Metsä, joka ei ole metsä

Moni retkeilijä keskittää liikkumisensa kansallispuistoihin ja muille suojelualueille. Se onkin hyvin perusteltua. Jos haluaa luontoon, kannattaa mennä jonnekin, missä siitä varmasti pääsee täysillä nauttimaan. Suojelualueiden ulkopuolella Suomi näyttäytyy paikoin hyvin erilaisena kuin kansallispuistojen kauniissa maisemissa. Talousmetsät eivät aina ole metsiä ollenkaan. Vaikka kartan mukaan seisoisi keskellä metsää, todellisuudessa ympärillä saattaa olla hakkuuaukko tai istutettu taimikko.

Minä retkeilen paljon muuallakin kuin suojelualueilla. Oikeastaan suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani kuljekselin tavallisissa talousmetsissä, ja minulle tulivat tutuksi suomalaisten metsien ja "metsänhoidon" monet kasvot - taimiryteiköt, hakkuuaukot ja ojitukset. Siltikin onnistuin tänä syksynä eksymään sellaiseen metsänhoidolliseen maisemaan, joka oli minulle aivan uudenlainen elämys.

 

 

Eräällä iltakävelyllä Raisiossa Haunisten altaan ympäristössä lähdimme seikkailemaan sivupoluille etsien hyviä sienestysmaastoja. Haunisiin on rakennettu hiljattain frisbeegolfrata, joka on tehnyt muun ulkoilun maastossa vaikeaksi - aina saa pelätä, saako kiekon päähän, tai tuleeko vihainen frisbeegolfaaja huutamaan, kun joku pahaa-aavistamaton eksyy vahingossa reitille. Niinpä piti etsiytyä uusiin, vieraisiin suuntiin hakemaan sienestämiseen sopivia alueita.

Seikkaillessamme sivupoluilla harhauduimme mitä erikoisimman näköiseen paikkaan. Ensin tavallinen risukkoinen lenkkipolunreunametsikkö vaihtui pienen ojan jälkeen hyvin yksitoikkoiseen istutuskoivikkoon. Kaikki puut olivat saman ikäisiä ja kokoisia ja seisoivat viivasuorina rivistöinä tasaisin muutaman metrin välein.

 

Maisema ympärillämme oli yhtä mustavalkoisten koivunrunkojen vilinää, kunnes koivikko päättyi kuin seinään sankan kuusikon reunaan. Kuusikon ja koivikon raja oli kuin laserilla vedetty. Kun siirryimme valoisasta koivikosta kuusikon hämärään, tuntui kuin olisi astunut jonkinlaisesta erikoisesta huoneesta suoraan seinän läpi johonkin vähän aavemaiseen ja pelottavan tuntuiseen paikkaan.

 

 

Kuuset olivat myös tasaisiksi suoriksi riveiksi istutettuja ja keskenään saman ikäisiä. Edettyämme riittävän kauas koivikon reunasta näimme vain joka suunnassa toistensa näköisiä kuusia. Maa oli tasaisen paksun neulasmaton peittämä. Kuusten juurella ei kasvanut muuta kuin laikuittain ohutta sammalta. Edes muurahaisia ei näkynyt. Ainoa ääni oli Turun ohikulkutieltä kantautuva liikenteen taustakumu. Synkkä, monotoninen näkymä oli kuin kummallinen elokuvalavaste, outo ja epäluonnollinen.

Se ei näyttänyt oikeastaan metsältä ollenkaan. Olimme löytäneet todellisen puupellon, ja ihmettelin, miten en ollut ikinä ennen päätynyt vastaavanlaiseen paikkaan. Kaikki aiemmin käymäni monokulttuuri-istutusmetsät olivat olleet sen verran varttuneempia, että joukkoon oli ehtinyt ilmaantua muitakin elämän muotoja kuin ihmisen sinne sijoittamaa puulajia, mutta tämä istutus oli sen verran nuori, ettei mitään muuta ollut vielä onnistunut ujuttautumaan sekaan. 

 

Kuljeskeltuamme hetken ympäriinsä kuusikon hämyssä löysimme yllättäen sieniä. Keräsimme pari kuusenleppärouskua ja jätimme sijoilleen muutaman mysteeriksi jääneen sienen. Tällaisessa maisemassa sienet näyttivät jotenkin eksyneiltä, ikään kuin ne olisivat väärässä paikassa - tai kuin ne olisivat elokuvalavasteeksi rakennettuun tekometsään aseteltuja tekosieniä.

 

 

Kummallisen kuusikon keskellä seistessä tuntui, kuin se jatkuisi joka suuntaan loputtomiin. Mihin tahansa katsoi, suorat kuusirivit venyivät silmän kantamattomiin. Kuitenkin kuusikon läpi käveli varsin nopeasti. Vain parissa minuutissa olimme jo sen toisella puolella. Se päättyi yhtä töksähtäen kuin alkoikin. Tulimme ulos sen synkästä seinämästä ojalle, jonka jälkeen edessä avautui taas tavallinen, harvakasvuinen, valoisa sekametsä.  

Jatkoimme sienten etsintää mukavan normaalin ja tutun tuntuisen sekametsän puolella, mutta ajatukseni jäivät kiertelemään outoon kuusikkoon. "On hyvä osata erottaa toisistaan metsät ja sellaiset paikat, joissa kasvaa paljon puita" on sanonta, jonka opin joskus osallistuessani Luonto-Liiton toimintaan. Nyt olimme tainneet juuri löytää metsän sijasta sellaisen paikan, jossa vain kasvaa paljon puita.

Pimeä vuodenaika - uneliaisuuden ja levon aika

Viileässä, kosteassa, pilvisen harmaassa ja hämyisessä syysluonnossa kuljeskellessa on hyvä olla. Aistit saavat levätä - on niin vähän ääntä ja liikettä, niin vähän väriä. Sää ei hiosta reippaillessa. Pieniin yksityiskohtiin tulee väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota, pysähtyneeksi, kun ei ole mitään sen suurempaakaan havainnoitavaa. Loppusyksyn ja alkutalven harmaudessa on helppo löytää tyyneyttä ja seesteisyyttä, hötkyilemätöntä, raukeaa läsnäolon tunnetta, jonka saattaa hukata kesän sykkeessä.

 

 

Onhan se toki vähän lannistavaakin, kun vain viilenee, pimenee ja kelit käyvät vaikeiksi. Ei kai se ole ihmiselle luonnostaan helppoa, trooppiselle eläimelle, sietää sellaista. En tiedä, mikä on saanut minut pitämään siitä, mutta vastaus piilee luontoharrastuksessa ja fiilistelyn voimassa. Luonnossa kaikelle on aikansa, myös tälle synkälle vaiheelle. 

 

Vuodenkierrossa on jotain samaa kuin vuorokauden ajoissa. Vilkkaan, valoisan, toimeliaan päivän jälkeen on aika rauhoittua illan hämärässä ja painua nukkumaan yöksi. On ihan luonnollista, että talven pimeys tekee raukeaksi. Ei ole pakko esittää, ettei väsyttäisi. Ihminen saa kokea uneliaisuutta silloin, kun luonnostaan väsyttää. Nyt on lupa olla vähän hidas, tehdä vähemmän asioita, viettää enemmän aikaa ihan vain oleillen.

 

Ihmisessä ei ole mitään vikaa, jos pimeä vuodenaika väsyttää. Yhteiskunnassa on vikaa, kun se ei hyväksy sitä. Miksi kaikki isot deadlinet ovat juuri joulun alla? Miksi työtahtia pitää kiristää loppuvuotta kohti - voisiko tulostavoitteisiin kiirehtimisen tehdä mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta? Voisiko projektit suunnitella päättymään vaikka kesään? (Tiedän, että nykyisen talousjärjestelmämme keskellä tällaiset ajatukset nähdään idealistisina ja jopa toteutuskelvottomina, mutta ei sen olisi mikään pakko olla niin.) 

 

Sitten kun vielä väsymyksen ja masentuneisuuden päälle aletaan myydä pelastukseksi kaiken maailman työläitä ja jopa kalliita ratkaisuja, ei ihme, että masentaa vielä enemmän. "Kaamosmasennustakin" pitäisi jotenkin suorittaa. Eikö voisi vain myöntää, että nyt väsyttää, otan vähän rennommin? 

 

 

Minä pärjään tämän vuodenajan kanssa, koska oikeastaan rakastan sitä. On kuitenkin ihan okei olla rakastamatta sitä. Näkisin niin, että tärkeintä on hyväksyä se. Tämä aika tulee Suomessa kuitenkin joka vuosi, ja sen kanssa pitää elää. (Niin ja jos sitä ei vain yksinkertaisesti millään siedä, voi myös vakavissaan miettiä, kannattaisiko lähteä Suomesta. Se että on syntynyt täällä, ei aina tarkoita, että täällä olisi välttämättä pakko viettää koko elämänsä.) 

 

Luonnossa kaikki on minusta omalla tavallaan kiehtovaa ja ihmeellistä, myös tämä vuodenaika ilmiöineen. Loppusyksyn edetessä kohti vesisaderannikon pimeää talvea, tuntuu helposti, ettei ole enää mitään syytä lähteä ulos - sinne pimeään ja märkään. Jos vain jaksaa lähteä, voi kuitenkin huomata, ettei kaikki ole väritöntä ja elotonta. 

 

Metsässä sammaleet ja jäkälät loistavat värikkäinä pilvisessäkin säässä. Niiden värien ja muotojen ääreen on hyvä pysähtyä. Lumen tuloon asti voi sienestää. Suomessa talvehtivien lintujen äänet havaitsee helpommin, ja niiden läsnäoloon kiinnittää enemmän huomiota, kun ympäröivä äänimaisema on hiljainen. Mustarastas saattaa ilahduttaa laulullaan talvellakin. Vaeltavat marjalinnut saapuvat pihlajamarjojen ääreen, ja niiden äänekäs ja touhukas meininki tuo vilskettä pysähtyneisyyden keskelle. 

 

Kun ilta pimenee, on mukavaa istua nuotion valossa ja lämmössä. Myös tyypillisemmin kevään ääniin kuuluvia pöllöjen huhuilua voi kuulla yöllä ja teerien pulinaa aamun koitteessa. Lämmenneet talvet ovat tuoneet sellaisen oudon mutta käytännössä ihan mukavan ilmiön, että talviretkeilyvarusteettomanakin pystyy talviretkeilemään. Kunnon pakkasia ei välttämättä tule ennen vuodenvaihdetta, joten koko alkutalvi voi olla hyvää telttaretkeilyaikaa sillekin, joka ei ole omista talvimakuupussia.

 

 

En minäkään tietenkään jaksa loputtomiin rakastaa marraskuuta, jos se jatkuu helmikuuhun asti, kuten viime talvena. Silloin ei pitäisi enää olla vesisadetta, vaan keväthankia. Ennen lumentuloa on kuitenkin aika fiilistellä luonnon synkkää ja raukeaa tunnelmaa. Jos ulos lähteminen ei inspiroi, myös sohva, sänky, kirja, peitto, musiikki, glögi, tee, kaakao ja nokoset ovat ihan kelpo vaihtoehtoja.

Kapunkiviljelyn kesämuistoja: yhteenveto sadosta ja kokemuksista

Kaupunkiviljelypuuhat viljelylaatikoillamme kotilähiön metsikössä sujuivat menneenäkin kesänä eri mukavasti! Tämä oli jo neljäs kesä, jolloin kasvatimme satoa Turun laatikkoviljelyhankkeen kautta saaduilla, kaupungin maille sijoitetuilla laatikoilla. Kuviot ovat vuosien varrella vakiintuneet ja viljelystä on tullut mukavan tuttua ja helposti sujuvaa. Ohessa on toki myös alistuneesti tottunut raskaaseen veden kantamiseen ämpäreillä kotoa ylös mäelle sekä tietysti satovarkauksien riskiin.

 

Meillä oli tänä vuonna kaupunkiviljelmällämme perunaa (’Timo’), hernettä (’Kelvedon Wonder’), härkäpapua, ruusupapua, kesäkurpitsaa (ostettiin taimina), kirsikkatomaattia (ostettiin taimina), lehtikaalia, mangoldia, lamopinaattia ja baby-pinaattia, korianteria, rukolaa ja lehtisalaattia. Viime vuoden lipstikka, ruohosipuli ja parsa talvehtivat ja olivat mukana kuvioissa tänäkin kesänä. Lisäksi joukossa oli sekalainen valikoima kukkia, joista osa oli myös syötäviä lajeja, vaikka niitä vähän vähemmän käytettiin ravinnoksi. Kaikki lajit olivat vanhoja tuttuja. 

 

Yrttiosaston talvehtijat toukokuussa

 

Meillä on neljä viljelylaatikkoa, joista kaksi on matalia, yhden lavakauluksen korkuisia, ja kaksi syviä, kahden lavakauluksen korkuisia. Matalissa olemme kasvattaneet salaattia ja muita pienijuurisempia kasveja. Viime kesinä toinen matalista laatikoista on ollut pienoiskukkaniittynä. Tänä vuonna kylvimme siihen Niittysiemenen kotimaisista lajeista yhdisteltyä seosta, josta toivoimme ainakin jokusen kukan kukkivan jo tänä kesänä. Paransimme maata niittykukille edullisemmaksi sekoittamalla siihen hiekkaa.

 

Niittylaatikkome kehittyikin kesän aikana jännittävästi. Pintaan puski sekalaista apilaa ja keto-orvokkia, joista ainakin osa taisi olla niittysiemenistä. Sitten tuli viime vuodelta itsekseen kylväytynyttä hunajakukkaa, jokunen ruiskaunokki, oletettavasti viime vuonna kylvetty mutta itämättä jäänyt tarhaneito ja yllättäen myös pari mangoldia, joista pääsimme keräämään satoa. Lopulta kukkimaan nousi yksi mystinen niittykukka, jota emme tunteneet. Maahan ilmestyi myös monivuotisten niittykukkien lehtiruusukkeita, joista toivottavasti tulee kukkia ensi vuonna.

Ruiskaunokki syyskuussa

 

Koko viljelykeitaamme heinäkuussa (oikeassa laidassa vähän naapurin laatikon reunaa)

 

Kylvimme muiden viljelmien sekaan myös samettikukkia, kehäkukkia ja krasseja auttamaan tuholaistorjunnassa, houkuttelemaan pölyttäjiä, tarjoamaan mahdollisuutta kukkien keräämiseen vaikkapa salaattien koristeluun sekä tietenkin myös silmäniloksi. Vaikka suorakylvimme kaiken touko-kesäkuun taitteessa, silti ne ehtivät mukavasti kukkia. Samoin suorakylvimme auringonkukkia toiseen syvemmistä laatikoista, ja nekin ehtivät tänä kesänä kukkia hyvin.

 

Perunoita kasvatimme taas laatikoiden ulkopuolella suoraan multasäkeissä, sillä viime vuonna se toimi hyvin. Niin toimi nytkin. Nostimme sadon elokuussa ja sitä tuli suhteellisen paljon ottaen huomioon, että kasvatussäkkejä oli vain neljä. Perunasadon korjaaminen kasvatussäkeistä on tosi kätevää, kun ei tarvitse möyhätä summan mutikassa maata arvaillen, miten syvältä niitä perunoita mahtaa löytyä.

Perunat kasvatussäkeissä heinäkuussa

 

Muutenkin satoa tuli ihan hyvä määrä. Lehtikaali oli taas menestys siitä huolimatta, että jotkin toukat nakersivat alkukesästä lehdet pitsiksi, ja sadon kerääminen oli vähän ällöttävää, kun toukkia sai heitellä kuormasta. Härkäpapu ja herne oli myös tuttuun tapaan satoisia. Ruusupapuja saatiin muutama. Parsaa söimme kokonaiset kaksi nuppua keväällä, mutta hyviäpä olivatkin. 

 

Osa yrteistä jäi vähän muiden kasvien alle piiloon, eivätkä olleet niin satoisia. Lamopinaatti ei menestynyt, mutta baby-pinaatti sentään kasvoi. Lehtisalaattia ja etenkin rukolaa tuli kerättyä vähän turhan vähän ennen kuin ne ehtivät jo kukkimaan. Kesäkurpitsaa saatiin hyvin. Jo toista kesää peräkkäin kirsikkatomaatit menestyivät avomaalla ja tekivät kohtuullisesti satoa.

Matalan viljelylaatikon kasveja heinäkuussa

 

Härkäpavut

 

Rikkaruohojen kanssa ei ole missään vaiheessa ollut juuri ongelmaa. Keväällä ollaan nyhdetty pois ne rikat, jotka ovat ehtineet ottaa ennen suorakylvöjä sen verran etumatkaa, että pitää tehdä tilaa viljelykasveille. Nämä ovat tyypillisesti suolaheiniä, jotka periaatteessa ovat myös hyötykasveja. Kunhan viljelykasvit ovat päässeet vauhtiin kasvussa, ne ovat peittäneet maan pinnan niin tehokkaasti, ettei seassa ole ollut enää juuri sijaa rikkaruohoille. Kannattaa tupata kasvimaa niin täyteen, ettei sekaan mahdu mitään ylimääräistä!

 

Täyteen ahtaminen helpottaa myös kastelua. Heti kun kasvusto peittää maan pinnan, kosteus pysyy paremmin mullassa, eikä haihdu päivän paisteessa. Ei sillä, etteikö veden kantamisessa olisi joka tapauksessa riittänyt työtä kesäkuun helteillä. Onneksi loppukesä oli vähän epäkavaisempi, joten urakka helpottui, kun saatiin säännöllisesti sadetta.

Upea itsekseen kylväytynyt mangoldi

 

Tuholaisia oli kesän mittaan jonkin verran, mutta ne eivät onneksi vieneet suuremmin satoa eivätkä pilanneet puutarhuroinnin iloa. Lehtikaaleja nakertaneiden toukkien lisäksi oli joitain pikku ötököitä, jotka söivät reikiä salaattiin. Etanoita tai kotiloita meillä ei onneksi juuri ole näkynyt, mutta yhden kookkaan ukkoetanan löysimme tänä kesänä ja kuljetimme pois.  

Keväällä multaa kääntäessämme löysimme melkoisesti turilaan toukkia. Nehän syövät kasvien juuria. Kaivoimme vähän matkan päähän metsikköön kuopan, johon kuljetimme toukat jatkamaan elämäänsä luonnonkasveja syöden. Aikuisetkin turilaat käyttävät kasviravintoa, mutta en ole ikinä kokenut niistä haittaa. Päinvastoin ne ovat mielestäni veikeitä ja kiehtovia ötököitä, joiden pörräilyä puiden latvuksissa on kiva tarkkailla kesäöinä ikkunasta. 

 

Heinäkuussa viljelyksillemme asettui asumaan hepokatti. Kun kannoimme vettä iltahämärällä, siellä se siritti äänekkäästi. Tunnistimme kookkaan vihreän sirittäjän lehtohepokatiksi. Sitten yhtenä elokuun iltana huomasimme sen saaneen seuraa. Kaksi lehtohepokattinaarasta oli ilmestynyt paikalle. Oliko sirittäjämme hurmannut laulannallaan peräti kaksi naarasta? Joka tapauksessa pian tämän jälkeen siritys hiljeni. Lehtohepokatitkin syövät hyönteisravinnon ohella kasveja, mutta ei tätä kaveria halunnut häätää viljelyksiltä, sillä se toi ihanaa ääntä ja tunnelmaa loppukesän pimeisiin iltoihin.

Auringonkukat syyskuussa

 

Syksyllä kukkivat auringonkukat olivat täynnä kimalaisia ja muita pörriäisiä viettämässä eläkepäiviään ennen kuin niiden oli viilenevien säiden myötä aika kuolla. Tulen jotenkin surulliseksi aina niitä katsellessa, vaikka tottahan toki kaikkien on joskus kuoltava ja yksi kesä on kimalaistyöläisen luonnollinen elämän kesto - puhumattakaan loppukesällä syntyvistä kimalaiskoiraista, jotka eivät elä kuin jokusen hassun viikon. Tässä vaiheessahan uudet nuoret kuningattaret olivat jo matkalla talviunille herätäkseen ensi kesänä perustamaan uusia pesiä, joten parempi vain suunnata ajatukset siihen, elämän jatkumiseen.

 

Viljelylaatikoiden syysaskareet ovat vielä viimeistelemättä. Pitäisi keräillä kukkineiden kasvien siemeniä talteen ja kääntää maa ennen kuin se jäätyy. Tänä syksynä emme voi viettää kekriä perinteisen suurieleisesti juhlien, mutta ollaan kuitenkin varattu kalenteriin päivä pienen pienelle kekrijuhlalle, ja se toimii taas hyvänä takarajana viimeisten viljelyaskareiden valmiiksi saattamiselle.

Kirkniemen lintutorni - tutustumisretki uudelle kohteelle

Lohjalle nousi tänä syksynä uusi lintutorni. Lohjanjärven rantaan Kirkniemeen Osuniemenlahdelle pystytetty torni vihittiin käyttöön jo syyskuussa, mutta ehdin tehdä tutustumisretken sinne vasta viime viikonloppuna. Saavuin seurueeni kanssa paikalle alkuillasta, kun miltei jo hämärsi. Sää oli sateentihkuinen, tuulinen, viileä ja pilvinen. Puhuri oli jo riepotellut puista suurimman osan ruskalehdistä maahan vettymään, joten maisema alkoi olla loppusyksyisen harmaa.

 

Torni sijaitsee Kirkniemen kartanon mailla. Kartanon omistaa Metsä Group, joka myös sponsoroi tornin rakentamista. Kohteelle saavutaan Lohjansaarentieltä kääntymällä Kirkniemen kartano -nimiselle tielle. Parkkipaikka sijaitsee heti risteyksen jälkeen tien vasemmalla puolella. Navigaattori löytää perille vaikkapa osoitteella Kirkniemen kartano 1, Lohja. Parkkipaikka on ihan kohtuullisen suuri.

Parkkikselta jatketaan kävellen kohti kartanoa. Tie on suljettu portilla, mutta siinä on jalankulkijoille tarkoitettu ovi, joka on varustettu isolla ja hyvällä opastekartalla tornin sijainnista. Tammien reunustamaa tietä kuljetaan viitisen sataa metriä, minkä jälkeen uusi opastekyltti ohjaa kääntymään oikeaan, pensaikon reunaa seurailevalle, toistaiseksi vielä aika huomaamattomalle polulle. Vaan eiköhän polku pian tallaudu hyvin erottuvaksi ja muutu samalla mutaisemmaksikin. 

 

 

Vielä yksi käännös vasempaan, ettei päädy päistikkaa pensaikkoon, ja sitten torni pian ilmestyykin näkyviin oikealla. Kävelymatkaa parkkipaikalta tornille on yhteensä noin kilometri, ja maisemat matkan varrella ovat oikein mukavat. Me teimme retkemme mieleenpainuvimman luontohavainnonkin heti tammikujalla, kun huomasimme edessämme tiellä puiden varjossa peuran. Jostain syystä päätin nostaa kiikarit nenälle, jolloin näin, ettei se ollutkaan tavallinen valkohäntäpeura, vaan harvinainen kuusipeura.

Kuusipeuralla oli myös seurassaan vasa. Lisäksi tielle ilmaantui pian muutama muukin pienempi hirvieläin, mutta toisin kuin kaksi selkeää kuusipeuraa, joilla oli kaunis pilkullinen turkki, nämä muut olivat harmaita. Olivatko ne jo talviturkkiin vaihtaneita vasoja vaiko tavallisia metsäkauriita, siitä emme lopulta olleet varmoja, kun ne jo katosivat näkyvistä. 

Kuusipeura eli täpläkauris on Suomeen istutettu vieraslaji. Se ei kuitenkaan ole pystynyt muodostamaan pysyviä kantoja kuin paikoitellen saaristoon, sillä se menestyy huonosti Suomen oloissa luonnonvaraisena. Sitä tarhataan ja istutetaan luontoon metsästettäväksi, ja tuskin nämäkään yksilöt olivat täällä sattumalta. Kartanon mailla näkyi ampumalavoja - eivätköhän peurat olleet tänne ammuttavaksi istutettuja. Joka tapauksessa havainto oli hieno. En muista ikinä ennen nähneeni kuusipeuraa luonnossa.

 

 

Lintutornilla emme tehneet erikoisempia havaintoja, mutta yhtä edestakaisin lentelevää harmaahaikaraa saimme tarkkailla. Lisäksi näkyvissä oli sinisorsia. Joku tikka huusi, mutta emme tunnistaneet, oliko kyseessä tavallinen käppäri vai joku muu. Hiljaista siis oli, mutta paikka vaikutti todella hyvältä. Osuniemenlahdella on mukavasti ruovikkoa ja hietikkoista rantalietettä. Torni on seitsemän metriä korkea, vankka ja tilava. Ainoana miinuksena voisi sanoa, että tornissa ei ole penkkiä.

Hämärän tihentyessä lähdimme tornilta. Peuroja ei enää näkynyt, ja luonto ympärillä muutenkin hiljeni. Tuuli vain humisi puissa. Kirkniemen lintutornista jäi hyvä fiilis, vaikka ensimmäinen käyntimme tapahtuikin näin harmaana ja vaisuna aikana. Tekisi mieli tulla tänne vaikka Tornien taistoon, mutta on kyllä oletettavaa, että Lohjan lintuyhdistys Hakki ottaa uuden tornin edustustornikseen.

 

 

Hakin alueella on nyt viisi lintutornia. Oleilen ja retkeilen aika usein Lohjan suunnalla, ja monet lintupaikat ovatkin jo tulleet tutuiksi. Uusi lintutorni on mukava lisä seudun hyvien retkikohteiden joukkoon. Eiköhän täällä tulekin käytyä, kun Lohjalla pyörii.