M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Kesän loppu, syksyn alku

17.9.2020

Syysmyrsky heräilee illan pimeydessä. Sadetta ripsii jo ikkunaan. Tuuli nousee. Takana on taas niin monta kiireistä, työntäyteistä päivää, että olen aivan väsyksissä. Nollaan päätäni kuunnellen musiikkia, selaillen kuvia, fiilistellen syksyisiä tunnelmia ja kesän muistoja. Haluaisin leipoa omenapiirakkaa tai kurpitsakakkua. Se sopisi juuri tähän tunnelmaan. Ehkäpä leivon huomenna.


Syksy on alkanut jälleen vähän turhan hektisenä. Luen yliopistokursseja, teen gradua, kirjoitan, pyöritän eteenpäin projektikoordinointityötäni ja hoidan vapaaehtoishommia, joita olen luvannut tehdä, miettien jatkuvasti, mistä olisin valmis luopumaan saadakseni vapautettua aikaa kalenteristani. Tiedättehän, miten vaikeaa on luopua hauskoista, inspiroivista asioista, joita todella haluaisi tehdä, mutta jotka syövät aivan luvattoman paljon aikaa?

Vaikka onkin jo syksyfiilis, haluan kirjoittaa blogiin vielä paljon kesämuistoja. Niin paljon on kirjoittamatta! Talven harmaille, pimeille, sateisille päiville riittää vielä kuvia selattavaksi ja kokemuksia kerrottavaksi kesän reissuilta, aurinkoa ja linnunlaulua. Nyt jaan muutaman mukavan hetken elokuulta.


Tapasin elokuun alussa parven oikein mainioita kanoja. Eräällä vanhalla kaverillani on kanoja lemmikkinä, ja vierailin hänen luonaan aurinkoisena, lämpimänä lauantaina. Istuskelimme koko päivän pihanurmikolla kanojen kanssa, katselimme niiden puuhia, rupattelimme ja siemailimme viiniä. Mikä erinomainen kesäpäivä!

Kanat ovat hienoja eläimiä. Tykkään niistä kovasti. Lapsuudenperheelläni oli joskus aikanaan kesäkanoja, ja haaveilen edelleen, että joskus asuisin talossa, jonka pihaan voisin asuttaa muutaman kanakaverin. Tämä elokuinen kanapiknik vain lisäsi vettä myllyyn kanahaaveilleni. Milloin minä saan elämääni pienen parven kotkottelevia dinosauruksia?


En ole tänä vuonna vielä sienestänyt niin ahkerasti kuin viime vuosina, mutta tuli loppukesällä käytyä edes vähäsen sienimetsällä ja marjastamassakin. Yhtenä iltana haahuilimme Teijossa Nenustannummen maisemissa. Oli ollut tosi kuivaa, joten sienisaalis jäi heikoksi, mutta metsässä oli hyvin tunnelmallista ja mukavaa kuljeskella auringonlaskun aikaan.

Nenustannummen metsästä pitkä pätkä on verrattain nuorta, harvaa, tasaikäistä istutusmännikköä kuivalla kangaspohjalla. Alue on ollut talousmetsänä ennen Teijon kansallispuiston perustamista ja näyttää edelleen enimmäkseen juuri sellaiselta, tylsältä talousmänniköltä. Kuitenkin metsä on alkanut vuosien varrella pikkuhiljaa muuttua persoonallisemmaksi, villimmäksi. Voin kuvitella, minkälainen komea hongikko siitä kehkeytyy ajan oloon.

Nyt kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten paljon pieniä muurahaiskekoja metsään on ilmestynyt. Muurahaisten polku kulkee siististi ihmisten polun reunassa. Harvapuustoisessa metsässä näkee pienten kekojen verkoston, joka on vasta hiljattain alkanut rakentua. En muista aiemmin noteeranneeni muurahaisten ilmestymistä maisemaan, mutta vanhimpiin muistikuviini täältä ei sisälly yhtään kekoa.



Kesällä kuuluu käydä Seilissä. En ole vuosikausiin viettänyt siellä aikaa pidempään, enkä ole edes piipahtanut joka kesä, mutta nyt teimme taas päiväretken. Oli arkipäivä, eikä enää veneilysesonki, joten saaressa oli suhteellisen hiljaista ja epäruuhkaisaa. Me kiertelimme tutut maisemat, fiilistelimme kesää ja saariston tunnelmaa. Kunpa taas tulisi kesä, jolloin majailisin Seilissä pidemmän aikaa.


Elokuussa autoin myös yksien ylioppilasjuhlien järjestämisessä. Siinä riittikin haipakkaa pariksi päiväksi. Onneksi epidemiatilanne mahdollisti juhlien pitämisen elokuussa, kun ne jäivät keväällä pitämättä. Olisi ollut tosi surullista, jos uudet ylioppilaat ja muutkaan valmistuneet eivät olisi päässeet juhlistamaan valmistumistaan olleenkaan muuten kuin etäyhteyksin.

Olen ylipäätään kiitollinen menneestä kesästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kun pystyi hengailemaan ulkona, uskalsi tavata isompiakin porukoita ja satunnaisempiakin henkilöitä. Nyt taas, kun epidemiatilanne on lähtenyt huonompaan suuntaan, olen linnottautunut omaan elämänpiiriini vähän samaan tapaan kuin keväällä. Riskiryhmän edustajana en halua ottaa turhia riskejä. Odottelen rauhassa omassa kuplassani tilanteen kohentumista.


Milloin kesä loppui ja syksy alkoi? Edellisviikolla näin vielä haarapääskyjä. Eilen valtavat joukot kurkia lähtivät jo muuttomatkalle etelään. Tänään ikkunan takana liikuskeli parvi tiaisia tekemässä tiaisten syysaskareita - etsimässä ruokaa, kätkemässä ruokaa, etsimässä suojapaikkoja pakkasten varalle, tonkimassa ja penkomassa kaikkia rakosia ja kolosia, kääntelemässä ja koputtelemassa.

Tänä yönä saapuu myrsky. Toivottavasti se ei tee liikaa tuhoja.

Virkatien vaellus - heinäkuinen viikonloppuretki metsäpeurojen mailla

25.8.2020

Kävin heinäkuun lopulla patikkaretkellä Seitsemisen kansallispuistossa. Vaikka Seitseminen sijaitsee suhteellisen lähellä Turkua, vain noin kolmen tunnin ajomatkan päässä, en ollut kertaakaan aiemmin vieraillut siellä. Nyt pääsin tutustumaan Seitsemiseen kolmen päivän ja parinkymmenen kilometrin kävelyn verran, ja siitä jäi todella mukava mielikuva. Luonto tarjoili parastaan.


Alkukesällä vaeltamisesta innostunut toveri Lilla M kysyi minua ja Krottia retkiseuraksi kesäviikonloppupatikalle johonkin eteläisen Suomen kohteeseen, ja onneksi sopiva vapaa viikonloppu löytyi, joten pääsimme oitis toteuttamaan suunnitelman. Päädyimme helposti lähestyttävään Seitsemisen kansallispuistoon ja 25,9 kilometrin mittaiseen  Virkatien reittiin, joka oli Krotille tuttu jo aiemmalta retkeltä parin vuoden takaa.

Merkitty reitti hyvin ylläpidettyine taukopaikkoineen takaa yleensä helpon retkeilykokemuksen, mutta sesonkiaikaan leiripaikoilla on usein ruuhkaa, kuten nytkin. Heinäkuussa epidemiatilanne oli suhteellisen rauhallinen, mutta silti nuotiopaikoilla piti pitää etäisyyttä muihin seurueisiin. Onneksi kaikkialla mahtui sekaan.

Olimme alkujaan aikeissa lähteä matkaan Turusta perjantaina, mutta koska satoi kaatamalla ja sääennuste näytti sunnuntaille ja maanantaille paljon rennompaa säätä kuin perjantaille ja lauantaille, päätimmekin aloittaa reissun vasta lauantaina. Se oli hyvin järkevää, sillä vältimme pahimmat sateet, eikä sunnuntai-illan leiriytymispaikalla ollut enää ruuhkasta puhettakaan - kuka nyt telttailisi tällaisessa paikassa maanantain vastaisena yönä?


Ensimmäinen päivä: Kulomäki - Liesijärvi


Vaihtelevan sateisen ajomatkan jälkeen saavuimme pilvipoutaisessa säässä Seitsemisen luontokeskukselle, missä kävimme ensin tutustumassa näyttelyyn ja hyödyntämässä vessaa. Lähdimme patikoimaan Virkatietä myötäpäivään, siis virallista kiertosuuntaa vastaan. Reittimerkkejä oli kuitenkin kohtuullisen helppo seurata, vaikka reitti onkin viitoitettu vain vastapäivään.

Ensimmäisen päivän kulkumme vei harjumännikön läpi, pienten soiden yli pitkospuitse, kauniin Iso-Kivijärven rantaan napostelutauolle, pätkän matkaa kansallispuiston ulkopuolella pienen kylän ja vanhan metsähakkuuaukon läpi, Pitkäjärven rantaan napostelemaan lisää ja lopulta Tuulimäen ja Tasaisenkankaan sankan vanhan metsän kautta Liesijärven eteläpään leiriytymispaikalle. Käveltävää oli 10,6 kilometriä, mikä oli näin helppokulkuisessa maastossa ja helposti seurattavalla reitillä rento päivämatka.


Matkan varrella oli todella laajoja apajia suomuurainta (siis hillaa eli lakkaa), joten sitä sitten kerättiin. Suot suorastaan loistivat kultaisina marjoista. Vanhassa metsässä kuului hömötiainen - nykyään jo niin harvinainen, että joka havainto tuntuu erityiseltä. Hyttysiä ei juuri esiintynyt, eikä ampiaisiakaan ollut riesaksi tauko- ja leiriytymispaikoilla, mikä oli jotenkin tosi oudon tuntuista, mutta paarmat pörräsivät ympärillä ajoittain.

Sää oli enimmän osan päivästä poutainen, enemmän tai vähemmän pilvinen ja lämmin, parinkymmenen asteen huitteilla. Loppumatkan metsäosuudella saimme kuitenkin juuri sen verran reippaan sadekuuron niskaamme, että sadevarusteillekin tuli vähän käyttöä.


Vietimme ensimmäisen yön Liesijärven rannassa, missä on laavu, kaksi tulipaikkaa, paljon telttailutilaa ja huussi. Paikalla oli jo varmaan parisenkymmentä muuta seuruetta, mutta löysimme vielä ihan sopivan paikan kahdelle pienelle teltallemme. Järveltä kantautui kaakkureiden karmivaa huutoa ja jostain metsän takaa myös parin kurjen toitottelua.

Uusi sadekuuro alkoi juuri, kun olimme pystyttämässä telttoja, joten kaikki kastui. Onneksi sade taukosi pian, taivas kirkastui ja järvimaisema sai uskomattoman kauniit iltavärit. Auringonlaskut ovat aina sateen jälkeen erityisen hienoja. Kokkailimme päivälliseksi nuotion äärellä makkaraa, perunamuussia ja sienipaistosta matkalla keräämistämme herkkutateista sekä jälkkäriksi leipäjuustoa ja lakkahilloa.

Illan hämärtyessä ryömimme telttoihin, mutta minulla meni lähemmäs aamuneljää ennen kuin nukahdin, sillä jouduin käymään monta kertaa huussissa vatsavaivojen takia. Makuupussissa oli myös aika hiostavaa. Kunhan nukahdin, nukuin onneksi hyvin. Oli myös siitä hyvä juttu hyppiä yöllä huussiin, että pääsin näkemään järvimaiseman hämärällä sumuun verhoutuneena.


Toinen päivä: Liesijärvi - Koverolampi


Emme kiirehtineet aamutoimien kanssa. Pakkailimme ja söimme rauhassa, kuuntelimme töyhtötiaisten reipasta tirrittelyä. Lähdimme vasta puoliltapäivin jatkamaan patikointia. Nyt sää oli poutainen, vähän kuumempi, ja aurinko paistoi reippaasti. Päivän reitti kulki jokea seuraillen, majavien muokkaamissa metsä- ja kosteikkomaisemissa Liesilammin ja vanhan myllyn ohi Jokiristin taukopaikalle lounastamaan, Multiharjun aarnimetsän läpi ja Koveron perinnetilan kautta Koverolammelle yöksi. Käveltävää oli vain 8 kilometriä.

Alkumatkan majavakosteikoilla oli jatkuvasti jännittävä, odottava fiilis, josko voisimme onnistua näkemään itse majavan. Ei niitä lopulta nähty, mutta niiden jälkiä maisemassa oli myös mielenkiintoista havainnoida - tulvivaa metsää, nakerrettuja puita, patorakennelmia. Kuulimme hiirihaukan huutelua muistuttavaa ääntä, mutta emme nähneet lintua. Löysimme hyvän saaliin kanttarelleja, jonka sitten söimme lounaalla nyhtökaurakäristyksen kanssa.



Lounastaukopaikaltamme Jokiristiltä kohti Multiharjua kulkiessamme pääsimme näkemään jotain häkellyttävän hienoa - lauma villejä metsäpeuroja käyskenteli polun varren tiheikössä! Siinä taisi olla viitisen peuraa, joista yksi oli vielä vasa. Ne seisoivat hetken meitä katsellen, ylittivät sitten polun editsemme ja pakenivat. Tuli vähän sellainen fiilis, kuin olisi Lapin-vaelluksella, kun näki aivan poron näköisiä eläimiä ja vieläpä niin läheltä. Mielessä käväisi myös huolestunut ajatus, että mitenköhän metsäpeura vasansa kanssa mahtaa suhtautua ihmiseen - mutta nähtävästi ei ainakaan samalla tavalla kuin hirvi.

En olisi ikinä odottanut, että kohtaisimme metsäpeuroja näin, keskellä päivää suoraan pääreitin varrella, missä liikkuu jatkuvasti ihmisiä ja koiria. Metsäpeurojen sanotaan olevan todella arkoja ja vaikeasti havaittavia. Näitä porojen villejä sukulaisia, jotka metsästettiin Suomesta aikanaan liki sukupuuttoon, on alettu istuttaa takaisin vanhoille esiintymisalueilleen, ja tänne Seitsemiseen vapautettiin ensimmäiset yksilöt viime syksynä. Kun kansallispuistossa elää vasta jokunen peura, mikä on todennäköisyys, että ne osuvat juuri kohdalle?


Vaikuttavan peurahetken jälkeen saavuimme Multiharjun aarnialueelle, joka jäi myös vahvasti mieleen. Harjuhongikko on paikoin 400 vuotta vanhaa. Männyt ovat valtavia, korkeita, paksuja, kilpikaarnaisia, naavaisia, käppyräisiä. Hopeanharmaita kelopuita seisoo pystyssä ja lojuu maassa. Sankka vihreä sammalikko peittää metsänpohjaa. Aika tuntuu pysähtyneen.

Näin vanha metsä on nykyään niin harvinaista etenkin eteläisemmässä Suomessa, että Multiharjun kaltaiset suojelualueet ovat äärimmäisen arvokkaita. Harjua kiertävällä reitillä pitää pysytellä polulla maaston säästämiseksi kulumiselta. Polku onkin tällä osuudella leveää ja hyvin huollettua, rinteisiin on rakennettu portaat ja polun yli kaatuneet puut on sahailtu poikki.



Vanhasta metsästä reitti jatkuu suoraan kulttuurimaisemaan, Koveron perinnetilalle. Tilan museorakennukset eivät olleet auki, mutta kiersimme pihapiirin, tervehdimme lampaita ja pidimme lepäilytauon nurmikolla. Täytimme vesipullot raikkaalla kaivovedellä ennen kuin patikoimme loppupyrähdyksen Koverolammelle, minne leiriydyimme yöksi. Lammen luona on myös runsaasti telttailupaikkoja hyvinkin erilaisin maisemin, tilava tulentekopaikka ja tuplahuussi. Laituri helpottaa veden äärelle pääsyä.


Jalkani olivat päivän hikisen kävelyn jäljiltä aika kipeät. Molemmat kantapäät olivat hiertyneet rakkolaastaroinnista huolimatta pahasti vesikelloille. Ensitöikseni meninkin laiturin reunaan istuskelemaan ja uittamaan jalkojani, kunnes kipu ja turvotus hellittivät. Oli taas niin kiitollinen olo yksinkertaisista asioista - kun saa rinkan pois selästä, jalat viileään veteen, puhtaiksi ja kuiviksi, rakkolaastarit kantapäihin, pestä hien ja aurinkorasvan ja käsidesin tahmeus pois iholta, tuijotella vettä, kuunnella hiljaisuutta.

Leiriydyimme aika lähelle huussia, sillä oli odotettavissa, että sitä tarvittaisiin taas useamman kerran yöllä. Vatsavaivoista seurasi myös sellainen tragikoominen ongelma, että meiltä alkoi loppua vessapaperi. Siinä sitten jaettiin paperinpaloja puoliksi, pengottiin nenäliinoja taskuista, mietittiin hätäratkaisuja. Ei kannata lähteä vajaalla vessapaperirullalla liikenteeseen!


Muita retkeilijöitä ilmaantui illan mittaan muutama, mutta edellisen leiripaikan kymmenien telttojen sijaan täällä oli lopultakin omiemme lisäksi vain kolme. Hiljainen ilta salli fiilistellä kaikessa rauhassa paikan tunnelmaa, joka olikin jollain tapaa aivan erityisen mukava - korkeat vanhat kuuset ja haavat, pehmeä neulaskarike, tummavetinen järvi ja tyyni lämmin ilma.

Närhet hiippailivat ympärillämme latvustossa, kun kokkasimme päivälliseksi kaalikeittoa ja rieskoja sekä jälkkäriksi lettusia. Ihmettelimme lintujen liikehdintää ja hiljaista jutustelevaa ääntelyä tovin pohtien, voisivatko ne olla kuukkeleita, kunnes lopulta yksi lehahti näkyvästi nuotiopaikan yli ja päästi tyypillisen närhenrääkäisyn.

Yö oli lämpimämpi kuin edellinen, joten teltassa oli vielä hikisempää, mutta kunhan huussiseikkailuja oli tarpeeksi takana, nukuin taas oikein hyvää unta. Toisin oli toveri Krotin laita, sillä hänen puolensa makuualustastamme alkoi vuotaa. Öisestä täyteenpumppauksesta huolimatta patja oli aamulla tyhjä lätty. Jos aikoo yöpyä pelkällä ilmatäytteisellä patjalla, tämä saattaa olla kohtalona. Näin jälkikäteen tutkailtuna patjasta ei onneksi ole löytynyt reikää, vaan ilmavuoto johtui siitä, että patjan eristetäytettä oli päätynyt venttiilin väliin.


Kolmas päivä: Soljaset


Viimeisenä retkipäivänä suunnitelmamme oli patikoida Koverolammelta Rappumännynmäen kautta takaisin luontokeskukselle. Matkaa olisi ollut vain 7,5 kilometriä. Minun kantapääni olivat kuitenkin huolellisesta vesikellojen tyhjentämisestä ja puhdistamisesta huolimatta järkyttävän kipeät, joten vaihdoimme suunnitelmaa. Krotti ja Lilla reippailivat kahdestaan autolle sillä välin, kun minä purin leiriä, pakkasin tavaroita ja kokkasin meille lounasta Koverolammella.

Päivä oli lämmin mutta aiempaa tuulisempi. Tulipaikalla käväisi minun siellä hengaillessani pari muuta seuruetta, mutta maanantai näkyi kyllä väkimäärässä, sillä aika hiljaista oli verrattuna edellisiin päiviin. Oli mukavaa istuskella ilman kenkiä laiturilla, piirtää muistilehtiöön maisemia, kuunnella tuulen kohinaa haapojen latvuksissa ja kokkailla keittoa kaikessa rauhassa.

Muutaman tunnin päästä toverit jo ilmaantuivatkin siirrettyään auton Koveron parkkipaikalle. Söimme, kasasimme kamamme ja palasimme parinsadan metrin matkan autolle. Halusimme käydä vielä tutustumassa erikseen Soljasten alueeseen, joten ajoimme sinne.


Soljaset on kolmen lammen, Saari-Soljasen, Kirkas-Soljasen ja Musta-Soljasen, sekä Soljastensuon muodostama kokonaisuus, jonka keskellä kiertää helppokulkuinen 2 kilometrin rengasreitti. Reitillä on suo- ja lampimaisemien lisäksi myös kuusi- ja mäntymetsää. Särkylääkkeen voimin lähdin seikkailemaan. Kävely sujui ihan kohtuullisesti. Sää pilvistyi, sadetta ripsi, mutta oli yhä aika lämmintä.

Soljasilla näkyi massoittain pieniä sammakoita sekä muutama isompikin. Kohtasimme myös sisiliskon. Pitkoksilla luoksemme säntäsi jostain vapaana juokseva koira, vieläpä isokokoinen husky, jota yritimmekin sitten ottaa kiinni palauttaaksemme sen omistajalle. Omistaja seurueineen saapui pian näkyviin, mutta meni tovi ennen kuin he saivat koiran kytkettyä, sillä se vain juoksi pakoon, eikä ollut millään tavalla omistajan hallinnassa. Emme tietenkään voineet olla hiljaa siitä, että on laitonta pitää koiraa tällä tavalla vapaana eläinten pesimäaikaan ja luonnonsuojelualueella ylipäätään.

Kierroksen lopulla minä ja Krotti jäimme hetkeksi istuskelemaan Kirkas-Soljasen näköalatasanteelle ja katselemaan pilvisen harmaata suolampimaisemaa sillä välin, kun Lilla kipaisi vielä katsomaan samaa järveä toiselta suunnalta. Kun tuuletimme jalkojamme, saimme päähämme vaihtaa kenkiä loppumatkaksi. Se oli aika huono ajatus, sillä jäykät Meindl-vaelluskengät tuntuivat äärimmäisen epämukavilta. Tulipahan todettua, etteivät semmoiset ole minun juttuni.

Soljasten kierroksen jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen vaihtelevan sateisessa säässä. Hiertyneet kantapääni arvostivat suuresti, kun vaihdoin autossa jalkaani pehmeiksi kuluneet vanhat tennarit. Jäin pohtimaan, miten voisin jatkossa estää jalkojani hiertymästä rikki aina pidemmillä kävelymatkoilla, sillä olihan tämäkin nyt aika mälsää.



Viikonloppuvaelluksen varusteet


Vaikka tämä olikin vaellukseksi minunkin mittapuullani pieni, kyseessä oli kuitenkin pitkästä aikaa ensimmäinen edes jossain määrin vaellukseksi laskettavissa oleva retkeni. Vaelluksista puhuttaessa haluan puhua aina myös hieman varusteista, sillä ei ole aivan yhdentekevää, mitä valitsee mukaansa, kun lähtee useammaksi päiväksi luontoon kävelemään. Niin ja minä myös lukeudun niihin ihmisiin, jotka vain tykkäävät höpistä varusteasioista.

Lämpimät tai peräti kuumat kesäolosuhteet eivät ole minulle vieraita, olenhan tehnyt elämäni ensimmäiset pidemmät vaellukset nimenomaan keskikesällä, mutta siitä on jo vuosikausia, kun viimeksi patikoin pidempään kuumalla säällä. Nyt kokeilinkin sellaisia vaatetusratkaisuja, joita en ole aiemmin uskaltanut testata.

Olin suhteellisen poutaisen ja lämpimän sääennusteen rohkaisemana jättänyt sadehousut kokonaan pois matkasta kokeillakseni, miten sujuisi "kesä kuivaa sen, minkä kasteleekin" -filosofialla patikointi. Aiemmin minulla on aina ollut kuumankin sään vaelluksilla sadehousut mukana, mutta näin lyhyelle retkelle uskalsin lähteä ilman. Sadetakin otin kuitenkin mukaan. Pari lyhyttä sadekuuroa osui kohdalle, mutta sadehousuja ei tullut ikävä. Hiljattain hankkimani kevyet keinokuituiset Haltin Airlite-housut kuivuivat itsekseen hyvin nopeasti sateen loputtua. Ne eivät myöskään hiostaneet kuumalla.


Muuten vaatteeni olivat aika peruslinjaa, enkä pidäkään erikoisten teknisten vaellusvaatteiden hankkimista mitenkään välttämättömänä. Aluspaidan tai -topin on hyvä olla ohutta keinokuitua, joka kuivuu nopeasti, samoin alusvaatteiden ja sukkien, mutta muuten ei niin väliä. Nytkin minulla oli Casallin teknisen topin päällä tavallinen puuvillainen t-paita ja auringolta ja paarmoilta suojautumista varten myös ohut, napitettava, pitkähihainen puuvillapaita.

Kenkinä minulla oli pitkästä aikaa jotain muuta kuin kumisaappaat. Olen patikoinut vuosikaudet vaelluskumisaappailla, joiden vedenpitävyydestä ja yleisestä "potkaise jalkaan ja lontsi menemään" -tyyppisestä rentoudesta olen kovasti pitänyt, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ne ovat painavat ja kuumalla säällä kuivassa maastossa turhauttavat. Tänä kesänä päätinkin hankkia vaihtoehdon. Perinteisten, yhtä lailla painavien ja hiostavien vaelluskenkien sijaan valitsin varrellisia lenkkitossuja muistuttavat Keen Terradora Mid -retkeilykengät. Tämän reissun perusteella ihan hyvä valinta!

Toveri Lilla toi yhteiskäyttöön retkikeittimensä, joka on huippuhieno Primus PrimeTech Stove Set. Sillä olikin erinomaisen helppoa ja kätevää kokata erilaisia ruokia keitoista ja käristyksistä aina lettuihin ja rieskoihin. En ole vaihtamassa omaa minimalistista Furno-keitintämme mihinkään monimutkaisempaan, mutta tämä oli kyllä kivaa vaihtelua. Ainoaksi miinuspuoleksi ehkä painon ohella sanoisin keittimen kahvan, joka on vähän kuin Trangian maailman paras kahva, mutta epäkäytännöllisellä lukittumissysteemillä pilattuna.


Telttana meillä oli vanha Hellsport Normarka 2 -tunnelitelttamme, jonka hyviä puolia ovat pieni koko ja suhteellisen kevyt paino. Pienikokoisuus on kuitenkin myös huono ominaisuus, sillä sateella telttaan ja sieltä pois kömpiminen on vaikeaa kastelematta kaikkea. Olemme miettineet toisen vaihtoehtomajoitteen hankkimista tällaisiin metsäolosuhteisiin, joissa tunneliteltalle ei oikeasti ole tarvetta, mutta olisiko se jonkinlainen kupoli, perinteinen harjateltta vaiko tarppi, se on vielä pohdinnan alla.

Makuupussini on niin ikään vanha Halti Ultra 25 M. Minulla ei muita retkeilymakuupusseja olekaan. (Tämän lisäksi omistan vain niin sanotun festaripussin, jota käytän matkaillessa sisätilamajoittumiseen.) Kuitutäytteinen pussini painaa 1,9 kiloa, ja sen mukavuuslämpötila on -1 asteessa. Tämä on vaatimustasollani ja budjetillani oikein kelvollinen kombo. Nukun kuitenkin hyvin harvoin kokonaan makuupussin sisälle ahtautuneena, vaan pidän sitä useammin pelkästään peittona, minkä johdosta olen alkanut harkita makuupussin vaihtamista retkipeittoon, quiltiin, jonka etuna olisi muun muassa keveys.

Makuualustamme on Exped Synmat Duo LW, jonka hankintaa en ole kertaakaan katunut sen jälkeen, kun investoimme siihen useamman satasen. On se jotain ihan muuta kuin vanha kapea Thermarestin solumuovini. Nukun Expedin patjalla paremmin kuin kotona omassa sängyssä! Tällä reissulla pelkän ilmapatjan valitsemisen ongelmallisuus tuli kuitenkin esiin, kun toinen puoli patjasta alkoi vuotaa. Pitäisi olla aina valmis kömpimään selvittelemään, mistä patja vuotaa ja korjaamaan sitä. Nyt vika oli venttiilissä, mikä olisi ollut helpohkoa korjata saman tien, jos tilanteen olisi tajunnut. Mahdollisen reiän paikantaminen ja paikkaaminen ottaisi enemmän aikaa ja voisi olla aika turhauttavaa.


Varusteasiat olivat joka tapauksessa pääosin hyvin kohdillaan, mutta rinkan kanssa minulla ilmeni heti alkuun ongelma, jota olinkin vähän jo uumoillut. Lundhags V8 -rinkkani on nimittäin minulle liian iso. Sen selkäpituutta ei pysty säätämään riittävän lyhyeksi. Ongelma ei ole ollut niin vahvasti läsnä, kun välivuodenaikoina käytän takkia, jonka taskut estävät rinkan valumisen, mutta nyt minulla oli vain liukas paita, joka salli rinkan valua juuri niin alas, kuin se on valuakseen. Asiaintila tulikin sitten harvinaisen selväksi. En voinut pitää lantiovyötä juuri lainkaan kiristettynä, joten kannoin "kohtuullisen kevyttä" 15 kilon kuormaani enimmäkseen pelkillä hartioilla. Auts.

Minähän en ole oikeastaan patikoinut rinkkakantamusten kanssa kesäkuumalla sittemmin, kun hankin nykyisen rinkkani, mutta sinällään tämä olisi pitänyt arvata jo sen pohjalta, mitä takkisäiden retkillä olin aiemmin jo pohtinut. Eipä jälkiviisastelu tietenkään siinä auttanut, kun käveli hartiakipuaan manaillen, mutta tämän reissun jälkeen aloitin kyllä virheestä viisastuneena oitis uuden rinkan etsimisen. Samalla voisin yrittää siirtyä 2,6 kilon Lundhagsista vähän kevyempään malliin.


Reissusta jäivät päällimmäiseksi mieleen mitä parhaimmat patikointimaastot, kohtuullisen hyvät säät, onnistuneet ruuat ja hieno kohtaaminen metsäpeurojen kanssa, mutta valitettavasti myös hartioiden ja kantapäiden kipu ja vessapaperin loppuminen. Oli joka tapauksessa äärimmäisen mukavaa saada tehtyä pitkästä aikaa pieni vaellus, ja pieni kärsiminen nyt vain kuuluu aika usein asiaan.

Roadtrip Lappiin: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

10.8.2020

Juhannuksen Lapin-matkallamme halusimme viettää yhden yön luonnossa kulkien ja yöttömän yön valosta nauttien. Ajatus jollekin tunturille kiipeämisestä keskiyöllä poltteli mielessä, mutta seurueemme fyysiset rajoitteet sekä aikataulu saivat meidät valitsemaan toisenlaisen, helpommin lähestyttävän maisemakohteen, Saunalammenojan rotkon.

Kohde on minulle vanhastaan tuttu, joten suunnistamista ei tarvinut pohtia. Kohteen lähelle pääsee autolla noin puolentoista kilometrin päähän, joten yöretkeen ei mennyt koko yötä ja ehdimme sen jälkeen vielä nukkua sopivasti ennen seuraavan päivän aktiviteetteja. Vaikka tunturiseikkailua ei siis päästy tekemään, olimme oikein tyytyväisiä öiseen metsäretkeemme.


Syötyämme ylellisen ravintolaillallisen ja vaihdettuamme retkikamppeet päälle autoilimme majoituspaikaltamme Nukkumajoentielle, jota pyrimme ajamaan niin pitkälle kuin pystyisimme. Tien kunto vaihtelee, mutta se on joka tapauksessa hyvin kivinen ja töyssyinen. Olen mennyt Nukkumajoentietä jopa bussin kyydissä niin, että kuski joutui ryömittämään varovaisesti kivikoiden ja tielle tulvineiden purojen yli, joten jännitti. Meidän automme pohja ottaa nimittäin joskus kiinni jopa suojateiden hidastetöyssyihin.

Ajoimme äärimmäisen hitaasti, mutta onneksi koko ajomatka tuntui retkellä olemiselta, sillä vähäisen hyttysmäärän ja leppoisan sään myötä saatoimme pitää ikkunat auki ja kuunnella yön ääniä. Tie kulkee Nukkumajokea seuraillen, joten autostakin pääsee ihailemaan tavattoman kauniita, kivikkoisia jokimaisemia. Vaikka välillä tiessä oli pelottavan suuria monttuja ja kiviä, selvisimme matkasta ongelmitta.


Olimme aikeissa jättää auton vanhan tutun Nukkumajoen leirikämpän pihaan. Olin tsekannut, että epidemiatilanteen vuoksi kämppä olisi tyhjillään koko kesän, joten tuskin ketään haittaisi. Yllättäen pihassa oli kuitenkin muutama karavaanari ja telttailijoita, joten mahdollisesti saapumisemme kuitenkin häiritsi jonkun yötä. (Leiriytyminen kämpän pihaan ilman koko leirialueen vuokraamista on kuitenkin kiellettyä, joten ei siellä olisi pitänyt ketään olla.)

Lähdimme puolenyön aikaan kävelemään autolta kohti Saunalammenojaa. Aurinko loimotti matalalla puiden latvojen tasalla. Onneksi pitkälti pilvisen päivän jälkeen saatiinkin vain puolipilvinen yö, joten pääsimme ihastelemaan keskiyön aurinonpaistetta. Ilma oli sen verran viileää, että hupparille tuli käyttöä. Metsä ympärillämme oli vaikuttavan hiljainen. Tuulenpuuskat kohisuttivat välillä puita, leppälintu ja punakylkirastas lauloivat, mutta muuten vallitsi rikkomaton hiljaisuus.

 
Lampsimme pätkän matkaa metsäautotietä, kunnes olimme ylittäneet siltaa myöten Saunalammenojan ja oli aika poiketa metsään ja läksiä ylös rinnettä jokea seuraillen. Viime kerrat tällä kohteella olin ollut liikkeellä isommalla, melkoisen hitaasti etenevällä porukalla, joten muistikuvissani patikointi metsäautotieltä rotkon parhaiden maisemien ääreen kestäisi suhteellisen kauan. Niinpä lähdimme reippaasti taittamaan matkaa helppokulkuisinta reittiä harjun reunalla, ettei rotkolle pääsemiseen menisi koko yötä.

Etenimme sen verran kaukana itse joesta, että se näkyi vain pilkahduksina puiden lomasta, ja epähuomiossa kävellä huitaisimmekin ensin koko rotko-osuuden ohitse. Kun harjanne alkoi laskeutua kohti paikkaa, jossa joki kulkee leveänä laajan rakkakivikon seassa, tajusin, että olemme kävelleet liian pitkälle. Saimme kääntyä takaisin päin etsimään sitä parasta maisemapistettä.

Harjumännikkö on joitain kymmeniä vuosia sitten harvennushakattua talousmetsää, ja maastossa on edelleen metsähakkuun jäljiltä kaikenlaista risua ja puunsäpälettä haittaamassa kulkua, mutta juuri hakkuuaukon ja joelle viettävässä rinteessä kasvavan koskemattoman männikön rajalla menee pieni polku, jota seuraillen on helppo edetä. Aivan joen tuntumassa liikkuminen on taas puolestaan vaikeampaa, sillä joelle viettävä rinne on melko jyrkkä ja ranta erittäin kivikkoista. Päädyimme kuitenkin vähän taiteilemaan rinteeseen ja kivikkoon etsiessämme parhaita näköaloja.


Aurinko taisi olla juuri matalimmillaan, kun sitten saavuimme rotkon partaalle. Valo oli täyteläisen oranssinkellertävää. Ikihonkien punaiset rungot ja koivujen heleän vihreät latvukset hehkuivat aivan kuin tulen kajossa. Valo ei yltänyt rotkon pohjalle, missä joki virtasi tummana, kirkasvetisenä, taivasta peilaavana. Istahdimme kallioille katselemaan jylhää näkymää, kuuntelemaan veden solinaa, joka kaikui kauniisti kallioista, ja hengittämään kostean raikasta ilmaa.

Isojen maastonmuotojen kuvaaminen niin, että kuvista ymmärtää mitään, on aina vaikeaa. Nyt valaistusolosuhteet tekivät siitä entistäkin vaikeampaa. Miten saada kuvattua kymmenmetrinen kallionjyrkänne niin, ettei se näytä pikkukiveltä? Yritimme kuitenkin kahden kännykän ja yhden pokkarikameran voimin dokumentoida maisemia.



Kun aurinko alkoi kääntyä nousuun, lähdimme palaamaan autolle päin. Jouduimme vähän kiipeilemään kivenlohkareiden seassa sekä väistelemään kosteisiin painanteisiin kertynyttä vettä pyrkiessämme rotkolta takaisin harjulle. Välillä olin ihan helisemässä, kun sopivaa kulkureittiä ei tuntunut löytyvän ja jouduin kömpimään epämukavan kaltevilla pinnoilla. Kohtasin siellä yhden plutakon yli taiteillessani sammakon, jolla oli erityisen kauniit raitakuviot, kuin tiikerillä.

Päästyämme takaisin harjun reunalle reippailimme taas menemään. Nukkumajoen seudun äänimaisemaan erottamattomasti kuuluvat pikkukuovi ja valkoviklo huutelivat jossain. Useampi punakylkirastas tuntui heräilevän "aamuun" ja alkavan laulaa. Alkumatkasta kuulunut leppälintukaan ei enää laulanut yksin.

Ennen kuin palasimme autolle ja lähdimme ajamaan takaisin majapaikallemme, piipahdimme vielä Nukkumajoen suvannolle kiikaroimaan lintuja. Laulujoutsenpariskunta lepäili sumuisella joella. Muutama haapana ja sinisorsa piti niille seuraa. Paluumatkalla Nukkumajoentien varressa pysähdyimme vielä kiikaroimaan yhden pienen erämaajärven elämää, mutta järven ainoa asukas näytti olevan tukkakoskelo, joka nukkui yksinään kivellä.


Jos haluaa käydä Inarissa suhteellisen lähellä keskustan majoituspalveluita pienellä patikkaretkellä jollakin mielenkiintoisella ja vähemmän tunnetulla kohteella, niin tässä esittelemäni Saunalammenojan rotko on yksi ihan hyvä retkikohdevinkki. Paikkaa kannattaa lähestyä Nukkumajoentien kautta. Nukkumajoentien risteys on noin neljän kilsan päässä Inarin keskustasta päätietä etelään.

Nukkumajoentien kunto tosiaan vaihtelee, mutta keskimäärin sitä pystyy ajamaan 5-6 kilometriä ennen kuin se muuttuu vain maastoajoneuvojen mentäväksi. Pysäköimme tällä kertaa Nukkumajoen leirikämpän pihaan viiden kilometrin ajon jälkeen, mutta siihen voi tulla vain, jos kämpällä ei ole käyttäjiä. Lähellä on myös Metsähallituksen vuokrakämppä. Pian näiden jälkeen on metsäautoteiden risteyskohta, johon mahtuu jättämään auton.

Lähettyvillä on helpon kävelyn päässä muitakin näkemisen arvoisia paikkoja, kuten Pahtaojan (Oivanlompolan) putous. Jos suunnittelee vähän pidempää päiväretkeä, niin Nukkumapää-tunturille ja takaisin patikoi mainitulta Nukkumajoentieltä oikein mukavasti. Matkalla voi ihastella Kolmisormiharjun huimaavan kauniita jyrkänteitä. Näistä kirjoittelin viime vuonna.

Lisään tähän vielä linkit muihin postauksiin tämän kesän reissultamme:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo 
Osa 3: Kulttuuripäivä Inarissa

Kesähetkiä, kukkia ja kohtaamisia

6.8.2020

Elokuussa saavutetaan aina se kesän ja syksyn keikahduspiste, jolloin huomaa, että jos haluaa nähdä auringonnousun, onkin yhtäkkiä parempi mennä ajoissa nukkumaan ja koittaa herätä tervehtimään aamua, kuin valvoa koko yö aamuun asti ja nukahtaa vasta sen jälkeen. Siinä missä jälkimmäinen vaihtoehto on ehdottomasti keskikesäjuttu, kuuluu ensinnä mainittu muihin vuodenaikoihin.

Liesijärvi, Seitsemisen kansallispuisto

Viime vuosina olen melkolailla kautta linjan piehtaroinut ikävässäni jo heinäkuussa miettiessäni sitä, kuinka kaikki tapahtuu taas liian nopeasti: valoisa kesä hupenee, yöt pimenevät, linnut hiljenevät, aika juoksee, on liikaa epäolennaista tekemistä ja liian vähän aikaa valvoa kesäöitä, ah ja voi. No, tässä minä juuri vasta nyt havahduin siihen, että onkin jo elokuu ja aurinko nousee puoli kuudelta, enkä ole ehtinyt juurikaan edes velloa noissa perinteisissä kesäkaipuun kiemuroissani.

Nautelankoski, Lieto

Enpä ole ehtinyt paljoa muutenkaan kelailla ylimääräisiä. Heinäkuuni oli hektinen. Se oli hengästyttävä. Se oli paljon, ehkä vähän liikaakin, mutta en valita. Kuormittavuudestaan huolimatta heinäkuuni oli myös erittäin antelias, ja olen hyvin kiitollinen monista kokemistani hetkistä, hyvistä säistä, ystävien seurasta, seikkailuista, täyteläisestä kesän tunnelmasta.

Kirjoitusharrastuksien osalta ei toki mennyt kovin loisteliaasti, sillä en ole tainnut kuukauteen naputella juuri mitään pelkästään harrastusmielessä, ihan vain kirjoittamisen riemusta. Olen tehnyt gradua, töitä ja töiden tapaisia, ja ne ovat talloneet kaiken muun alleen. Ajattelinkin, että nyt täytyy ravistella itsensä kirjoittamaan vaikkapa blogipostaus heinäkuun kuulumisista ennen kuin ote lipsuu kokonaan.

Sininen heinäkuun yö jossain maantien varressa

Heinäkuun avasi mukava viikonloppu ystävien kanssa. Vanhat opiskelukaverit tulivat meille, ja viikonlopun päätteeksi lähdimme porukalla tutustumaan Avoimiin puutarhoihin. Suuntasimme ensin Turusta Paraisille ja sieltä Kemiön suuntaan. Kävimme Lielahdessa Gunillas och Svens Trädgårdissa, Paimiossa Café Atsalean puutarhassa, Kemiössä Westersin puutarhassa sekä päivän päätteeksi Perniössä Opaliinan kesäkahvilassa. Päivä oli pilvinen ja epävakainen, mutta eipähän ainakaan ollut hirveän kuuma. Kaikki puutarhat olivat ihastuttavia!

Westersin puutarha, Kemiö

Toisena viikonloppuna teimme päiväretken Mustion linnan puutarhaan. Kiertelimme puutarhaa ja metsikköä, ihastelimme arkkitehtuuria, vanhoja puita ja kukkivia lumpeita. Paikka on todella hieno, ja haluan mennä sinne uudestaankin. Haukkasimme ravintoa Café Sofiassa, mutta se oli vähän hämmentävä kahvilaelämys, joten Mustiossa käydessä kannattaisi ennemminkin suunnitella aterioivansa joko Linnankrouvissa tai omin eväin taikka sitten jossain ihan muualla.

Lumpeita Mustion linnan puistossa

Kolmantena viikonloppuna vietettiin erään ystäväni polttareita, ja se olikin aivan erinomaisen hauskaa. Olen iloinen, että juhlat pystyttiin olosuhteista huolimatta järjestämään jotenkin, eikä kukaan tiettävästi saanut tartuntaa. Ohjelmassa oli muun muassa ilmajoogatunti, mikä oli tosi mukava kokemus. Vaikka olen joogannut vuosikausia, en ollut ennen uskaltautunut kokeilemaan tätä, koska ajattelin, että korkeanpaikankammo ja huimausalttius estäisivät lajista nauttimisen - mutta ei niistä ollut ongelmaa.

Yhtenä arki-iltana toveri Krotti vei minut yllätyspiknikille mitä ihanimpaan paikkaan, Juhannuskukkulalle, missä sijaitsee yksi Kesällä kerran -taideteoksen piknikpöydistä. Kesällä kerran on Olli Sallisen ja Saana Sipilän teos, joka koostuu ympäri Turkua asetelluista, kierrätyskalusteista kootuista pöytä- ja sohvaryhmistä, joita voi kuka tahansa käyttää vapaasti. En tiedä, minkälaisissa maisemissa muut kohteet sijaitsevat, mutta ainakin tämä Juhannuskukkulan piknikpöytä oli loistavalla paikalla.

Kesällä kerran, Juhannuskukkula, Turku

Herkkuhetki!

Minä olen aina ollut aika nihkeä marjastusta kohtaan. Sienestystä rakastan, mutta marjojen poimiminen on mielestäni aika tylsää ja ärsyttävää puuhaa. Marjastin lapsena, koska koko perheen oletettiin osallistuvan siihen, mutta sittemmin olen keskittynyt lähinnä sieniin. Kuitenkin nyt, kun poikkeustilanne on tuonut esiin suomalaisen marjateollisuuden nurjan puolen, eikä talvella välttämättä edes saa enää marjoja kaupasta, olen löytänyt itseni jo pari kertaa marjastusretkeltä - ja olen miltei tykännyt siitä.

Suomuurainta! (Lakkaa? Hillaa? Mitä näitä nyt on?)

Yhdellä marjaretkellä sattui jännittävä tilanne. Kuulin lähestyvää juoksuaskelten tömpsettä ja ihmettelin, mikäköhän otus on tulossa, kunnes polulle ilmestyi rusakko. Se säntäsi ohitseni aivan käsittämätöntä vauhtia. Sen perässä juoksi kettu, jota luulin ensin koiraksi. (Ehdin jo suuttua sen kuvitteelliselle omistajalle!) Kun eläin pysähtyi vain parin metrin päähän minusta, tajusin riemukseni sen olevan kettu. Se näytti puntaroivan, kumpi on tärkeämpää, saada saalista vai paeta ihmistä, kunnes jälkimmäinen voitti ja se pötki pakoon. Rusakon onni ja ketun harmi, että olin paikalla.

Marjametsä, ketun ja rusakon metsä

Toisella marjaretkellä kohtasin puolestaan vaskitsan, jalattoman liskon, jolle oli varmaankin myös onni, että satuimme kohdalle. Vaskitsa paistatteli päivää keskellä metsäautotietä, jonka varteen joku oli pysäköinyt autonsa. Jahka autoilija palaisi, liskon ei paranisi enää pötkötellä tiellä, tuumimme, joten päätimme hätyyttää söpöläisen turvaan. Kutitimme sen häntää, ja se lähtikin luikertelemaan pakoon kauniit, metallikiiltoiset suomut auringossa välkehtien. Kun palasimme takaisin, auto oli poistunut, eikä vaskitsaakaan enää näkynyt.

Dokumenttikuva vaskitsasta Krotin kännykältä

Olen myös haahuillut lähimetsässäni ja käynyt kerran fiilistelemässä yötunnelmaa Nautelankoskella. Linturetkiä en ole tehnyt, mutta havainnoin suurella mielenkiinnolla pihapiirin lintujen elämää, etenkin lokkiperheitä. Viime kesänä yksi parkkipaikallamme oleskellut selkälokin poikanen kuoli, kun joku piittaamaton autoilija ajoi sen yli, mutta nyt emme ole onneksi vielä löytäneet yhtään lokkivauvaa kuolleena, ja tässä vaiheessa kesää ne alkavatkin olla jo lentotaitoisia.

Nuori lokki, vaikeahko määrityspähkinä

Heinäkuuni huipentui vähän isompaan retkeen, josta toivon kirjoittavani vielä erikseen pidemmän retkikertomuksen. Tein kolmen päivän minivaelluksen Seitsemisen kansallispuistossa, ja retki oli pienistä fyysisistä vaikeuksista huolimatta erittäin mukava ja onnistunut. Metsät ja suot tarjoilivat herkkujaan, säät suosivat kohtuullisesti, kävely oli kivaa, seura hyvää, maisemat aivan täydelliset ja kohtaamiset luonnon otusten kanssa harvinaisen hienoja - pääsimme näkemään villejä metsäpeuroja!

Seitsemisen kansallispuisto

Puutarhahommien osalta heinäkuu oli pääosin leppoisa, sillä sadetta saatiin, eikä vettä tarvinut kantaa viljelylaatikoille mitenkään aivan jatkuvasti. Olihan toki noita kuiviakin jaksoja, mutta ei onneksi liikaa. (Kaupunkiviljely jos jokin on kyllä opettanut tykkäämään epävakaisesta kesäsäästä aivan uudella tavalla.) Laatikkoviljely on sujunut muutenkin ihan mukavasti. Nostettiin juuri perunat, joista tuli hyvin satoa.

Parvekepuutarhassa puolestaan on eletty vähän hiljaiseloa, kuten oli aikomuskin. Vihannespunkit ovat ilmaantuneet vaivaamaan taas kirsikkapensasta, mutta ainakin kellarissa talvensa viettäneet pelargonit kukkivat oikein ihanasti ja mehitähdet menestyvät. Puutarhakuulumisiakin voisin naputella pian lisää.

Viljelylaatikot heinäkuun alussa

Kesälomailuni painottui enimmäkseen kesäkuulle, kun taas heinäkuu meni aika arkisissa tunnelmissa viikonloppurientoja lukuun ottamatta. Kaikkien mukavien juttujen ohessa puursin aivan tolkuttoman määrän hommia ja olinkin välillä rehellisesti sanottuna aika väsyksissä. Siksikään en ole hirveästi harrastanut kirjoittamista, enkä juuri ehtinyt lukea blogejakaan, mikä on hurjan sääli.

Hassusti myös koronakevään kuvitelmani siitä, että kesä poikkeuksellisissa olosuhteissa ilman mitään ennakkosuunnitelmia tulisi olemaan tyhjää täynnä, vailla aktiviteetteja ja ehkä rahansäästöllisesti tehokas, ei kyllä ollenkaan pitänyt paikkaansa. Äkkiäkös se keväällä tyhjennetty kalenteri sai täytettä - tavallista spontaanimmin ja vähemmän suunnitelmallisesti, mutta joka tapauksessa rientoja tuli aivan yhtä paljon kuin minä tahansa kesänä.

Minkälainen heinäkuu sinulla oli? Lomailitko?

Roadtrip Lappiin: Kulttuuripäivä Inarissa

1.7.2020

Inari on mielestäni oikein mainio matkakohde, ja olenkin käynyt siellä useamman kerran lomailemassa. Ennen tätä kesää en ollut kuitenkaan vielä kertaakaan vieraillut saamelaismuseo Siidassa. Kesäkuisella Lapin-reissullamme vietimme yhden päivän Inarissa hieman vähemmän retkeilyn, enemmän kulttuuriaktiviteettien merkeissä ja tutustuimme muun muassa Siidaan.

Siidan ulkomuseon tunnelmaa

Meillä oli periaatteessa käytössämme kaksi kokonaista päivää Inarissa, juhannusaatto sekä aatonaatto. Suunnittelimme oleilevamme toisen päivistä kylillä Inarissa, mutta toiselle päivälle kaavailimme pidempää retkeä mahdollisesti jonnekin muualle. Säät ja paikkojen aukioloajat ohjasivat meidät valitsemaan ensimmäisen Inari-päivämme kylillä hengailemiseen.

Saamelaismuseo ja luontokeskus Siida


Suuntasimme puolen päivän aikaan Siidaan, joka esitellään paikan omilla nettisivuilla näin: "Saamelaismuseo ja luontokeskus Siida sijaitsee Inarin kirkonkylässä, saamelaisten kotiseutualueella. Siidan toiminnasta vastaavat Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus. Näyttelymme ja tapahtumamme toimivat pohjoisen tiennäyttäjinä: opastamme vieraamme ikiaikaiseen ja elävään saamelaiskulttuuriin ja arktiseen luontoon."

Siidassa on näyttelyitä sekä sisä- että ulkotiloissa. Aloitimme sisältä. Perusnäyttely esittelee Saamenmaan luontoa ja saamelaiskulttuuria sekä sen historiaa. Näyttelyssä on esillä laaja valikoima erilaista esineistöä, niin uutta kuin vanhaakin, valokuvia ja videoita sekä luontodioraamoja täytettyine eläimineen. Tekstiä riittää, joten oppimisinnokas voi imeä itseensä hurjasti tietoa. Tykkäsin monipuolisesta kokonaisuudesta, vaikken edes jaksanut lukea kaikkea tekstiä.

Perusnäyttelyn johdanto-osassa käydään läpi Saamenmaan historiaa. Päänäyttelyssä puolestaan ovat rinnakkain Pohjois-Lapin luontoa sekä saamelaiskulttuuria esittelevät osiot. Näyttelyn teemoja ovat selviytymisstrategiat pohjoisissa ääriolosuhteissa sekä saamelaisen etnisyyden ja nykyisen identiteetin rakentuminen. Kokonaisuudella halutaan tuoda esille luonnon, ihmisen ja kulttuurin vuorovaikutussuhteet Saamenmaalla.

Saamenmaan luontoa esittelevää käytävää koko seinän kokoisine maisemavalokuvineen

Modernista saamelaiselämästä kertova alue

Vaihtuvien näyttelyiden aiheina olivat tällä erää Tenojoki sekä saamelaismuseon vanhojen kokoelmaesineiden restaurointi. Tenon maisemia, luontoa ja siihen liittyvää kulttuuria esittelevä, ivalolaisen luontokuvaaja Pertti Turusen valokuvanäyttely oli oikein miellyttävää, seesteisen kaunista katseltavaa. Perinne-esineiden restauroinnista kertova näyttely oli puolestaan hyvin mielenkiintoinen, ihailua ja ihmetystä herättävä.

Kierros ulkomuseossa oli myös kiehtova. Siidan ulkotiloissa pääsee tutustumaan monenlaisiin saamelaisten vanhoihin rakennuksiin sekä pyyntikulttuuriin ja poronhoitoon liittyviin rakennelmiin. Vajaan kilometrin mittaisen, metsässä ja järven rannassa kulkevan polun varrella on viitisenkymmentä kohdetta infotauluineen.

Sää oli harmaa, joten valokuvaaminen oli vaikeaa, mutta eipähän tarvinut olla huolissaan auringossa palamisesta - ulkomuseossa tuli vietettyä melko kauan aikaa, joten pilvettömällä säällä olisi pitänyt panostaa auringolta suojautumiseen. Ilma oli muutenkin mukava ulkoilun kannalta, lämmin muttei kuuma. Räkkää - siis niitä hyttysiä ja muita verenimijöitä, joista pohjoisen kesät ovat kuuluisia - ei juurikaan esiintynyt.

Perinteinen ruokavarastorakennelma

Ulkomuseon polkua mukavassa keväisen vehreässä metsämaisemassa

Siidassa söimme myös lounasta. Ravintola Sarritin lounasbuffetin valikoima oli monipuolinen ja maukas. Epidemiavarotoimet olivat yhä päällä, joten tarjoilija annosteli ruuat buffetista lasin takaa asiakkaan toiveiden mukaan. Palvelu oli oikein hyvää. Buffetin valikoimasta vegaanisia olisivat olleet vain paahdetut perunat ja vihannekset sekä osa salaateista, joten minä nälkäisenä ja salaattien suhteen myös allergiarajoitteisena otin myös lohipullia.

Siidaa remontoidaan ja laajennetaan parhaillaan, mutta remonttityöt eivät juuri haitanneet vierailukokemustamme. Lähinnä parkkipaikka oli myllerryksen vallassa, vaan eipä parkkitilasta kuitenkaan ollut pulaa. Uudistuneet näyttelyt ja tilat avataan keväällä 2022, joten ehkäpä silloin pitää tulla taas uudestaan käymään.

Käsityöpuodit ja kulttuurikeskus Sajos


Museokierroksen ja lounaan jälkeen kävimme parissa puodissa etsimässä matkamuistoja ja tuliaisia. Siida Shop myy muun muassa paikallisia käsityötuotteita ja hyvin valikoituja kirjoja. Myös toinen paikallisen käsityön myymälä, Duodji Shop, houkutteli käymään. Myymälä on Sámi Duodji ry:n eli Suomen saamelaiskäsityöyhdistyksen omistama ja sieltä saa saamelaiskäsitöitä, kirjoja, musiikkia sekä materiaalia kuten lankoja, verkaa, kankaita ja muita käsityötarvikkeita.

Duodji Shop sijaitsee monitoimirakennus Sajoksessa, joten samalla tuli nähtyä sekin. Sajos on saamelaiskulttuurikeskus, jossa toimii muun muassa kirjasto, saamelaiskäräjien toimisto ja arkisto. Tiloissa järjestetään koulutuksia ja monenlaisia tapahtumia. Rakennus on arkkitehtuuriltaan merkittävä arvokiinteistö. Siellä on myös arkisin virka-aikaan palveleva kahvila Čaiju, josta saa kuulemma hyvää pullaa.

Saamelaiskulttuurikeskus Sajos

Haluan tässä kohtaa mainita myös legendaarisen Inarin Käsityöpuodin, vaikka harmiksemme tänä kesänä sen pop-uppia kahviloineen ei avattu ollenkaan. Viime kesänä emme ehtineet käydä siellä ja jäimme haikailemaan. Onneksi puodilla on kuitenkin verkkokauppa, ja ehkäpä pääsemme hypistelemään tuotteita ja syömään kahvilan herkkuja jonain toisena kesänä.

Matkamuisto- ja tuliaishankinnat kannattaa tehdä juuri tällaisissa puodeissa, joista ostaessaan tukee paikallistoimijoita ja osoittaa arvostusta seudulle, jossa matkailee. Halpatuontikrääsät kyseenalaisine "saamelaishahmoineen" on parempi jättää ostamatta ja antaa rahansa itse saamelaisten omille tuotteille ja yrityksille.

Ravintola Aanaar


Pitkän kylillähengailun jälkeen palasimme hetkeksi majoituspaikallemme vaihtamaan juhlavaatteita ylle, sillä seuraavaksi ohjelmassa oli juhannuksen, molempien matkatovereitteni synttäreiden sekä ylipäätään hienon reissumme juhlistamista Kultahovi-hotellin hienossa Aanaar-ravintolassa. Kyllä illallinen tuntuu paljon enemmän juhlavalta, kun on yllä fiiniä vaatetta, vaikka onhan se jotenkin vähän hassua survoa reissureppuihin juhlamekkoja vain yhtä iltaa varten.

Olen syönyt Aanaarissa kerran aiemmin, vuosikausia sitten, ja se oli jo silloin varsin suositeltava paikka. Nyt se on palkittu Vuoden ravintolana, enkä yhtään ihmettele. Illallinen oli mitä ihanin! Olimme pöytävarauksen yhteydessä ilmoittaneet allergiani sekä toiveen vegaanisesta ruuasta. Tarjoilija ehdottikin heti minulle sopivaksi suunniteltua, kokonaista kolmen ruokalajin menua, ja tartuin tarjoukseen hyvilläni. Tätä elämystä varten oli säästelty reissubudjetissa, joten olkoon menneeksi, tuumin ja tilasin myös tarjoilijan suosittelemaa viiniä.

Keittiön tervehdys: jäkälää!

Alkupala: pikkelöityjä suppilovahveroita ja maitohorsmaa

Pääruoka: kukkakaalipihvit ja uudet perunat

Jälkiruoka: lakkasorbetti

Juuri tämä on mielestäni ravintolalta paras tapa hoitaa erityisruokavalioasiat - mitään ei tarvitse säätää, ei miettiä eikä poistella, kun tarjoilija ehdottaa jotain suoraan minulle kustomoitua, eikä esimerkiksi aleta ihmetellä ruokalistan annosten sisältöjä ja miettiä, mitäköhän kaikkea ruuasta jätetään pois ja mitä jää jäljelle. On ylellistä, kun voi vain ilmoittaa rajoitteensa ja odottaa herkkuja. Usein tällä tavalla kustomoidut illalliset myös hinnoitellaan jostain syystä edullisemmiksi kuin listan valmiit annokset ja menut.

Aanaar on siitä hieno paikka, että siellä pääsee konkreettisesti maistelemaan Lapin makuja. Minä söin jäkälää, metsäsieniä, lakkaa ja horsmaa. Kaikki ruokalajit järjestyivät vegaanisina. Toverini söivät myös poroa monessa eri muodossa sekä juuri Inarijärvestä nostettua siikaa. Palvelu oli mitä parhainta ja tunnelma sopivan fiini mutta myös rento ja lämmin. Maisematkin ovat täällä kohdillaan - ravintolan ikkunan takana kohisee hurja Juutuanjoki.

Huippuhyvän illallisen jälkeen hyppelimme joen varteen ottamaan valokuvia juhla-asuissamme. Tuli vähän kylmä, mutta sekin oli vain mukavaa, kun ajatteli, että etelässä juhannukseen valmistauduttiin samaan aikaan järkyttävissä 30 asteen helteissä. Olimme viettäneet ravintolassa monta tuntia eli ilta oli jo pitkällä, kun palasimme taas hetkeksi mökille vaihtamaan vaatteita. Edessä oli nimittäin vielä yöretki. Siitä kirjoitan kuitenkin lisää myöhemmin.

Juutuanjoki Kultahovin pihalta nähtynä

Lisään tähän vielä linkit muihin postauksiin samalta matkalta:
Osa 1: Seikkailun ainekset 
Osa 2: Ilmakkiaapa ja luonnossa kulkemisen ilo