Painelimme urheasti Halikonlahden uudemmalle lintutornille.

Retken kiinnostavimpiin lintuhavaintoihin kuuluivat vähän yllättäen niinkin arkiset linnuit kuin naakat, joita oli paikalla sadoittain, ja runsaslukuisina ja äänekkäinä ne vetivät huomion puoleensa. Laulujoutsenia - oletettavasti talvehtineita - näkyi kolme. Myös talvisin vähän harvinaisempia kyhmyjoutsenia oli peräti kahdeksan, joista viisi oli nuoria. Lisäksi havaittiin lähinnä lokkeja.

Olimme aikeissa marssia koko kierroksen puhdistamon vanhojen altaiden ympäri, mutta meri olikin hivuttautunut tien yli niin, ettei timalitornilta päässyt eteenpäin. Kevättalvi oli ollut ylipäätään tulvainen, ja tässä kohtaa tuuli oli vielä edistänyt vedennousua. Yritimme vähän kahlailla, josko pääsisimme jatkamaan kierrosta, mutta kun vesi kävi syvemmäksi, eikä tietä saati sen reunoja pystynyt enää hahmottamaan, tuntui viisaammalta kääntyä takaisin.

Tuulesta ja sateesta huolimatta ilma oli kuitenkin kohtuullisen lämmin, seitsemän astetta plussalla. Jotenkin oli jo alkavan kevään tunnelma, vaikka sää oli järkyttävä ja lintuhavainnot jäivät vähäisiksi. En uskaltanut kaivaa kameraa esiin, joten kuva ei liity tapaukseen, vaikka onkin myös Halikonlahdelta.


Kevätkierroksia Paimiossa


Maaliskuun ensimmäinen varsinainen linturetkeni oli kuun puoliväliin ajoittunut kierros Paimion kevätlintupelloille. (Kuun alkupuolella heiluin lähinnä lähimetsässä. Havaitsin ensimmäisen lehtokurpan soitimella siellä jo maaliskuun kahdeksantena päivänä - aivan poikkeuksellisen varhain!)

Ensimmäisellä Paimion kevätkierroksella löytyikin heti töyhtöhyyppiä. Niitä tuli vastaan Kravinkujan varrella parisenkymmentä yksilöä ja Hevonpään Teboilin luona vielä kymmenisen lisää. Huoltsikan parkkipaikalta havaitsimme myös muita virallisen Kevätseurannan vakiolajeja: naurulokkeja, kottaraisia ja kiurun.

Meltolan pelloilla näimme sepel- ja uuttukyyhkyjä, lisää kiuruja, kanahaukan ja yhden merikotkankin matkalennossa. Kiertelimme vielä Kevolan, Ilttulan ja Yöntilan kautta, ja havaitsimme lisää vasta saapuneita kyyhkyparvia sekä hauskan hiirihaukan, joka istua röhnötti pellon reunassa multakasan päällä päivystämässä.

Päivä oli aika tuulinen, kuten useimmat alkukevään päivät tuntuivat olevan, mutta ilma oli mukavasti muutaman asteen plussan puolella. Edellisen päivän lumisateen rippeet olivat yhä maassa. Tänä keväänä ei kuitenkaan varsinaisesti tarvinut missään kohtaa odotella lumien sulamista, olihan talvi pitkälti lumeton.

Pari päivää myöhemmin lähdimme uudestaan samantyyppiselle kiertelyretkelle. Tällä reissulla nähtiin etenkin pelloilla lepäileviä joutsenparvia. Jälleen tuuli puuskaisesti, joten paikallaan seistessä tuli vähän kylmä, vaikka lämpömittari näytti neljää plussa-astetta.

Kävimme myös Meltolan lintutornissa kiikaroimassa Paimionlahdelle. Isokoskelomuutto kävi kuumana - parvia laskeutui lahdelle niin, että lopulta paikalla oli jo parisataa koskeloa. Tukkasotkia oli nelisenkymmentä. Yksi kaunis juhlapukuinen uivelokoiras löytyi myös. Haapanat pitivät söpöä ääntelyään tornin lähellä.



Aneriojärven hanhet ja maaliskuinen lumipyry


Maaliskuun lopussa käytiin taas Salossa retkeilemässä. Matkalla Paimion kohdalla näimme kaksi muutolla olevaa piekanaa, jotka pyörivät peltoaukean yllä. Myös varpushaukka ja tuulihaukka tuli havaittua autosta.

Määränpää oli Aneriojärvi, mistä odotimme löytävämme erityisesti hanhia. Tundra- ja metsähanhia siellä olikin. Ne tosin nousivat lentoon järveltä heti, kun saavuimme, ja löytyivät takaisin havainnoitaviksemme vasta, kun olimme palanneet parkkipaikalle ja huomasimme niiden ruokailevan tien toisen puolen pellolla.

Päivä oli alkanut puolipilvisenä, lämpimänä mutta tuulisena. Aneriojärven tornilla kuitenkin taivas vetäytyi pilveen, tuuli navakoitui ja taivaalta alkoi pyryttää lunta. Sade oli hetken niin sankkaa, että näkyvyys heikkeni merkittävästi. Tihrustimme järvellä kelluskelevia lintuja märkien lumihiutaleiden läiskyessä silmiin ja optiikan linsseihin.

Onnistuimme näkemään viitisenkymmentä laulujoutsenta, parikymmentä kanadanhanea, neljäkymmentä sinisorsaa, kaksi telkkäpariskuntaa ja yhden haapanapariskunnan. Pieni viiden hanhen parvi muutti yli, mutta lumipyryssä niistä ei voinut tehdä tarkempaa määritystä. Myös yksi yksinäinen, tarkemmin määrittämättömäksi jäänyt harmaahanhi lenteli pari kertaa järven ympäri jotenkin hämmentyneen oloisena.

Lumisade loppui tietysti siinä kohtaa, kun poistuimme tornilta tuumien, ettei pyryssä olisi mukavaa kovin kauaa pidempään kökkiä. Onneksi niiden pellolle siirtyneiden hanhien tsekkailu parkkipaikalta saatiin sitten tehdä jo auringonpaisteessa.

Kotimatkalla puikkelehdimme vielä Vilikkalantien kautta kauniita maalaismaisemia ihaillen ja pysähdyimme kiikaroimaan hanhia pelloilta. Tundra- ja metsähanhia näkyi toistasataa. Töyhtähyyppiä ja kottaraisia oli myös jo ihan vilisemällä.



Iltahetki Järvelän kosteikolla


Huhtikuun ensimmäinen retki suuntautui Lietoon Järvelän kosteikolle. Se on tosi hauska ja mielenkiintoinen lintukohde. Nyt siellä oli menossa melkoinen vesilintuvilinä. Sinisorsia oli parisenkymmentä, telkkiä reilut kymmenen, taveja kolme paria ja haapanoita yksi pari. Nokikanoja näkyi myös kymmenisen, ja niillä oli nokikanamaiseen tyyliin äänekkäät reviiritappelut ja uhittelut meneillään.

Pajusirkku esitti kuivaa sirkutustaan ruovikossa, ja kottarainen surraili ja vihelteli. Pari lehtokurppaa lensi mainiota soidinlentoaan. Jostain kuului kurjen huutelua. Parikymmentä muuttavaa tundrahanhea kauhoi vauhdilla ylitsemme kohti pohjoista - niiden kirkkaat haukahdukset kiirivät kauniisti kuulaassa kevätillassa. Neljän harmaahaikaran laivue lipui esiin metsän takaa ja kaarsi alas Littoistenjärveä kohti.

Illan jännittävin havainto oli kahden pienikokoisen kurpan laskeutuminen kosteikolle. Vauhdikkaasti lentävistä kurpista ehti havaita juuri sen verran tuntomerkkejä - siipien kuviot ja nokan suhteellisen pituuden - että ne saattoi määrittää jänkäkurpiksi.

Päivä oli ollut hyvin lämmin, jopa 12 astetta, mutta iltaa kohden viileni ja kylmä kosteus nousi lutakolta niin, että hanskoja tuli ikävä. Onneksi tällä kertaa ei ollut tuulista vaan liki tyyntä.

Järvelä on siitä hyvä kohde näin koronakeväänä, että siellä on helppo antaa tilaa muille. Lintulava on iso, sen juureltakin pystyy havainnoimaan, ja kosteikon toisella laidalla on vielä lintutornikin. Nytkin muita retkeilijöitä oli muutama, mutta pystyimme helposti pitämään turvaväliä.



Viitasammakot ja tähtitaivas


Huhtikuun lopulla palasin taas Järvelän kosteikolle. Nyt saavuimme vasta iltayhdeksältä, sillä olimme aikeissa havainnoida ennen kaikkea sammakoita. Kevään siihen mennessä lämpimin päivä taittui leppeäksi, tyyneksi illaksi.

Järvelässä tuttu näky, vesimyyrä, tuli taas vastaan heti retken aluksi. Kookas ojassa pulikoiva myyrä palleroisine olemuksineen on sangen hellyyttävä näky, vaikka otus onkin puutarhurille painajainen. Kosteikolla uiskenteli puolestaan mustakurkku-uikkuja ja lapasorsia. Kaksi kurkea kuljeskeli vastarannalla.

Odotetusti sammakot olivat äänessä. Tavallisen ruskosammakon kurnutusta kuului aivan lintulavan edustalta. Vähän kauempaa ruovikon suunnalta erottui viitasammakon hassua ääntelyä. Viitasammakko on EU:n suojelema direktiivilaji, eikä sen pulputtavaa ääntelyä kuule yhtä usein kuin perussammakon kurnutusta.

Riemastuttavasti alkanut retki-ilta jatkui toiselle hyväksi tiedetylle sammakkokohteelle, Karhulan maankaatopaikalle. Kello kävi jo yhtätoista. Alkoi olla pimeää. Onneksi Karhulaan vie hyväkuntoinen tie, jota saattaa kävellä aika hyvin pimeässä ilman lamppuakin.

Ensin vastassa oli hiljaisuus. Yksinäinen sinisorsa vain räpätteli pimeydessä maankaatopaikan tulvivassa ojassa. Taivas oli tähtikirkas. Vähän horisontin yläpuolella hehkui Venus. Myös Capellan kirkkaus kiinnitti huomion. Näimme tähdenlennon, ja muistin lukeneeni, että juuri tänä yönähän olisi Lyridien tähdenlentoparven maksimi. Emme kuitenkaan nähneet enempää tähdenlentoja.

Kun olimme jo aikeissa lähteä paluumatkalle, kuulimme lopulta jälleen sammakon - viitasammakon! Jäimme odottamaan. Ääntely voimistui useamman sammakon yhteispulinaksi. Oli todella hienoa kuulla viitasammakoita kahteen otteeseen samana iltana.


Raisionlahti ensimmäistä kertaa


Huhtikuun viimeisinä päivinä yritin parhaani mukaan retkeillä niin paljon kuin suinkin, sillä halusin saada sadan lintulajin tavoitteen täyteen ennen kuunvaihdetta. Viikkoa ennen vappua kävin nopealla iltapiipahduksella Raisionlahdella. Maisema hehkui auringonlaskun punaa. Sää oli lämmin mutta jälleen hyvin tuulinen. Olin taas jättänyt hanskat kotiin.

Ensimmäinen hauska havainto oli räyskä, joka patsasteli lokkiparven seassa. Sitten löytyi pieni parvi suokukkoja, jotka piipersivät rantaviivassa. Tyllejä näkyi peräti kuusi yksilöä. Valkoviklot ja rantasipikin olivat paikalla. Kevään kahlaajakausi oli selkeästi jo hyvin käynnissä.

Etsiskelin lahdella aiemmin havaittuja heinätaveja, mutta niitä ei löytynyt. Aurinko alkoi jo painua mailleen, kun selailin läpi sorsapaljoutta. Sinisorsien, tavien ja tukkasotkien seassa oli pari viehättävää jouhisorsaa. Merimetso laskeutui koskeloparven sekaan kalastelemaan.

Kun valo hiipui ja kylmyys nipisteli jo vakavasti sormenpäitä, oli aika poistua. Hassua kyllä, tämä oli ensimmäinen käyntini Raisionlahden lintutornilla. Kohde on hyvin lähellä nykyistä asuinpaikkaani, eikä se koskaan ole ollut kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. En vain ollut tullut koskaan aiemmin käyneeksi siellä. Ihan kyllä tykkäsin. Käyn varmasti toistekin.


Tämä iltahetki Raisiossa jäikin huhtikuun viimeiseksi varsinaiseksi retkeksi. Vapulle oli tarkoitus viritellä vielä linturetkeä, mutta sitten alkoikin viheliäinen huimaus, eikä retkeilemään päässyt. Niinpä sata lintulajia tuli täyteen vasta vapun jälkeen - mutta kuitenkin monta päivää varhaisemmin kuin parina viime vuonna.

Näiden linturetkien lisäksi kävin myös huhtikuussa kaksi kertaa Vajosuolla, mutta niistä olen hahmotellut jo omaa postaustaan, joten palaan asiaan myöhemmin.

Tänään sitten kisattiin Pihojen taisto, mikä oli minusta aika hauskaa! Osallistuitko myös?

Bloggaajalla teknisiä ongelmia: tasapaino prakaa

2.5.2020

Viimeksi päivitin blogialustan teknisistä ongelmista, nyt päivitän omista "teknisistä ongelmistani". Minulla alkoi nimittäin ikävä vaiva, jonka lääkäri diagnosoi hyvänlaatuiseksi asentohuimaukseksi. Hyvänlaatuista se on siksi, ettei pelottavalta tuntuva, voimakas kiertohuimaus liity mihinkään vakavaan neurologiseen sairauteen. Muuta hyvää siinä ei olekaan. Nyt ajattelin kirjoittaa vähän kokemuksistani tasapainoelimen sairauksista. Kuvitan tekstin tasapainosairaan kannalta hirvittävillä poiminnoilla retkiltäni!

Jää, etenkin märkä jää, on tasapainoiluhaasteiden klassikko. Pimeys nostaa vaikeustasoa. Tämä ruutu on Ruissalosta eräältä pöllöretkeltä. Samalla keikalla oli tarjolla myös jäisiä pitkospuita ja portaita.

Asentohuimauskohtaukset ovat "hyvänlaatuisuudestaan" huolimatta rankkoja. Päässäni heittää, kuin olisin tosi kovaa pyörivän karusellin kyydissä. Kun käännän päätäni, näkökenttä vilisee hedelmäpelin vauhdilla. Voin pahoin. Ruoka ei pysynyt aluksi sisällä, mutta onneksi pahoinvointilääke tehoaa.

En voi tehdä juuri muuta kuin pysytellä paikallani, välttää äkkinäisiä liikkeitä ja pään kääntelyä. Kirjojen ja lehtien lukeminenkin on vaikeaa - samalla tavalla kuin liikkuvan auton tai muun huojuvan kulkuneuvon kyydissä. Onneksi videoiden katselu onnistuu ja nyt myös kirjoittaminen, kun tsuumaa fontin riittävän isoksi.

Lumisiin, jäisiin ja lähmäisen märkiin kivikoihin päätyy aika usein hyppimään. Tämä kivikko sijaitsee lähimetsässäni.

Virossa on aika hirveitä lintutorneja. Tämä Suitsun torni Matsalunlahdella on vaikea terveelläkin tasapainoaistilla ja ihan päivänvalossakin. Vierailin kohteella yön hämärässä, enkä kiivennyt torniin.

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu tasapainoelimen kaarikäytäviin muodostuneesta sakasta, joka häiritsee tasapainoaistimusta. Ilmeisesti ei tiedetä, miksi näin tapahtuu, eikä vaivaan ole muuta hoitoa kuin tietynlainen liikesarja, jolla voidaan nopeuttaa sakan siirtymistä tasapainoelimessä. Liikesarjan tekeminen on epämukavaa, sillä se laukaisee voimakkaan hiumauksen.

Asentohuimaus ei siis ole jatkuvaa, vaan pyörimisen tunne ja näkökentän vilinä alkaa, kun päätä kääntää tiettyyn asentoon - minulla se tapahtuu, kun käännän katseen vasemmalle tai levossa käännyn vasemmalle kyljelle. Voimakkain huimaus jatkuu puolesta minuutista minuuttiin, mutta ällöttävä huojuva tunne pysyy pidempään. Kuitenkin, jos olen pitkään aivan aloillani ja vältän huimausta laukaisevia liikkeitä, olo tasaantuu ja pahoinvointi helpottuu.

Hyvänlaatuinen asentohuimaus ei ole vaarallinen vaiva, ainoastaan todella tukala, ja sen parantuminen voi kestään viikkoja, jopa kuukausia. Keskimäärin paraneminen vaatii kymmenen viikkoa. Vaiva voi myös uusiutua kerran parannuttuaan.

Salamajärven kansallispuiston maisemissa kulkevan Hirvaan kierroksen varrella on todella jännittäviä siltoja.

Huimaukseni käynnistyi vapun aattona aamulla herätessäni. Vaikka alku oli pelottava, siinä oli myös jotain hyvin tuttua: minulla on ollut aiemmin tasapainoelimen tulehdus eli vestibulaarineuroniitti (tunetaan myös nimillä tasapainohermon tulehdus ja vestibulaarineuriitti), jonka oireisiin kuuluu täsmälleen saman tuntuinen kiertohuimaus. Säikähdin aluksi, että onko minulla nyt jokin aivoverenkiertohäiriö, mutta kun muita oireita huimauksen lisäksi ei ilmennyt, tuumin, että eiköhän tämä ole uusi tasapainoelimen tulehdus tai jokin muu vastaavanlainen sairaus.

Menin sitten päivystykseen ja sain diagnoosin hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Tasapainoelimen tulehdus eroaa tästä asentohuimauksesta muun muassa siten, että ensinnä mainitussa huimaus voi olla jatkuvaa ja koordinaatiokyky heikkenee merkittävästi. Asentohuimauksen yhteydessä voi kävellä ja tehdä asioita melko normaalisti silloin, kuin huimauskohtaus ei ole meneillään, mutta tasapainoelimen tulehduksessa ei pysty välttämättä edes kävelemääm suoraan.

Metsässä tulee vastaan maastoesteitä. Edelliskesänä Kaarinassa Kuusiston yöretkellä piti selvitä tästä.

Tasapainoelimen tulehdus on oletetusti viruksen aiheuttama sairaus, joka ilmenee usein muiden tautien jälkitautina. Itse sairastin sen välittömästi norovirusvatsataudin jälkeen. Asentohuimaukseen ei taas liity ulkopuolista taudinaiheuttajaa tai tulehdustilaa.

Myös tasapainoelimen tulehdus voi kestää viikkoja. Onneksi kuitenkin molemmissa huimaussairauksissa, kuten vaikkapa myös monissa näkähäiriöissä, aivot alkavat pian paikata aistinelimen puutteita, jolloin olo helpottuu. Muistelen, että tasapainoelimen tulehdusta potiessani olin ensimmäisen viikon ajan sängyssä ja yökkäilin, mutta jo toisella viikolla pystyin liikkumaan - epävakaasti ja täysin vailla koordinaatiota, pitkin seiniä haparoiden, mutta huimausoireilu oli jo tasoittunut.

Niinpä olen optimistinen, että vaikka tämä asentohuimauskin jatkuisi pitkään, ehkäpä aivot alkavat paikata tasapainoaistin sekoilua niin, että olo helpottuu nopeammin. Itse asiassa tänään olo on jo hirveän paljon parempi kuin kahtena edellisenä päivänä! Pahoinvointilääke myös selkeästi tepsii - se vähentää yökötystä vaikkei poistakaan huimausta.

Luolaretket sisältävät paikoin vaativaa kiipeilyä. Kustavin Kivimaan kallioihin tutustuminen oli hienoa, mutta jäi minun osaltani maan tasalta ihasteluun ja ylhäällä etenevien kavereitten kuvaamiseen.

Melonnassa tarvitaan tasapainoa. Kävin kanoottiretkellä viimeksi syksyllä.

Aiemmin sairastetulla tasapainoelimen tulehduksella voi olla jokin yhteys myöhemmin ilmenevään hyvänlaatuiseen asentohuimaukseen. Tasapainoelimen tulehdus voi myös jättää pysyviä vaurioita tasapainoaistiin. Duodecim-lehden artikkelissa vuodelta 2004 sanotaan tasapainoelimen tulehduksen piktäaikaisista vaikutuksista seuraavaa:

"Joskus vestibulaarineuroniitin taudinkuva uusiutuu useaankin kertaan vuosien mittaan. -- Tavallisesti ainakin osittainen vajaatoiminta säilyy, jolloin järjestelmä on aiempaa haavoittuvampi muiden häiriöiden ilmaantuessa. -- Poikkeavan vaativat olosuhteet, kuten hämärässä metsäpolulla tai hangella liikkuminen tai ylös kurottaminen ja nopeat pään liikkeet, voivat horjuttaa tasapainoa pitkäänkin. Toipumisessa on myös suuria yksilöiden välisiä eroja, ja kaikki eivät saavuta koskaan aiempaa suoritustasoaan. Tasapainohäiriö voi ilmaantua uudelleen asentohuimauksen muodossa, jolloin se yleensä on hoidettavissa kaarikäytävät tyhjentävillä liikkeillä."

Voin allekirjoittaa kaikki yllä mainitut seikat. Ennen tasapainoelimen tulehdusta olin apina, joka kiipeili korkeanpaikankammosta huolimatta puissakin. Sen jälkeen olen ollut pysyvästi kömpelömpi ja siten myös epävarmempi esimerkiksi jäällä, lintutornien portaissa tai vanhoilla pitkospuilla taiteillessa. En juuri ajattele asiaa arjessa, mutta kyllä, tasapainoni on normaalia heikompi.

Märkiä kiviä ja virtaavaa vettä - todella vaikeaa tasapainoilumaastoa. Viime kesän Inarin reissulla tyydyin jälleen kuvaajan rooliin, kun kaverit hyppivät keskellä Pahtaojan koskea.

Nyt näiden asentohuimausoireiden vuoksi en ole kummemmin viettänyt vappua. Oli hankittu viiniä, mutta juominen ei ole sattumoisin houkutellut. Ei ole myöskään ikävä tivoliin! Silmissä pyörii, päässä heittää ja yököttää jo omasta takaa. Ei edes tee mieli lähteä lintutorneihin kiipeilemään tai istua auton kyydissä, vaikka määränpää olisi miten kiinnostava.

Eilen sain kyllä jo juhlaherkkuja nautittua pahoinvointilääkkeen turvin, ja tänään olen päässyt viettämään syntymäpäivääni huomattavasti positiivisemmissa merkeissä, kun vointi on kohentunut jo merkittävästi. Viini jää edelleen korkkaamatta, mutta olen sentään pystynyt olemaan jalkeilla ja nauttimaan sushi-illallisesta.

Pitkospuut, hämärä ja ympärillä vettä. Onneksi nämä Vajosuon kierroksen pitkokset ovat sentään aika vankat.

Täytyy vielä sanoa, että vaikka vaiva on tukala, niin olen iloinen siitä, että se osui juuri tähän pandemiakevääseen, eikä mihin tahansa muuhun. Nimittäin nyt ei olisi muutenkaan ollut suunnitteilla mitään kovin isoa vappuohjelmaa - toisin kuin minä tahansa muuna keväänä, jolloin olisi ollut aika paljon menoja peruttavaksi. Ylipäätään toukokuuni olisi normaalitilanteessa aivan täynnä suunnitelmia, joita saisi perua rankalla kädellä.

Olin kyllä eilen jo lannistuneena hyväksynyt sen seikan, että tulen lojumaan pahoinvoivana sängyssä vielä juhannuksenakin, mutta nyt paranemiskehitys näyttääkin yllättävän hyvältä. Nyt en enää odotakaan potevani kovin pahaa huimausta enää kovinkaan pitkään. Esimerkiksi suhtaudun ensi viikonloppuna pidettävään Tornien taiston koronakorvikkeeseen, Pihojen taistoon, jo sillä asenteella, että taidan kuin taidankin pystyä viettämään koko aamun menestyksekkäästi parvekkeella lintuja tarkkaillen.

Linturetkeily vie usein hämärällä lintutorneihin kiipeilemään. Tämä on vanha suosikkini, sittemmin lahoamisen vuoksi käytöstä poistettu Piikkiönlahden torni.

Tämmöinen sairaustietoisku tänään! Ehkäpä pääsen lähipäivinä jo postailemaan lisää arkistoon kasautuneita retkikertomuksia ja muita kevätkuulumisia, jos vointini jatkaa kohentumista ja pystyn pysyttelemään enemmän jalkeilla ja jaksan tuijottaa näyttöä.

Tämän postauksen tiedot hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ovat peräisin lääkäriltä saamistani ohjeista sekä Lääkärikirja Duodecimistä. Tasapainoelimen tulehduksesta löysin muistikuvieni tueksi Duodecim-lehden artikkelin, mutta siitä ei ole potilaalle suunnattua sivua Lääkärikirjan puolella. Taudista löytyy muutenkin aika vähän tietoa, enkä tunne tietääkseni ketään muuta, joka olisi sairastanut sen. Tarjoaisinkin mieluusti vertaistukea muille tasapainosairaille.