Ylellinen hidas blogihetki

Tilaan muutamaa aikakauslehteä, ja joskus ostan irtonumeroita, mutta usein, kun haluan vielä enemmän saman tyyppistä ajanvietettä, suuntaan blogimaailmaan. Hyvä blogi nimittäin vastaa kohdallani aika lailla samaan tarpeeseen kuin aikakauslehdet. On sopivasti tekstiä, sopivasti laadukkaita kuvia ja mielenkiintoista, vaihtelevaa sisältöä, jota on helppo pläräillä ja jonka pariin voi mukavasti pysähtyä, kuten lehden ääreen.

 

On mielenkiintoista seurata keskustelua kysymyksestä, katoavatko blogit, kun varsinaiset sosiaalisen median kanavat varastavat huomion. Olen ymmärtänyt, että monen ison blogin aktiivisten seuraajien määrä on laskenut kymmenen vuoden takaisesta huipusta, jolloin blogit trendasivat ja toimivat ahkeran keskustelun alustoina.

 

Olen siitä outo nuori aikuinen, että viihdyn blogien parissa miltei paremmin kuin varsinaisessa sosiaalisessa mediassa. Tavallaanhan blogikin on sosiaalinen media, mutta kutsun nyt vain niin sanottuja varsinaisia sosiaalisia medioita someksi. Minulle blogit ja somet vastaavat hyvin erilaisiin tarpeisiin. Siinä missä blogin lukeminen muistuttaa lehdenlukuelämystä, Twitter tuntuu vessanseinäkirjoittelulta. Tykkään molemmista, mutta aivan eri tavoilla.

Blogi on rauhallisempi, hitaampi media kuin useimmat varsinaiset somet, mikä on mielestäni iso plussa. Somen selaamisessa on helposti vähän levoton tunnelma, mutta pidempää blogipostausta on pakko pysähtyä lukemaan. Jos pitkää postausta ei ehdi lukea kerralla, voi vaikkapa aloittaa lounasaikaan ja palata myöhemmin kahvitauolla takaisin - vähän kuin mielenkiintoisen mutta pitkän aikakauslehtijutun pariin.

Blogi on myös pysyvämpi. Vanhaa blogisisältöä on yhtä helppo löytää, lukea ja kommentoidakin kuin uudempaa, kun taas vaikkapa Instagramissa tuntuisi aika oudolta kaivaa esiin vuosia vanha kuva ja kommentoida siihen. Hakukoneet eivät myöskään tunnu löytävän vanhoja somepäivityksiä niin helposti. Monia someja selatakseen pitää myös perustaa käyttäjätili tai ladata sovellus, mikä tuntuu vaivalloiselta, jos ei halua alkaa tuottaa sisältöä kyseisellä alustalla, vaan vain selailla.

 

Saadakseen blogilleen paljon huomiota ja lukijoita on tietysti viisasta käyttää somea markkinointiin. Isoilla blogeilla on vielä isompi Instagram. Olen tehnyt sen valinnan, että en perusta blogilleni enkä itselleni IG:tä. En ole hyvä pärjäämään sellaisten edustussomealustojen kanssa. En varmasti osaisi miettiä riittävän aktiivisuuden ylläpitämistä ja havainnoida kommentteja ja tykkäysten määrää ilman, että se aiheuttaisi jatkuvasti pientä stressiä.

Juuri sen stressin takia poistuin aikanaan Facebookista. En halua sitä takaisin. Riittää, että julkaisen juttuja blogissani sille yleisölle, joka blogiini löytää. Käytän kyllä Twitteriä ajoittain aktiivisestikin, mutta alustana se on luonteeltaan hyvin erilainen. En ole vielä puhunut Twitterissä blogistani, enkä blogissani Twitteristäni, sillä ne ovat kaksi erilaista maailmaa, joita en ole ainakaan toistaiseksi halunnut linkittää toisiinsa. 

 

En myöskään seuraa somessa juurikaan niitä bloggaajia, joiden seuraaja olen Bloggerissa, sillä tykkään tulla blogilukulistani pariin aivan erikseen, kaikessa rauhassa, sopivalla fiiliksellä etsimään luettavaa mieluummin, kuin nähdä bloggaajien päivityksiä sekavassa somevirrassa hetkinä, jolloin minulla ei ole aikaa tai sopivaa mielentilaa pysähtyä lukemaan postausta kunnolla.

Kun tilaamani aikakauslehti saapuu, luen sen mieluiten yhteen menoon, mukavasti sohvalla tai sängyssä viltin alla, kahvikupin kanssa, hitaasti ja fiilistellen. Se on minun ylellinen lehdenlukuhetkeni. (Oikeastaan opin tämän tavan äidiltäni jo nuorena, ja edelleen, kun vierailen lapsuudenkodissani, saatamme istua yhdessä aikakauslehtiä lueskellen.)

 

Jossain vaiheessa huomasin, että minulle on kehittynyt myös vastaavanlainen tapa blogien suhteen. Silloin tällöin, useimmiten sunnuntaisin, avaan suosikkiblogini ja luen niiden uudet postaukset samanlaisella rentoudella, pysähdyn niiden ääreen. Alati virtaavan informaatiotulvan aikakaudella blogien kaltainen hitaampi media tuntuu aikakauslehtien tapaan eräänlaiselta ylellisyydeltä.

Ei liene yllätys, että olen myös päätynyt nimenomaan aikakauslehtialalle töihin. Jahka opinnoilta liikenee enemmän aikaa, haluan yrittää saada enemmän jalansijaa alalla. En oikeastaan tiedä, kannattaisiko minun opiskella biologian sijaan vaikkapa journalismia, mutta toistaiseksi olen menestynyt pätevyydelläni hyvin, sillä kirjoitan nimenomaan luonnosta ja ympäristökysymyksistä.

Tämän postauksen kuvat unikkokimpusta ovat ensimmäisiä otoksiani uudella kameralla, jonka ostin viime viikolla! Kirjoitan uudesta kamerasta enemmän myöhemmin, kunhan osaan sanoa siitä jotain. Vielä en osaa kunnolla edes käyttää sitä. Kyseessä on Canon PowerShot SX70 HS, jonka toivon täyttävän kameratarpeeni hyvin.

En tiedä miksi, mutta päätin joskus, että en lataa kuvapankkikuvia blogini kuvitukseksi, vaan haluan kuvittaa kaikki postaukset omilla kuvillani, vaikkei tämä varsinaisesti valokuvausblogi olekaan. Niinpä tällaisiin pohdiskelu- ja fiilistelykirjoituksiin laitan kuviksi yleensä kukkia tai muita satunnaisia kuvaamiani asioita, vaikkeivät ne välttämättä liittyisi suoraan aiheeseen.

 

Mutta entäpä te, lukijat, onko teillä ajatuksia blogien roolista nopeamman sosiaalisen median rinnalla?

Kevättä ja jäätä - Vajosuon kierros helmikuussa

Helmikuun lopussa, ensimmäisenä virallisena Kevätseuranta-viikonloppuna Turussa oli hyvin keväinen tunnelma. Aurinko paistoi terävästi, oli peräti +8 astetta lämmintä, ja maa oli pitkälti lumeton. Sunnuntaina meillä oli sopivasti aikaa tehdä pieni päiväretki, mutta ensin piti puntaroida, lähtisimmekö meren äärelle katsomaan lintuja vai metsään kävelemään. Ranta tarjoaisi varmasti enemmän havaintoja Kevätseurantaan, mutta edellisestä kansallispuistometsäretkestä oli jo kuukausi. Valitsimme lopulta metsän.

 

Perinnepadan puoti oli taas auki, kuten viime keväänä, mikä houkutteli liikkeelle Kurjenrahkan kansallispuistoon Vajosuon suuntaan. Aloitimme reissun siis ajamalla pikkuteitä metsien ja peltojen läpi puodille. Ostimme vihiksiä mukaan nuotieväiksi, ja hörppäsin myös kupin kahvia. Pihassa linturuokinnalla pyöri niin kuusi-, töyhtö- kuin hömötiaisiakin, joten kaikki metsätiaiset harvinaisinta myöten tuli havaittua kerralla.

Perinnepadan jälkeen seuraava pysähdys olikin itse kansallispuisto. Vajosuon parkkipaikalla oli autoja ristiin rastiin niin, että sekaan mahtui nippa nappa. Yleensä täällä on hiljaisempaa. Vähän huolestutti, olisivatko kaikki kolme tulentekopaikkaakin jo tupaten täynnä, mutta otimme eväsrepun mukaan ja lähdimme patikoimaan. 

Vajosuon kierroksen poluilla on märkää kaikkina vuodenaikoina. Keväällä voi olla suorastaan tulvaista. Pitkospuita on vain osan matkasta, varsinaisilla suo-osuuksilla. Paljon on myös pitkostamatonta märkää metsänpohjaa. Nyt polut olivat pääosin lumisia ja jäisiä, mutta sulamispuroja solisi kaikkialla, ja parhaimmillaan vettä oli jään päällä useita senttejä. Minulla oli jalassa kumisaappaat ja kunnon liukuesteet, ja millään muulla jalkinevalinnalla en olisikaan voinut oikein nauttia retkestä.

 

 

Etenimme kierrosta vastapäivään. Vaikka parkkiksella oli ollut paljon autoja, poluilla tuli vastaan vain muutamia ihmisiä. Virallinen merkitty reitti on vain kolmikilometrinen, mutta ihmeellisesti ne ihmiset vain onnistuvat katoamaan sinne. No, toki ehkä jotkut olivat merkityn reitin ulkopuolellakin. Lunta oli metsän varjoissa vielä sen verran paljon, että hiihtäminen ja lumikenkäilykin olivat vaihtoehtoja.

Tuuli puhalsi puuskissa kohtalaisesti ja humisutti latvuksia. Kun se välillä vaimeni, saattoi kuulla hippiäisten piiskutuksen, hömötiaisen laulun tai korpin ronkunnan. Kävellessä ei tuulesta huolimatta tullut kylmä, mutta taukoa varten olin varannut mukaan lisähupparin. Taukopaikkaa lähestyessämme aloimme arpoa, menisimmekö tsekkaamaan ensin suon laidassa sijaitsevan laavun vaiko ylempänä kalliolla olevan nuotiopaikan ja keittokatoksen tilanteen. Päätimme aloittaa laavusta.

Paikalla oli yllättäen vain yksi ihminen ja koira, joten mahduimme hyvin turvavälein liittymään seuraan. Yksinäinen retkeläinen oli tosi mukavaa juttuseuraa, ja koirakin oli mitä hauskin otus. Olimme ihan suotta pelänneet, ettei nuotiopaikoille mahtuisi turvallisesti. Makkaroiden ja vihisten paistumista odotellessa kävin suon reunassa kiikaroimassa, mutta siellä ei liikkunut mikään muu kuin viimekesäinen kuiva heinikko tuulessa.

 

Herkut maistuivat, ja nuotion tuoksua oli ihana haistella. Ruokahetken jälkeen lähdin hakemaan kauempana sijaitsevalta puuvajalta täydennystä polttamiemme puiden tilalle. Jo puolimatkassa kirosin, kun olin päättänyt ottaa laavulta klapinkantotelineen mukaani, sillä se yksinään painoi yhden klapisylellisen verran ja oli minun pituuteeni nähden aivan liian suuri ergonomisesti kannettavaksi. Niinpä sain kuljetettua vähemmän klapeja, kuin ilman sitä olisin saanut, ja koko paluumatka oli hirveää ähinää ja kökellystä.

 

Kun lähdimme laavulta huussin kautta jatkamaan retkeä, päätimmekin kulkea virallisen reitin sijaan loppumatkan eri polkua. Varsinainen merkitty reitti oli niin jäinen, että liukuesteistä huolimatta aloin olla aika väsynyt tasapainoiluun, kun taas vaihtoehtoisella polulla näytti olevan lähinnä vain lumista. 

 

Hieman ennen parkkipaikalle vievää loppusuoraa, lähellä huoltotien puomia, alkoi lumella näkyä metson ulostetta ja jalanjälkiä, ja tien varressa oli aggressiivisesta metsokukosta varoittava kyltti. Muistinkin kuulleeni tästä tapauksesta aiemmin talvella, mutta olin unohtanut koko asian. Onneksi jäljet ja ulosteet eivät näyttäneet aivan tuoreilta, eikä missään näkynyt siivenvetojälkiä, joita soitimella oleva metsokukko jättää jälkeensä raahatessaan siivenpäitään maata pitkin. 

Hiippailimme varovasti eteenpäin, mutta metsoa ei näkynyt, ja hyvä niin. Jos metsokukko soidintaa yksinään vailla tappeluseuraa muista metsoista, se saattaa hyökätä ihmisen kimppuun ja olla hyvinkin vaarallinen. Olen kerran kohdannut niin sanotun hullun metson, ja vaikka ison linnun näkeminen läheltä olikin hienoa, tilanne oli ennen kaikkea surullinen. Metsojen kuuluisi kerääntyä ryhmäsoitimelle kamppailemaan keskenään, mutta sopivien metsien huvetessa osa kukoista jää yksin riehumaan. 

Mietimme, miksi tällaisen edustavan, metsäisen kansallispuiston laidalla joku metsokukko on ollut ihan yksinään soitimella ja uhannut ihmisiä, mutta ehkäpä se oli uusi täällä, eikä ollut vielä löytänyt pelipaikoille. Kuka tietää. Nyt se oli poissa, ja olimme toiveikkaita, että se olisi löytänyt jollekin kunnon soidinpaikalle lajitovereittensa luokse.

Metson ulostetta hangella

 

 

Paluumatkalla Turkuun katselimme vielä lumettomia peltomaisemia tieltä käsin, josko töyhtöhyyppiä tai kiuruja sattuisi jo kiikariin. Toistaiseksi emme vielä havainneet yhtäkään, vaikka samana viikonloppuna niiden kärkijoukot olivatkin jo saapuneet rannikolle. 

 

Tämä lämmin helmikuun loppu tuntui jonkinlaiselta kevään avaukselta. Sen jälkeen saatiin toki lisää uutta lunta ja pakkaspäiviä, mutta nyt on taas lämmin ja lumi sulaa vauhdilla.

Onko teillä päin näkynyt jo kevään merkkejä?

Lintuvuosi 2020 paketissa

Vuosi on lähtenyt mukavasti käyntiin myös lintuharrastuksen osalta. Pieniä retkiä on tullut tehtyä ja kivoja talvilintuja havaittua. Meillä on taas linturuokinta metsikössä keittiön ikkunan takana, joten pikkulintujen puuhailua on saanut tarkkailla kotoa käsin. Ruokinnalla on kyllä käynyt myös useampi metsähiiri. Ennen pidempiä puheita tämän vuoden lintuharrastuskuvioista palataanpa kuitenkin vielä viime vuoteen.

Aneriojärven lintutorni, Salo

 

Olen harrastanut lintuja oikeastaan lapsuudestani saakka, mutta 2020 oli kuitenkin vasta elämäni kolmas vuosi, jona pidin tarkasti kirjaa havaitsemistani lintulajeista eli laskin vuodenpinnoja. Ensimmäinen kerta oli 2017, jolloin listaani kertyi 179 lajia, joista vain 157 Suomesta. Retkeilin tuolloin myös Virossa. Toinen oli 2019, jolloin vuodareita tuli 166, kaikki Suomesta. Lisäksi silloin laskin myös ekopinnat, eli ilman moottoriajoneuvoilla liikkumista havaitut lajit, joita tuli vain 66. 

Vuoden 2020 tulokseksi sain mukavat 183 lajia, joista 178 Suomesta ja 57 ekopinnoja. Sekä kokonaissumma että Suomen luku olivat melkolailla isommat kuin yhtenäkään aiempana vertailukelpoisena vuonna, joskaan eivät toki mitenkään erikoisen suuret totisten bongareiden mittapuulla. Ekopinnoja kertyi taas aika vaatimaton määrä.

Kattelus, Lohja

 

Vertailukelpoisten vuosien joukossa 2020 oli selkeästi aiempaa ahkerammin linturetkeilty kuin edelliset. Lintujen havaitsemiseen vaikuttaa tietysti tuuri, ja opettelemalla paremmaksi tunnistajaksi löytää enemmän, mutta eniten merkitystä tuntuu olevan yksinkertaisesti retkeilyn määrällä. Mitä enemmän, monipuolisemmin ja parempiin aikoihin liikkuu erilaisissa maastoissa, sitä enemmän havaitsee lintuja. 

 

Viime vuonna olisi varmaan saavutettu jo 200 lajin haamuraja, jos olisin tehnyt enemmän tavoitteellisia linturetkiä myös kesällä, mutta minulla oli liikaa muuta tekemistä. Sen sijaan kevään, syksyn ja alkutalvenkin mittaan tein retkiä paljon enemmän kuin ehkä ikinä ennen. Syynä oli tietenkin pandemia, joka vei suurimman osan muista harrastuksistani ja riennoistani. 

 

Etenkin maalis-toukokuussa retkeilin runsaasti. Turun lähiluontokohteissa oli valtavasti ruuhkaa, joten en hirveästi tehnyt retkiä niihin kaikkein käydyimpiin kohteisiin. Etsiydyin etäälle ruuhkista, epämääräisempiin paikkoihin, kauemmas kaupungista. Poikkeusolojen tuoma poikkeuksellinen retkeilyaktiivisuuteni näkyykin vain vuodenpinnojen kokonaissaldossa, ei niinkään ekopinnoissa.

 

Luulin aiemmin, että 100 ekopinnaa olisi minulle helppo tavoite, mutta ei se nykyisellä asuinpaikallani ja harrastustyylilläni olekaan. Vuoden 2020 tavoitteeni oli ylittää edellisen vuoden ekovuodarimäärä. Siitä jäin kuitenkin 9 lajin päähän. Oikeastaan en tehnyt koko vuonna yhtään pidempää ekopinnaretkeä, vaan kaikki 57 lajia ovat noin kolmen kilometrin säteeltä kotoani, enimmäkseen samasta lähiöstä. Siihen nähden numero onkin yllättävän iso. Varsinaisten ekopinnaretkien toteutumatta jääminen on kyllä sääli.

 

Kuusisto, Kaarina

Kirkniemi, Lohja

 

Vuoteen mahtui jälleen hurjasti hienoja ja tietenkin myös vähemmän hienoja retkiä, luontohetkiä, kohtaamisia ja hauskoja tilanteita, joissa riittää muisteltavaa. Haluaisin voida jotenkin listata merkittävimmät tapaukset, mutta en oikein kykene valitsemaan. 

 

Kun mietin, mitä jäi päällimmäiseksi mieleen, ajatuksissani vilisevät sikin sokin alkukevään kuulaat illat lintutorneilla ja siniset kesäyöt, hetket juhannuksen roadtripiltä ja heinäkuiselta vaellusretkeltä, talven himmeä harmaus, tuhansien hanhien kaakatus syysiltana, kuhankeittäjän suloinen laulu saaristolehdossa, kehrääjän surina, lehtopöllöjen huudot, peltosirkun rauhalinen värssy kuumana tuulisena alkukesän päivänä - ja loputtomat muut luonnossa vietetyt hetket.

Vuoden viimeisenä päivänä yritin bongata hiiripöllöä, mutta en löytänyt sitä. Sen sijaan löysin itseni seisomasta hämärtyvässä, lämpimässä, sateentihkuisessa illassa hakkuuaukean reunassa kuunnellen etäältä kantautuvaa teerien pulputusta. Miten hassua ja ennalta-arvaamatonta, että vuoden viimeinen lintuhavaintoni olikin teeri. Uuden vuoden ensimmäinen laji sen sijaan oli hyvinkin todennäköinen vaihtoehto, talitiainen.

Lampaita rantaniityllä Raisionlahdella

Vasarlanlahti, Lohja

 

Täytyy sanoa, että kokonaisuutena vuosi 2020 jätti minulle oikein lämpimät muistot niin lintujen ja retkeilyn osalta kuin laajemminkin omasta elämästäni. Tiedän, miten etuoikeutettu olen voidessani sanoa näin. Maailman tilanne oli monin tavoin todella hirveä, enkä missään tapauksessa tarkoita vähätellä sitä saati muiden ihmisten kärsimyksiä, mutta kun ajattelen vain omalle kohdalleni sattuneita asioita - niitä jotka koin itse, enkä tiedotusvälineiden kautta - niin oikeastaan 2020 oli enimmäkseen oikein hyvä vuosi.

 

Olen todella ekstrovertti ja aktiivinen persoona, mutta oikeasti poikkeusolojen pakottama hengähdystauko sosiaalisesta toiminnasta, kalenterin tyhjentäminen ja vapautuneen ajan käyttäminen luonnossa ja tietenkin myös kotosalla oleskeluun oli äärimmäisen tervetullutta. En edes tiennyt kaipaavani sitä niin kovasti ennen kuin se väkisin tapahtui! Nyt toivon, että tämän erikoisen aikakauden myötä oppisin pysyvästi varaamaan enemmän aikaa itselleni, kotona olemiselle ja luontoharrastuksilleni kaikelta muulta tekemiseltä.

 

Lehtopöllö päivälepopaikassaan Lenholman lehdon latvustossa Paraisilla

 

Toistaiseksi 200 lajia vuodessa pysyy tavoitteena, jota vähän vasemmalla kädellä yritän saavuttaa muun elämisen ohessa. Ekopinnojen osalta pyrin jälleen vain ylittämään edellisten vuosien tulokseni. Lisäksi kisailen leikkimielisesti itseäni vastaan myös siinä, saanko 100 lajia täyteen ennen toukokuuta. Tähän mennessä olen havainnut 21 lajia. Näillä näkymin pandemia vain jatkuu jatkumistaan, joten odotettavissa lienee edelleen runsaasti retkeilyä, kun moni muu harrastus pysyy tauolla.

 

Päätin kuvittaa tämän postauksen vaihtelun vuoksi kuvilla sellaisilta viime kevään ja kesän retkiltä, joista en muistaakseni ole vielä kirjoittanut blogiin mitään, tai ainakaan en ole jakanut kuvia. En ole varma, tulenko kirjoittamaankaan näistä, vaikka kuvia selaillessa aloinkin vähän jo harkita.

Veikkaan, että teistä lukijoistakin monella on meneillään ainakin 100 lintulajia -haasteeseen osallistuminen. Miten teillä on lähtenyt lintuvuosi käyntiin?

Talven tunnelmaa ja ajatuksia kameran ostamisesta

Rakastan talvea! Lumen narsketta kenkien alla ja häikäisevää valkoisuutta on ollut kauhean ikävä. Edellisestä kunnon talvesta ehti jo tulla kuluneeksi pari vuotta ennen kuin tämä saapui. Tiedän kyllä, sanon jokaisen vuodenajan kohdalla rakastavani juuri sitä. Olen sellainen. Pian on taas aika tunnustaa rakkautta kevääseen, ja kyllähän se aina kytee kaiken taustalla, mutta juuri nyt keskityn riemuitsemaan talvesta ja keräämään mieleni täyteen sitä.

 

Vielä tammikuun alussa oli niin lämmintä, että ajattelin pessimistinä, ettei talvea varmaan taaskaan tule. Sitten saapuikin pakkanen, saatiin satumaisen kaunista huurretta ja sankkaa sumua mereltä. Pian alkoi lumipyry. Tuli kunnon lumimyrsky, joka kaatoi puita. Tuli parinkymmenen asteen pakkanen, mutta se ei valitettavasti kestänyt kauaa, kun lämpötila jo nousi plussalle. Hetken oli hyvin liukas ja kökkö keli. Onneksi nyt on taas hyvä pakkasjakso päällä ja uutta puhdasta lunta.

Kirjoitustyöt ja gradu ovat pitäneet minut poissa blogien äärestä, mutta tänään ajattelin viettää hetken sekä oman blogini kirjoittamisen että muiden blogien selailun parissa. Monessa seuraamassani blogissa onkin ilmestynyt useampia uusia postauksia sitten viime käynnin, joten luettavaa riittää. Mukavaa!

Blogien lukeminen on ihanan rentouttavaa ja leppoisaa ajanvietettä. Olenkin tosi kiitollinen kaikille bloggaajille, jotka julkaisevat hyvää sisältöä luettavaksi ja katseltavaksi. Välillä luen blogeja tablettilaitteella, jolla kommentoiminen ei käy yhtä jouhevasti kuin tietokoneella. Silloin en välttämättä jätä viestiä vierailustani, vaikka mieleen juolahtaisi jotain, mistä voisin kirjoittaa. Toivottavasti kuitenkin tarkkailette sivujenne kävijäliikennettä ja huomaatte, että niitä luetaan, vaikkei kommentteja tulisi.

 

Viime vuonna kirjoitin blogiin retkipäiväkirja-koostepostauksia, joihin summasin fiiliksiä kaikista niistä pienistä retkistä, joista en kirjoittanut omaa pidempää juttuaan. Silloin mietin sen mielekkyyttä, mutta nyt olen huomannut, että näistä koostepostauksista on tullut ainakin minulle itselleni tärkeitä - olen käynyt lukemassa niitä vähän väliä muistellessani joitain menneitä luontohetkiä. 

 

Selkeästi olen kaivannut hieman huolellisempaa retkipäiväkirjan pitämistä, kuin minulla pitkään vallalla ollut vaatimaton tapa hutaista vähän muistiinpanoja lintuhavaintovihkoon ja tallentaa retkivalokuvat kovalevylle järjestyksessä omiin kansioihinsa. Ehkäpä siis on viisasta jatkaa retkipäiväkirjamerkintöjen tekemistä blogiin. Ovat ne saaneet ihan hyvin lukijoitakin. En tiedä vielä, missä muodossa jatkan niitä, mutta enköhän jotenkin.

Bloggaamisen kannalta on tosi huono juttu, että kamerani ei voi hyvin. Vanha ja kovia kokenut pokkari on tehnyt hidasta hajoamista jo pitkään, mutta nyt sen bugitus on siirtynyt jo ihan uudelle tasolle. Alkaa olla selvää, että tarvitsen nopeasti ehjän kameran tilalle. Markkinoilla on kuitenkin niin paljon valinnanvaraa, etten tiedä, mistä aloittaa. 

 

Mistä tiedän, mikä kamera minulle sopii parhaiten? En ole kovin vaativa. Valokuvaamiseni on enimmäkseen kevyen harrastelijamaista hetkien taltioimista luonnossa, kotona ja matkoilla. En juuri taiteile tai kikkaile. Olennaista on, että kamera on riittävän pieni ja kevyt, jotta sen jaksaa aina ottaa mukaan ja pitää hollilla silloinkin, kun kantaa lisäksi isoa reppua, kaukoputkea ja kiikareita. Haluan kuitenkin säätää vapaasti itse valotusasetuksia, joten useimmat pokkarit eivät käy. Kuvaan usein hämärässä, mutta olen tottunut kohinaan.

Samalla kun etsiskelen uutta kameraa suunnittelen myös jälleen blogin ulkoasun uudistamista. Näillä väreillä on nyt menty kaksi vuotta. Viime kesänä inspiroiduin erilaisten västäräkkien tyylikkäistä väreistä ja aloin miettiä ulkoasua, jossa olisivat teemana keltavästäräkin värit. Latasin jo kuvia ja valitsin sävyjä, mutta toteutus jäi tekemättä. Ehkä tänä vuonna sitten. Samalla voisin tehdä viimein myös jotain sille, että blogini kuvat latautuvat liian hitaasti.

 

Toivottavasti teilläkin on ollut mukavia talvisia päiviä! Jos osaatte antaa vinkkejä uuden kameran valintaan, olen niistäkin hyvin kiitollinen. Millä kameralla itse kuvaatte ja mitä pidätte siitä?

Vuoden 2020 suosituimmat blogipostaukset

Hyvää uutta vuotta! Tarkastelen blogini kävijätilastoja aika laiskasti, mutta vuodenvaihteen kunniaksi tsekkasin, mitkä olivat päättyneen vuoden luetuimmat kirjoitukseni. Tilastojen kärjessä olivat edelleen blogini kaikkien aikojen suosituimmat postaukset, useita tuhansia sivunkatseluita keränneet, vuonna 2019 julkaisemani kooste ilmakasvien hoidosta sekä kukkamultasienen mysteeri. Nyt esittelen viime vuonna kirjoittamieni postausten kolmen kärjen.

 

1. Bloggaajalla teknisiä ongelmia: Tasapaino prakaa 

Vappuna sairastuin hyvänlaatuiseen asentohuimaukseen. Olin juuri kirjoittanut blogialustan teknisistä ongelmista, jotka haittasivat bloggaamistani, ja heti perään oli tarpeen kirjoittaa myös oman kehoni teknisistä ongelmista. Onneksi tämä tekninen ongelma ei vaivannut pitkään. Asentohuimaus saattaa jatkua viikkoja, mutta minulla se meni ohi muutamassa päivässä. Jostain syystä postaus on saanut yli tuhat sivunkatselua, eikä suosio ole jäänyt vain julkaisuajankohtaan, vaan kävijöitä riittää yhä.

 

2. Ripsiäisiä huonekasvien riesana

Vuoden toiseksi luetuin postaukseni on myös toukokuulta. Kirjoitin tilannepäivityksen huonekasviemme tuholaisongelmasta ja kerroin ripsiäisten tunnistamisesta ja torjunnasta. Postausta on luettu pyöreät tuhat kertaa. Toivottavasti siitä on ollut hyötyä muille tuholaisten kanssa painiville huonekasviharrastajille! Klikkausten perusteella blogini suosituinta sisältöä ovat vuodesta toiseen olleet juuri huonekasviaiheiset jutut. Ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa enemmän huonekasveista.

 

3. Roadtrip Lappiin: Metsäretki Inarissa aurinkoisena yönä

Kirjoitin juhannuksen Lapin-reissultamme kaikkiaan kuusi blogipostausta, mutta niistä tämä yksi retkikertomus nousi kävijätilastoissa ylitse muiden. Retkiyö olikin ihana, ja olen iloinen, että olen saanut jakaa sen niin monen lukijan kanssa. Välillä kirjoitan retkistäni enemmän päiväkirjamaisesti itselleni ja joskus postaan kuvakoosteita vähemmällä tekstillä, mutta suosituimmat retkikirjoitukseni ovat aina olleet juuri näitä tämän tyyppisiä, joissa esittelen tiettyä mielenkiintoista kohdetta. 

 

Semmoinen kärkikolmonen viime vuodelta. Mistä aiheista te tykkäätte eniten lukea blogikirjoituksia?

Joulun aikaa ja pähkinähakkeja Lohjalla

Takana on oikein mukava, runsaasti kotona oleskelua sisältänyt joulu, edessä uudenvuoden juhlinta vailla selkeää suunnitelmaa. Vuoden viimeiset päivät olen yleensä käyttänyt retkeilyyn mahdollisuuksien mukaan. Olosuhteet ovat kuitenkin usein vaikeat - tuulee pirusti, sataa kaikenlaista, on kylmä, päivä on hyvin lyhyt ja hämärä, yö pitkä ja pimeä - joten niitä mahdollisuuksia täytyy välillä vähän arpoa. Linturetkeilyyn voi onneksi löytää jostain motivaatiota säässä kuin säässä.

Kirkniemen lintutorni

 

Jouluaattoonikin sisältyi hieman lintujen tarkkailua, tai enemmänkin tarkkailun yrittämistä. Kävimme Lohjalla, joten ajomatkalla sinne oli hyvä pysähtyä Saloon etsimään turkinkyyhkyjä ja perillä kohteessa lähteä kävelylle kuuntelemaan, olisivatko vanhat tutut huuhkajavuoren pöllöt äänessä. No, kyyhkysiä ei näkynyt eikä huuhkajia kuulunut, mutta tulipahan ainakin yritettyä. Iltakävelyllä saatiin sentään ihastella sankkaa sumua ja sen läpi kumottavaa kuuta. 

Heti joulunpyhien jälkeen tehtiin uusi reissu Lohjalle, sillä olimme sopineet pienen retken perinteisellä Lohjan lintuporukalla. Saavuimme omilta suunniltamme paikalle Kirkniemeen puolenpäivän aikaan, minä ja Krotti vähän myöhässä sohjoisen ajokelin johdosta. Ensimmäinen kohteemme oli upouusi Kirkniemen lintutorni, jossa osa porukasta ei ollut vielä käynyt. (Postasin tutustumisretkestäni kohteelle lokakuussa.)

Nyt oli monin verroin kolkompaa kuin viime käynnilläni, vaikka oli silloinkin ollut harmaata ja hiljaista. Tuuli navakasti, taivas oli tyystin pilvessä, satoi lunta ja räntää pienenä tihkuna. Maassa oli vähäsen lunta, mutta ei riittävästi tuomaan valoa maisemaan. Sää oli kuitenkin odotuksiin nähden ihan kohtuullinen, sillä ennusteessa oli näkynyt paljon sankempi ja märempi sade kuin tämä pieni lumitihku. Minulla oli peräti liikaa vaatetta, ja kävellessä tuli hiki. 

Matkalla tornille koitimme tähyillä tammikujalta tikkoja sekä aiemmin paikalla oleillutta varpuspöllöä, mutta mitään ei havaittu. Torniltakin näkyi tasan yksi lintu, Osuniemenlahdella yksinään möllöttävä laulujoutsen. Vesi oli korkealla, ja viime käynnillä nähdyt rantahietikot olivat kokonaan veden alla. Tornin lattialla oli jäätä, joten kumisaappailla sai liikkua varovasti.

Oli jotenkin hassua poistua tornilta niin, että havaintovihkoon oli saanut kirjattua vain yhden linnun. Seuraava määränpäämme oli kuitenkin saman lahden rannalla, ja sieltä käsin näimme vielä hieman muitakin. Siirryimme toisen pikkutien päähän, lahden pohjukkaan laskevan ojan luokse. Parvi harakoita nousi lentoon pusikosta, kun saavuimme.

 

 

Tulimme ojalle, koska paikalla oli pitkään oleillut morsiosorsa. Morsiosorsa on värikäs amerikkalainen laji, jota pidetään Euroopassa paljon lintutarhoissa. Tämä paikallinen yksilö oli nuori naaras, joka ei ole niin kirjava mutta silti eksoottinen. Suomessa tavattavat morsiosorsat tulkitaan oikeastaan aina tarhakarkulaisiksi, ja tästäkin oli joku jo Tiiraan kirjannut, että kyseessä on kuulemma lähellä asuvan häkkilintuharrastajan sorsa. Bongarille se ei olisi siis kelvannut pinnaksi. 

Kuljimme ojan vartta lahden rantaan, mutta sorsaa ei näkynyt. Kiikaroimme puutkin, sillä morsiosorsa saattaa istuskella myös puun oksalla. Sorsa oli kuitenkin poissa. Naureskelimme, että ehkäpä sen kasvattaja oli jo käynyt hakemassa karkulaisen kotiin. Ojan varressa haahuillessamme havaitsimme lahden yltä pari harmaalokkia, rantapusikosta talitiaisia, toisenkin laulujoutsenen ja peräti kaksi merikotkaa.

 

 

Osuniemenlahdelta jatkoimme retkeä pienen ajomatkan päässä sijaitsevalle linturuokintapaikalle, joka tunnetaan hakkiruokintana, sillä siellä vierailee säännöllisesti pähkinähakkeja. Pähkinähakki on Suomessa suhteellisen harvalukuinen, mutta joillain paikoilla Lounais-Suomessa se pesii runsaampana. Lohja on yksi tiheämmän hakkikannan alueista, ja talvisin hyville ruokintapaikoille niitä voi keskittyä paljonkin. Hauska pilkullinen varislintu on ilo silmälle.

Jätimme autot tien varteen levikkeelle. Ensimmäisen pähkinähakin näimmekin heti noustuamme ulos. Se lennähti tienreunan puuhun ja istui heken siinä. Hipsimme viemään ruokinnalle lisää pähkinöitä ja asetuimme tien toiselle puolelle vähän etäämmälle ruokintapaikasta tarkkailemaan. Kohta tuli toinenkin hakki. Sitten kolmas, mutta emme voineet olla varmoja, oliko kyseessä sama yksilö kuin ensinnä havaittu. Ruokinnalle saapui myös parvi metsätiaisia - kuusitiaisia, töyhtötiaisia ja hömötiaisia - ja ne pyörivät piiskutellen ympäriinsä puissa.

Hetken tarkkailtuamme päätimme poistua ja jättää linnut rauhassa nauttimaan pähkinöistä. Mietimme vielä osan porukasta kanssa huuhkajaretkeä, mutta päädyimme jättämään sen toiseen kertaan. Se olikin hyvä valinta. Lumisade pimeässä on mielestäni ajo-olosuhteista hirvein, ja sade juuri sankkeni kunnon pyryksi. Näkyvyys heikkeni, loskaa kertyi tielle, tuulenpuuskat tuuppivat ja ajaminen oli pelottavaa. Onneksi oli vasta iltahämärä, eikä vielä tyystin pimeää, ja lähempänä Turkua sade tulikin vain vetenä.

Nyt mietin, josko huomisen ja uudenvuodenaatonkin valoisan ajan voisi viettää retkeillen. Toivoisin vielä pientä nuotieväsretkeä, mutta nyt vallitseva tuulinen sää ei ole mukavin mahdollinen metsässä nuotiolla istuskeluun. Jahka tuuli huomenna hellittäisi, voisi mennä vaikkapa pitkästä aikaa Kurjenrahkaan.