M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Öisiltä retkiltä

16.7.2021

Viimeyö oli minulle tänä kesänä ensimmäinen laatuaan, jonka äänimaisemaa hallitsivat hepokatit, eikä yksikään lintu laulanut. No, aamun koitteessa helähti kyllä yksittäinen punarinnan säe ikkunan takaa, ja naapuritalon katolla pesinyt selkälokki kailotti hetken. Turilaita ei enää näkynyt parveilulennolla puiden latvustoissa. Yö oli jo verrattain pimeäkin. Vuodenaika on taittumassa.

 

Kesääni on mahtunut häkellyttävän monta aamunsarastukseen valvottua yöllistä retkeä. Joskus pari kuukautta sitten mietin hiljaa jossain ajatusteni syövereissä, että voisin yrittää olla järkevä ja rajata kesän yöretkeilyt yhteen tai kahteen hyvin suunniteltuun ja kohdennettuun retkeen, joilla ottaisin kaiken irti kesäöistä, ja muuten elelisin kuin kiltti yhteiskuntakelpoinen aamuihminen. Sinne ajatusten syövereihin se idea kuitenkin aika pian unohtuikin.



Ensimmäinen kesäyöretki


Yökukkumiskesäni alkoi toukokuussa, kun Euroviisu-lähetyksen katsottuamme keksimme, että voisimme lähteä yön jatkoksi kuuntelemaan vielä toista konserttia - yölaulajalintuja. Yö oli pimeimmillään, kun saavuimme Kaarinan puolelta Rauvolanlahdelle. Jätimme auton jätevedenpuhdistamon luokse ja harpoimme vanhojen tammien katveeseen.

 

Rämmimme pimeän, kuraisen metsän läpi lahden rantatiheikköön, jonka äänimaisema oli ylitsepursuavan täynnä erilaisten lintujen laulua. Lukuisat satakielet ja ruokokerttuset tykittivät menemään niin, että seasta oli vaikea erottaa muita ääniä - kuuluuko tuolta nyt rytikerttunen vai kuulenko vain osia joidenkin ruokokerttusten lauluista? (Kyllä se oli rytikerttunen.)

 

Ilma oli pehmeän lämmin ja utuinen. Aamu alkoi valjeta jotenkin äkkinäisesti, odottamatta. Tarvitsimme vielä lamppuja, kun etenimme puiden varjossa lahden rantaruovikon ja vanhan vedenpuhdistamon altaan väliin jäävää polkua, joka on kuin tiheän kasvillisuuden muodostama tunneli. Kun saavuimme polun päähän lintutornin juurelle, taivas alkoi olla jo valoisa. Yhtäkkiä kirjoseippo ja sepelkyyhky alkoivatkin jo laulaa, ja ilman lamppua näki hyvin, mihin jalkansa laittoi.


Samana yönä kotiinajomatkalla kuului vielä kesän ensimmäinen pensassirkkalintu. Lintu sirisi iloisesti Tampereentien Prisman vieressä Vähäjoen rannassa. Sirkkalinnut kuulostavat jostain syystä aina tosi eksoottisilta, kuin ne eivät kuuluisi suomalaiseen äänimaisemaan. Nykyään niitä tuntuu tulevan vastaan paljon aiempaa useammin. En tiedä, ovatko ne yleistyneet viime vuosina, vai tuntuuko minusta vain siltä.


Lähiseudun lintukohtaamisia


Yksi vakiopaikka, missä olen myös kuullut viime kesinä pensassirkkalintuja, on Piikkiönlahden jätevedenpuhdistamo Kaarinassa. Siellä oli tänäkin kesänä ainakin yksi reviiri. Pysähdyin sinne kuuntelemaan sirinää parina yönä ajaessani kotiin jostain kauempaa. Usein kesäisin Lohjan tai Salon seudun päiväretket venyvät niin, että kotiin tullaan vasta yöllä, joten matkalla voi pysähdellä kuuntelemaan yölaulajia.


Joinain öinä kävimme vielä reissusta palattuamme pienellä kävelyllä kotilähiössä, kun kerran olimme sopivasti hereillä. Yllätykseksi kuulin yhtenä iltana leppälinnun. En ollut ikinä ennen kuullut täällä sitä! Menimme myöhemmin etsimään, mistä laulu kantautui parkkipaikallemme, ja lintu löytyikin muutaman korttelin päästä sisäpihalta laulamasta. Olipa mukava yllätys. 


Yhtenä kesäkuun alun yönä päätimme lähteä Lietoon kokeilemaan onneamme, olisiko edellisenä yönä kuultu viiriäinen yhä äänessä. Kökötimme tietyömaan nurkalla hiekkatien varressa pienen ojan kohdalla pitkän aikaa, mutta viiriäistä ei kuulunut. Sen sijaan luhtakerttunen konsertoi hetken, ja kun ajoimme vähän matkaa eteenpäin pikkutietä, toveri Krotti kuuli myös kehrääjän.


Kohde jossa emme kuulleet viiriäistä


Samana yönä pistäydyimme myös Kaarinan keskustaan, missä yllättäen lauloi sekä viitakerttunen että taas uusi pensassirkkalintu. Viitakerttunen on yksi aivan erityisistä suosikkilinnuistani. Jos vain yhtä laululintua saisi kesän aikana kuunnella, valitsisin viitakerttusen. Se laulaa kaikkien muidenkin lintujen puolesta.

 

Ekopinnaretki kaatosateessa


Kesäkuussa sain pitkästä aikaa tehtyä kunnon ekopinnaretkiviikonlopun kävellen lähiseutua ympäri parina päivänä. Käppäilyyn sisältyi kiertelyä Halisten, Koroisten, Räntämäen ja Takakirveen seudulla - jokivartta, peltoa, niittyä, pensaikkoja, vanhoja pihoja, metsikköä, teollisuusalueen nurkkia. Viikonloppuun mahtui myös yöretki Koroisiin. Sää oli sadetta enteilevä, mutta matkalla ei vielä satanut, joten olimme optimistisia. Juuri kun saavuimme kohteeseen, taivas kuitenkin repesi. Onneksi sateenvarjot olivat mukana!


Sateen intensiteetti vaihteli öisen retkemme aikana kaatosateesta vähän rauhallisempaan ropinaan, mutta kokonaan laantuakseen se ei ottanut. Olimme olleet aikeissa istuskella Koroistenniemellä, syödä eväitä ja kuunnella lintuja pidempään, mutta tässä säässä linnut eivät juuri laulaneet, eikä sateen rummutuksen takaa meinannut kuulla sitäkään vähää, mitä olisi ollut kuultavissa. 

 

Kaikki oli pian litisevän märkää, polut kurasta liukkaita, eikä missään hyvää paikkaa istua edes hetkeksi alas - paitsi kuusiaidassa, jonka sisällä, valtavien vanhojen kuusien katveessa kulkee pieni polku. Sinne sitten päädyimmekin kyykkimään ja napostelemaan eväitämme sateen pauhatessa taustalla. Kuulimme pensassirkkalinnun sekä luhtakerttusen, joka hieman laiskasti aloitteli pari kertaa laulantaansa, mutta sitten aina lopetti - vähän kuin yön sääolosuhteet olisivat olleet sillekin epämieluisat. Satakieli kantautui jostain kaukaa.


Ennen hyvin kuraisen ja märän retken päättymistä näimme vielä ketun. Se ei tuntunut juuri piittaavan säästä, vaan seikkaili lähikaupan nurkalla reippaan näköisenä. Yöretkeily on paitsi lintujen myös muiden eläinten havaitsemisen kannalta usein palkitsevaa, sillä päivisin niitä näkee aika harvakseltaan.


Lohjan seudun yölaulajakierros


Kesäkuun puolivälin paikkeilla teimme isommalla porukalla yölaulajaretken Lohjan seudulla. Tapasimme yhdeksältä illalla Siuntion Myransissa. Jätimme autot peltojen poikki kulkevien teiden risteykseen ja lähdimme kävelemään kohti niin sanottuja ankka-altaita. Päivä oli ollut todella kuuma - tässä vaiheessa kesän hirmuhelteet olivat jo käynnistyneet - eikä iltakaan tarjonnut juuri viilennystä. Mittari näytti yhä hellelukemaa, mutta onneksi tuulenpuuskat vilvoittivat ja aurinko oli jo painumassa taivaanrantaan.


Myransin lintupaikka koostuu avarasta pelto- ja niittymaisemasta sekä parista lammesta, joissa tarhataan ankkoja. Pellot sekä altaat rantapusikkoineen ja -ruovikkoineen tarjoavat paljon havainnoitavaa, usein harvinaisuuksiakin. Myransissa on havaittu peltosirkkuja, rastaskerttusia ja sen semmoista. Tänä iltana emme kuulleet ensinnä mainittua, mutta jälkimmäinen konsertoi reippaasti. Lisäksi huomiota herättivät satapäinen kottaraisparvi, lukuisat pensastaskut ja pari kuovia. Auringonlasku oli värikylläinen ja tunnelma mitä seesteisin. 


Myrans, Siuntio

 

Yhdentoista aikaan, kun hämärä alkoi jo tihentyä, saavuimme seuraavalle kohteellemme, Lohjan Savijärvelle. Kuuma oli yhä, mutta hyttysiltä ja etenkin polttiaisilta piti suojautua pukemalla pitkähihaista ja huivia päälle. Hyttysharso naamalle, hyttyskarkotetta kämmenselkiin, ja sitten laitumen poikki lintutornille. 


Satakielet ja ruokokerttuset lauloivat reippaasti. Luhtakana röhki ja vinkui. Kaksi luhtahuittia huittaili toisilleen jossain aivan tornin edustalla. Taivaanvuohi mäkätti ja kitkutti. Aivan mahtava öisen lintukosteikon ääniavaruus! Vaan eväiden syöminen oli vähemmän mahtavaa, kun joka haukkauksella suuhun kulkeutui myös ainakin yksi polttiainen. 


Puolen yön jälkeen matka jatkui. Pysähdyimme Saukkolantiellä Kosken kohdalle kuuntelemaan lisää ääniä. Kehrääjän kuiva surina kantautui jostain Äijäsmäen suunnalta. Myös ruokokerttusta ja pensassirkkalintua kuului taas.


Illan huipennus oli Vasarlanlahden kosteikko, joka tuttavien kesken tunnetaan nimellä Oja. Tulimme bongaamaan pikkuhuittia - ja sen me myös aivan oitis kuulimmekin. Pikkuhuitti on Suomessa suhteellisen tuore tulokas ja hyvin harvinainen. Reviirejä on koko maassa vuosittain vain kymmenisen. Tänä vuonna Tiirassa näyttää olevan merkintöjä yhdeksän kunnan alueelta. Lohjalla pikkuhuitti on pitänyt reviiriä jo useana kesänä joko Ojalla tai Savijärvellä, mutta me emme olleet kertaakaan aiemmin onnistuneet yhyttämään sitä. 


Pikkuhuitin erikoisen ääntelyn lisäksi kuului peräti kolme laulavaa pensassirkkalintua, yksi luhtakana, ainakin kymmenen ruokokerttusta sekä naurulokkien ja töyhtöhyyppien levottomia äännähdyksiä. Yksi vähän erikoisemman kuuloinen kerttunen lauloi myös välillä, mutta ei siitä saatu oikein selvää. Pari kiiltomatoa hehkui heinikossa.


Kävelimme hiekkatietä kosteikolle päin, sitten traktoriuraa laitumelle ja vielä vähän matkaa kuraista lehmäpolkua. Seisoskelimme pienellä sillanhökötelmällä laitumen halki virtaavan ojan äärellä. Tuijottelimme tummaa vettä. Kuuntelimme lintuja. Hyttyset söivät meitä.


Vasarlanlahti, Lohja


Kun kello kävi yhtä ja hyttysten ohella myös väsymys alkoi kaihertaa keskuudessamme, päätimme lopettaa retken ja hajaantua kukin tahoillemme. Minulla ja Krotilla oli vielä puolentoista tunnin ajomatka Turkuun. Matkan aikana aamu jo koitti heleänä ja raikkaana. 

 

Ajatus yöllä autoilusta on monelle vähän epämiellyttävä tai jopa pelottava, mutta minusta se on kesäisin aivan ihanaa - kunhan huolehtii tarkkaan omasta virkeydestä ja jaksamisesta. Minä tavallisesti piristyn samaa tahtia, kun aamu alkaa sarastaa, ja suurin ongelma näissä yöautoiluissa onkin se, miten saan kotiin päästyäni enää nukahdettua ollenkaan.

 

Juhannusyön sirkkalinnut ja dinosaurukset


Juhannusaattonakin oltiin Lohjalla. Kokkoa katsellessa kuuntelimme sirkkalintua, jonka laulu tuntui hieman liian hitaalta pensassirkkalinnuksi, mutta liian nopealta viitasirkkalinnuksi. Viitasirkkalintu on harvinaisempi, enkä ollut edes varma, olinko ikinä ennen kuullutkaan sitä luonnossa, joten en rohjennut tehdä mitään liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tästä tapauksesta.


Myöhemmin samana yönä kuulin kuitenkin yhden viitasirkkalinnun, jonka määrityksessä ei ollut epäselvyyttä, sillä bongasimme sen paikasta, missä se oli laulanut jo ainakin viikon yöt ja tullut kirjatuksi Tiiraan. Paikka oli Salon Uskelan Isokylän emäkirkko, jonka sijainti olikin reittiteknisesti erinomainen, kun saavuimme Lohjalta moottoritietä pitkin - kirkko sijaitsee aivan lähellä motarin ramppia.

 

Täysikuu oli nousemassa. Se pilkisti pilvenriekaleiden takaa suurena ja punaisena. Maisema olisi sopinut taas jonkin kauhuelokuvan näyttämöksi. Paikalla oli myös muita lintubongareita. Yössä oudoissa kohteissa hiippailevista hämäristä ihmishahmoista ei voi koskaan olla varma, ovatko he liikkeellä samalla asialla kuin me, vaikka melko varmasti ovatkin. Asia selviää kuitenkin viimeistään siinä kohtaa, kun osutaan puhe-etäisyydelle ja aletaan mutisten ja kuiskaillen vaihtaa tietoja havainnoista. 


Laskin tämän emäkirkolla rauhallisesti sirisevän viitasirkkalinnun elämänpinnaksi, sillä tiettävästi en ollut havainnut lajia aiemmin ainakaan Suomessa. Sen sijaan en ole varma, olenko kuullut sen joskus aiemmin Virossa vaiko enkö. Havaintovihkoni kyseiseltä retkeltä on sotkuinen kaaos, eikä siellä ole merkintää lajista, mutta silti minulla on etäinen muistikuva, kuin olisin ehkä kuitenkin kuullut sen.


Halikonlahti, Salo


Juhannusaattoyö huipentui vielä Halikonlahdelle. Kävelimme pienen kierroksen Timalitornin parkkipaikalta myötäpäivään, molempien lintutornien kautta puhdistamon altaiden väliselle pengerpolulle ja sieltä takaisin autolle. Päivän kuumuus oli jäänyt taakse, mutta yhä oli miltei 20 astetta lämmintä. Ilma oli tyyni ja kostea, tuoksui vedeltä.


Kymmenet ruokokerttuset konsertoivat täälläkin. Yksi luhtakerttunen lauloi suoraan polun varressa. Toinen erikoisempi kerttunen jäi ihmettelyn asteelle, oliko kyseessä viita- vai luhtakerttunen. Pensassirkkalintuja kuului kaksi, samoin satakieliä. Muutama harmaahaikara näkyi hämärällä lahdella varjoina vasten vettä. Parinsadan naurulokin pesimäkolonia piti tietysti meteliä, vuorokaudenajasta viis.


Kun olimme saapuneet puoliväliin kierrostamme, pengerpolun keskivaiheille, huomasimme vähän matkan päässä laulujoutsenpariskunnan seisomassa polulla neljän untuvikkonsa kanssa. Valtavat valkoiset linnut näyttivät juhannusyön sinisessä hämärässä joltain aivan muulta kuin tavallisilta joutsenilta - suuremmilta, ihmeellisemmiltä, uhkaavammilta, esihistoriallisilta. Kun ne astelivat hitaasti meitä kohti, taivuttelivat kaulojaan ja kohentelivat siipiään, ne olivat dinosauruksia.*


Joutsenet voivat olla aggressiivisia suojellessaan poikasiaan. Niinpä emme tohtineet lähestyä. Toinen emoista asettui maahan ja otti poikaset siipiensä suojiin. Toinen huojui meitä kohti. Mietimme, uskaltaisimmeko ohittaa ne vai pitäisikö meidän kääntyä tulosuuntaamme. Joutsenet kuitenkin päättivät itse purkaa tilanteen poistumalla paikalta. Ne vaappuivat alas penkereeltä, laskivat vesille ja uittivat untuvaisensa turvaan.


Kaikista hienoista lintuhavainnoista juuri kohtaaminen tämän dinosaurusperheen kanssa jäi päällimmäiseksi mieleen. Näimme vielä muitakin untuvikkoja, kun ohikävelymme sai pienen sorsaemon paimentamaan poikasensa kauemmas rannan tuntumasta. Pajusirkku alkoi laulaa. Aamun sarastus maalasi lämpimiä sävyjä taivaanrantaan.


 

Ruisrääkästä hepokatteihin

 

Kirjoitin jo aiemmin keskikesän toiseksi viimeisestä yövalvontaretkestä. Silloin bongasimme lopulta viiriäisen. Viimeinen - tai viimeisin - retki oli viime sunnuntaina. Kävimme Karhulan maankaatopaikalla kuuntelemassa ruisrääkkää. Olimme epävarmoja, olisiko se enää äänessäkään, kun lähestytään jo heinäkuun puoliväliä. Ajattelimme silti mennä yökävelylle kokeilemaan, saisimmeko kuulla vielä vähän idyllistä ruisrääkän raksutusta.


Retken alkajaisiksi näimme hirven, joka seisoi vähän matkan päässä pellolla. Sen suuret korvat kääntyilivät, kun puhuimme. Sitten se lähti rauhallisesti poistumaan metsänreunaan - onneksi juuri eri suuntaan kuin meidän reittimme. Kun harpoimme tietä metsikön läpi kohti vanhaa maankaatopaikkaa, säikähdimme kurkien huutoa, joka kantautui jostain puiden takaa. 


Maankaatopaikalla joku myöhäinen kerttunen vielä vähän lauleskeli, muttei missään vaiheessa päässyt niin vauhtiin, että siitä olisi ottanut selvää. Kiipesimme tietä maavallien päälle - ja siellä se ruisrääkkä jo raksutteli kuivaa lauluaan. Olipa mukavaa! Kivikossa lennähti jokin pieni lintu, josta tuli mieleen kivitasku, mutta oli jo liian pimeää sanoa mitään varmaksi.

 

Lukuisat erilaiset hepokatit olivat myös äänessä. Olen hiljattain saanut Suomen heinäsirkat ja hepokatit -kirjan ja päättänyt alkaa opetella hepokatteja, mutta vielä tällä retkellä en ryhtynyt määrityspuuhiin. Kesän edetessä kyllä ryhdyn. Pitäähän sitä ihmisellä olla jotain, minkä takia valvoa senkin jälkeen, kun linnut lakkavat laulamasta.


 

*) Oikeastaanhan kaikki nykypäivän linnut ovat dinosaurusten perillisiä. Jotkut niistä vain vaikuttavat välillä enemmän hirmuliskoilta kuin toiset.

Mandariinisorsa ja ystävät

7.7.2021

Kesästä on kehkeytynyt täysi. On ollut paljon mahtavia retkiä ja reissuja. Valoa ja vehreyttä ympärillä ja mielessä. Ikimuistoisia hetkiä luonnossa. Paljon paljon lintuja. Aamuun asti venyneitä yöllisiä retkiä. On myös ollut paljon päiviä tenttikirjoja lukien ja töitä tehden. Gradun tekemistä, mutta vielä enemmän sen ajattelemista. Liian paljon kuumia ja kuivia säitä. Veden kantamista viljelylaatikoille ämpäritolkulla.


 

Tämän piti olla se toinen koronakesä, jolle on sovi enkä suunnittele mitään - menen vain tilanteen mukaan. Suunnitelmia on kuitenkin vain pulpahdellut jostain, ja seikkailuja on riittänyt. Toki tässä eletään jatkuvasti sen ajatuksen kanssa, että kalenteri tyhjenee, jos epidemiatilanne niin sanelee. Jos rajoitukset tiukentuvat tai henkilökohtainen harkinta johtaa siihen päätelmään, että ei kannata ottaa riskiä, niin sitten jäädään kotiin.

 

Kummallisesti siihenkin ajatusmalliin on ehtinyt tottua, ettei mikään suunnitelma ole täysin pysyvä, vaan kuviot voivat muuttua nopeasti. Olen myös huomattavan kiitollinen jo toteutuneista asioista, sillä niiden toteutuminen on ollut tavallistakin vähemmän itsestään selvää. Onhan minulla toki aiemminkin ollut reissusuunnitelmissa usein monenlaisia epävarmuustekijöitä, mutta ei näin suuria.


 

Miltei pandemiaa merkittävämpi elämän haittaaja on kuitenkin ollut viime päivinä tämä sää. En ole fyysisesti kykenevä nauttimaan helteestä, varsinkaan kun se jatkuu viikkokausia ja lämpötila huitelee kolmessakympissä. Se rikkoo minut. Onneksi yöt ovat olleet viileämpiä. On saanut pidettyä yllä jonkinlaista aktiivisuutta. Vaihtaisin kyllä nämä paahtohellekesät hyvin mielelläni niin sanotusti normaaleihin Suomen kesiin. 

 

Sään asettamista haasteista huolimatta olen kuitenkin onnistunut retkeilemään, pääasiassa iltaisin ja öisin. Olen havainnut tänä vuonna toistaiseksi 163 eri lintulajia. Ekopinnoja on vasta 50. Yleisten vuodenpinnojen listan sadas laji oli tiltaltti, jonka kuulin Kurjenrahkassa 30.4. Tämä oli siis ensimmäinen vuosi, jona onnistuin tavoiteessani saada sata lajia täyteen viimeistään vappuna! 


Elämänpinnoja eli lajeja, joita en ole havainnut kertaakaan aikaisemmin, olen bongannut myös viime aikoina tavallista tiuhempaan. Virallisesti eliksiin kuuluisi laskea vain Suomessa havaitut lajit, mutta minulle mieleenpainuvampi ja merkittävämpi hetki on aina lajin havaitseminen ylipäätään ensimmäistä kertaa, riippumatta siitä, olenko Suomessa, Virossa, Norjassa vai Ruotsissa, joten muualla jo aiemmin kohdatun lajin havaitseminen sitten Suomessa uudestaan ensimmäistä kertaa ei tunnu yhtä juhlavalta. 

 

Joka tapauksessa aina, kun retkiseurueesta joku saa eliksen, on sitä vanhan perinteen mukaan määrä juhlistaa kakkukahveilla. Pullakin käy, ja sitä se useimmiten onkin, kun juhlistukset vietetään yleensä päivän päätteeksi huoltoaseman parkkipaikalla - useimmiten aika myöhään yöllä. Tänä vuonna näitä hetkiä onkin tosiaan riittänyt. 


Mandariinisorsa

 

Kävin viime perjantaina Vantaalla bongaamassa mandariinisorsan. Mandariinisorsa on ollut lapsuudestani lähtien yksi suosikkilinnuistani. Kun näin sen lintukirjassa, en voinut uskoa, että jokin niin värikäs ja erikoisen näköinen lintu voisi olla olemassa. Nykyään niitä esiintyy myös Suomessa, ja Vantaan Simonkylän Ristipuron puistossa on yksi koiras viettänyt jo kaksi kesää. En ollut aiemmin saanut toteutettua retkeä sen luokse, mutta nyt oli viimein sopiva hetki tehdä se.

 

On toki sääli, etten ehtinyt mennä käymään aiemmin keväällä tai alkukesällä, kun sorsa olisi ollut vielä värikkäässä  juhlapuvussaan. Tähän aikaan kesästä koiras oli jo muuttunut naaraan näköiseksi. Silti oli yhtä kaikki mahtavaa päästä näkemään se. Eksoottinen sorsa seisoi kivellä pienen puistolammen rannalla ja suki itseään rauhallisena. Elämänpinna!


Samalla retkellä löytyi yllättäen myös kanahaukan pesä keskeltä kaupunkimetsikköä. Poikaset pitivät kovaa meteliä, jonka perässä poikkesimme polulta etsimään äänen lähdettä, ja havaitsimme pesän korkealla kuusessa. Emo tuli juuri paikalle. Kanahaukka ei ollut tietenkään enää elämän- eikä edes vuodenpinna, mutta pesän löytäminen oli kyllä aivan yhtä ilahduttavaa kuin odotetun mandariinisorsan näkeminen. Vaikka pesä oli korkeuksissa, sain myös napattua dokumenttikuvan haukasta.


Kanahaukka ja pesä


Keskimmäinen korkea kuusi, jonka latvaan auringonvalo osuu, on kanahaukan pesäpuu.

 

Kävimme illalla vielä Helsingissä Viikissä. Olen vain kerran aiemmin kuljeskellut siellä. Seisoskelimme tunnin Hakalan tornilla polttiaisparven syötävänä. Lukuisat harmaahaikarat hengailivat lahdella. Kahlaajia vipelsi siellä täällä. Sorsilla oli poikasia. Kaunis ilta-aurinko teki väreistä täyteläisiä ja pikkukahlaajien tunnistamisesta vaikeaa, kun valo hiipui ja värit sekoittuivat. Pakenimme polttiaisia vielä Keinumäen tornille, missä kuulimme luhtakerttusen. Retken päätteeksi näimme Gardenian pihassa ketun saalistamassa.

 

Ajoimme samana yönä takaisin Turkuun. Minä rakastan kesäöissä ajamista. Saavuimme perille kello kolmelta, aamun jo sarastaessa, eli oli juuri sopiva aika mennä yrittämään vielä toista elämänpinnabongausta, nimittäin kuuntelemaan, olisiko Koroisissa havaittu viiriäinen vielä äänessä. Oikeastaan heti, kun jalkauduimme Koroisten peltojen reunaan, kuulimme viiriäisen hassun putputtavan äänen. Olipa huipennus hyvälle retkipäivälle!


 

Muistakin tuoreista elämänpinnoista riittäisi tarinoitavaa. Bongasin punapäänarskun huhtikuussa Lohjan Koisjärveltä hämärtyvän illan viimeisillä valonrippeillä. Lohjalla kuulin myös pikkuhuitin, jota olimme etsineet jo viime kesänä useana yönä Vasarlanlahden kosteikolta - siellä se viimein suostui ääntelemään meillekin yhtenä kesäkuun yönä.

 

Bongasin Raisionlahdelta mustatiiran, joita olen kyllä nähnyt Virossa, mutta Suomessa laji on harvinainen, eikä ollut ikinä aiemmin sattunut kohdalle. Kävin kuuntelemassa juhannusaattoyönä Salossa viitasirkkalintua, enkä ole vieläkään varma, olenko mahdollisesti kuullut saman lajin myös aiemmin Virossa - muistikuvani siltä retkeltä ovat hatarat.


Joistain näistä retkistä kirjoitan ehkä myöhemmin lisää. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat kertomuksen retkipäivältä Vantaalta ja Helsingistä.

Raision alppiruusupuisto kukkii

9.6.2021

Nyt kannattaa suunnata Raision alppiruusupuistoon. Kävin siellä viime lauantaina, ja silloin suuri osa alppiruusuista oli jo kukassa. Valkoiset ja harvinaisemmat värit kukkivat reippaasti, mutta punaiset vasta availivat nuppujaan. Veikkaan, että kukinta on edennyt tässä viikon aikana lämpimän sään vauhdittamana niin, että juuri näillä hetkillä kukkaloisto saavuttaa täyden kukoistuksensa. Puiston pieni kesäkahvila Café Alppi on myös jo auki. 










Oletko käynyt Raision alppiruusupuistossa?

Saariston rengastie toukokuussa - osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat

7.6.2021

Toukokuun viimeisen viikonlopun roadtripillämme Saariston rengastiellä tarkoituksenamme oli ajaa kaikessa rauhassa maisemista nauttien, kuljeskella luonnossa, havainnoida lintuja, syödä hyvin ja tehdä ostoksia pikkupuodeissa. Edellisessä postauksessani kerroin matkan reitistä ja majoituksesta. Nyt kerron vierailukohteista ja ruokapaikoista.


Gammelbondas Boden, Nauvo


Tällaisilla roadtripeillä yksi parhaista aktiviteeteista on pientilojen suoramyyntipuodeissa käyminen. Osa paikoista ei ollut vielä aktivoitunut kesäaukioloon, mutta tiedustelimme etukäteen, voisimmeko vierailla, ja kyllähän se sopi. On hyvä tukea paikallisia pientuottajia ja ostaa suoraan tilalta. Puotipiipahdukset olivat myös siitä mukavia, että tuli poikettua enemmän pääreitiltä ja nähtyä monipuolisemmin maisemia.

 

Paraisilla kävimme ihan ensin Bornemannin mehustamolla (Bornemanns musteri), mistä ostimme mehua, limonadia ja siideriä. Paikka oli oikein mukava ja tuotteet herkullisia! Pian sen jälkeen koukkasimme Tammiluodon viinitilalle, mistä olemme pari kertaa aiemminkin käyneet hakemassa maukkaita omena- ja marjajuomia. Viinitilalta poistuessamme ajoimme maisemareittiä Kuitian kartanon (Qvidja Gård) maiden poikki pikkutietä, mikä oli ihan mielenkiintoinen kiepaus. 


Bornemannin mehustamo, Parainen

 

Paraisten kaupunkialueella sijaitseva Jordkällaren-juustopuoti oli myös ennestään tuttu kohde, jonne halusimme tälläkin ohiajolla poiketa. Juustokauppias on hauska, ja kaikki juustot hänen puodissaan ovat aina vähintäänkin maailman parhaita. Puodista saa myös muita gourmet-herkkuja ja ruuanlaittovälineitä.

 

Viimeinen pysähdyksemme Paraisilla oli Sattmark, missä valitettavasti kahvila ja bistro olivat vielä kiinni perjantaisin, mutta kalapuoti oli yllättäen jo auki. Kesäisin myös arkipäivinä palveleva Sattmarkin kahvitupa on kyllä tosi sympaattinen pieni kahvila, ja ainakin aiempina kesinä myös bistro on ollut hyvä. Suosittelen siis Sattmarkissa pistäytymistä.

 

Söimme Nauvon puolella Tackork Gård & Marinassa, joka sijaitsee matkan päässä kirkonkylältä maaseudulla. Olimme tajunneet koko paikan olemassaolon vasta aiemmin keväällä, kun olimme käymässä Nauvossa ja satuimme saamaan alennuskupongin ravintolaan. Onneksi! Paikka oli tosi kiva. Vastoin vegaaniuspyrkimystäni tilasin burgerin, jossa oli punajuuripihvin kaverina vuohenjuustoa, ja se oli kyllä aivan tavattoman herkullinen. Join myös saaristolaisen Heisala Craft Drink Companyn raikkaan marjalonkeron. 


Tackårk Gård & Marina, Nauvo

 

Aterian jälkeen palasimme vielä Nauvon keskustaan käymään kaupassa. Ajoimme sinne maisemareittiä Norrstrandintien kautta. Matkalla havaitsimme sattumalta pienen maatilapuodin, jonka kohdalla täytyi tehdä äkkijarrutus, kun tienvarsikyltissä luki taikasana: nypotatis. Puodista olivat kuitenkin valitettavasti perunat päässeet loppumaan, mutta ostimme vihanneksia ja kanelbullesnittar-keksejä. Itsepalveluperiaatteella toimiva Gammelbondas Boden sijaitsee osoitteessa Packaistentie 8, Parainen.


Lauantaina Korppoossa suuntasimme ensin Vattkastin (Wattkast) saarella sijaitsevaan Walldéns Trädgård -tilamyymälään. Vattkastiin ajetaan upean korkean sillan kautta. Aiemmin Vattkastissa toimi Isaksson's -tomaattitilan suoramyyntipuoti, mutta nyt yritys on lopettanut, eikä sillä ole enää toimipistettä Houtskärissäkään. Onneksi Walldéns on sentään olemassa. Sieltä saimme lisää ihania tuoreita vihanneksia. Paikka oli myös tosi kaunis.


Walldéns Trädgård, Korppoo

 

Vähän ennen paluuta sillalle huomasimme tien varressa opasteen Holméns Trädgårdin kesäkukka- ja taimimyymälään. Sinne piti tietenkin kääntyä. Olin hieman kauhuissani, miten kaikki taimiostokset mahtuisivat pienen automme kyytiin ja selviäisivät auringonpaahteisesta matkasta, mutta mitä suotta, hyvinhän se onnistui. Taimet olivat reippaita ja edullisia, joten suosittelen kyllä Holménsia. Sinne vievän pienen hiekkatien risteysksen osoite on Wattkastintie 191, Parainen.


Kävimme Korpoströmin saaristokeskuksessa tsekkaamassa ravintolan tarjontaa, mutta kasvisruokaa ei ollut saatavilla, ja saaristokeskuksen näyttelytkään eivät olleet vielä auki, joten jatkoimme matkaa Verkanin satamaan ravintola Buffaloon, joka oli myös tuttu aiemmilta reissuilta. Olen aina tykännyt sen ruuista, eikä nytkään tarvinut pettyä. Listalle oli ilmestynyt useampi kasvisruoka sitten viime käynnin.

 

Täydensimme aamiais- ja iltaruokatarvikkeita kaupasta Korppoon kirkonkylällä ja teimme pienen kävelyn kirkon ympäri ja asuinalueen taakse metsikköön. Lisäksi pistäydyimme kahvilla Hjalmar's Restaurang & Pubissa, mistä sai oikein hyvää suklaakakkua. Sitten olikin aika lähteä Houtskärin lautalle. Houtskärin puolella ilta kului patikoinnin ja maisema-ajelun merkeissä. Kävimme ihailemassa Hyppeisin kylän herttaisia maisemia, mutta unohdimme kokonaan vierailla kirkonkylällä.


Korppoon kirkko

 

Sunnuntaina vietimme aikaa Iniössä. Ensimmäinen kohteemme oli Erkas Gården Ravintola & Tilapuoti. Ravintola oli vielä talviteloilla, mutta puoti avattiin meitä varten. Erkas Gården on vuohitila, jonka puodista saa tilan omia juustoja, jäätelöitä, jugurtteja, viilejä ja saaristolaisleipää sekä muiden pientuottajien juomia, makeisia ja muita herkkuja. Ostosten jälkeen kävely Jumon kylän rantaan tarjosi yhdet matkan idyllisimmistä tunnelmista

 

Lounaaksi haimme hurmaavat saaristolaispitsat Iniön Merideli Leonellasta, jotka söimme retkellä Norrbyn luontopolulla. (Kirjoitan tästä ja muistakin retkeilyaktiviteeteista myöhemmin lisää.) Sen jälkeen matka jatkuikin jo Kustaviin, missä tietenkin täytyy aina vierailla Kustavin käsityökylässä. Legendaarinen Kustavin savipaja ja muut, pienet käsityöläisyritykset myyvät siellä tuotteitaan, ja kahvilasta saa saariston parhaita munkkeja. Nykyään niitä tehdään myös vegaanisina.

 

Saariston Lasifabriikki, Kustavin käsityökylä
 

Kustavissa ajaessamme huomasimme myös Friisilän tilapuodin opasteen ja pistäydyimme sinne. Ostimme vain vihanneksia mukaan, mutta olisi siellä ollut kesäkahvilakin. Puotipiipahduksen jälkeen pysähdyimme enää kerran, Taivassalossa ihailemaan Muntin museosiltaa. Tuomet kukkivat joen varsilla ja tuoksuivat huumaavan ihanalta, ja kultarinta lauloi iloisen pontevasti.

 

Muntin museosilta, Taivassalo

 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat

Saariston rengastie toukokuussa - osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

4.6.2021

Saariston rengastie toukokuun viimeisenä viikonloppuna, juuri ennen kesäsesongin varsinaista alkamista, oli ruuhkaton ja rauhallinen. Muita matkailijoita näkyi melko vähän, eikä lautoille tarvinut pahemmin jonottaa. Turvavälejä mahtui pitämään hyvin, ja muutenkin pandemiaolosuhteissa turvallinen oleminen eri kohteissa onnistui vaikeuksitta. Säät suosivat. Kesään heräilevä luonto kukki, viheriöi ja soi lintujen laulua. Olen iloinen, että päätimme toteuttaa spontaanin roadtripin saaristoon juuri tähän aikaan.


Björkö, Houtskär


Roadtripin reitti ja lautat


Ajoimme Saariston ison rengastien ympäri kolmessa päivässä, mikä on autolla oikein hyvä aikataulu. Reittimme kulki Turusta Kaarinan kautta Paraisille, Nauvoon, Korppooseen, Houtskariin, Iniöön, Kustaviin sekä Taivassaloon ja sieltä Askaisten, Merimaskun ja Mynämäen kautta takaisin Turkuun. Loppumatkasta rengastietä voisi kiertää vielä Velkuan kautta, mutta lautta Taivassalon Hakkenpäästä Velkualle on vain kevyelle liikenteelle.


Lähdimme liikkeelle Turusta perjantaina iltapäivällä. Halusimme ehtiä Nauvoon asti ennen viikonloppumökkiruuhkaa, jonka arvelimme alkavan kertyä alkuillasta, kun ihmiset pääsevät töistä ja lähtevät mökeilleen. Vaikka olimme vähän myöhässä liikkeellä, emme kuitenkan joutuneet jumittamaan ruuhkassa. Korppoosta eteenpäin olikin sitten hyvin hiljaista. Jokaisella lautalla oli toki muitakin matkustajia, mutta ei täyteen ahdettua.


Perjantaina ajoimme Houtskariin, jonka ruotsinkielisen nimen Houtskär olen jotenkin omaksunut paremmin, joten kutsun sitä tässäkin tekstissä jatkossa sillä. Lauantaina palasimme vähän matkaa taaksepäin seikkailemaan Korppooseen ja kiertelimme Houtskärissä. Sunnuntain vietimme Iniössä ja Kustavissa ja palasimme Turkuun. Kuntaliitoksen jälkeen Nauvo, Korppoo, Houtskär ja Iniö kuuluvat kaikki Paraisten kaupunkiin, mutta saariryppäitä nimitetään edelleen vanhojen kuntien mukaan.


Lautta Korppoosta Houtskäriin


Houtskäristä Iniöön liikennöivä, rengastien pisin ja ainoa maksullinen lauttayhteys (M/S Antonia) kulkee vain kesäisin, mutta onneksi sen kesäkausi alkaa mukavasti jo toukokuun puolivälissä, joten koko iso rengastie oli jo kierrettävissä. Reitin muut lautat ja lossit kulkevat ympäri vuoden ja ovat maksuttomia. 


Rengastien ensimmäinen lauttamatka on kymmenen minuutin siirtymä Paraisilta Nauvoon. Seuraava on Nauvosta Korppooseen ja kestää vain viitisen minuuttia. Korppoosta Houtskäriin on ensimmäinen pidempi merimatka, puoli tuntia. Houtskärin saarten välissä on kaksi muutaman minuutin lossia. Houtskäristä Iniöön menee sitten noin tunti. Iniön saarten välissä on taas lyhyt lossi. Iniöstä Kustaviin on vielä puoli tuntia lautalla.


Mökkimajoitus Mossalan leirintäalueella


Majoituimme molemmat yöt Houtskärissä Mossalassa Saariston lomakeskuksen leirintäalueella vuokramökissä, jossa oli suihku ja keittiönurkkaus. Mökki oli kohtuullisen siisti ja mukava, mutta kyllä minä olin aamuisin vähän tukkoinen, joten en voi varauksetta suositella kanssa-allergikoille ja -astmaatikoille. Olin suunnitellut varavaihtoehdoksi autossa nukkumisen, jos mökki olisi liian tunkkainen, mutta päätin kuitenkin valita jälkimmäisenäkin yönä paremman nukkumisasennon mahdollistavan sisämajoituksen. Telttailuun mökin pihassa ei saatu lupaa.

 

Tuntuu ehkä hassulta ajatukselta, että ajoimme ensimmäisenä päivänä Turusta suoraan Mossalaan asti yöpymään, sitten seuraavana päivänä takaisin päin samaa reittiä Houtskärin muiden saarten läpi ja lautalla Korppooseen seikkailemaan, sieltä taas lautalla takaisin Houtskärin saaria kiertämään ja sitten samaan paikkaan toiseksi yöksi. Se kuitenkin oli lopulta tarjolla olleista vaihtoehdoista edullisin ja järkevin valinta. Kaikki majoituspalvelut eivät olleet vielä avanneet tälle kesälle, joten valinnanvaraa oli tavanomaista vähemmän. 


Mökkimme Mossalan leirintäalueella


Mökin oleskelutilaa

 

Viime kerrallamme Saariston rengastiellä jouduimme lautta-aikataulujen takia ajamaan Iniön läpi aika kiireellä ja viimeinen päivä venyi myöhään iltaan. Tällä kertaa majoittuminen Mossalassa mahdollisti lähdön sunnuntaina heti aamulla kello kymmenen lautalla Iniöön. Näin saimme käyttöömme runsaasti aikaa Iniössä, ja takaisin Turkuunkin saavuttiin jo alkuillasta eikä yöllä. Majoituksen sijainti suoraan lauttarannassa oli siis aikatauluteknisesti erinomainen. 


Saariston lomakeskus on ihan keskivertomukava leirintäalue. Sijainti ja maisemat ovat kivat, ja metsää on ympärillä, mutta tavanomaiseen leirintäaluetyyliin koko paikka ei ole tasaisen siisti ja nätti, vaan nurkilla on myös epämääräistä ryönää. Alueen ympäri kiertää parin kilometrin retkeilyreitti, jonka kävelimme perjantai-iltana. Reitin varrella on tosi hienoa vanhaa metsää, mutta myös hakkuuaukon reunaa ja leirintäalueen romuista pihanlaitaa.


Majoituimme Mossalassa myös syksyllä 2016, kun olimme ensimmäistä kertaa Saariston rengastiellä. Silloin nukuimme autossa telttailualueella, joka sijaitsee suojaisalla paikalla metsän reunassa. Telttailijoiden vessa- ja suihkutilat olivat myös tuolloin ihan kohtuulliset. Tämän kevään reissulla söimme aamiaiseksi omia eväitä mökissä, mutta edellisellä kerralla söimme leirintäalueen ravintolan aamiaisbuffetissa, joka sekin oli silloin ihan asiallinen.


Näkymä mökin edestä merelle

 

Kaikkiaan olen tyytyväinen niin reitti- kuin majoitusvalintaamme. Seuraavissa postauksissa kerron tarkemmin, missä kävimme ja mitä teimme reissun aikana. Lisään linkit niihin tähän perään. 

 

Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat

Laatikkoviljelykesän startti

1.6.2021

Turun laatikkoviljelytoiminta jatkuu, joten neljän viljelylaatikon kokoinen kasvimaamme saa jatkaa olemassaoloaan lähimetsikössä, kaupungin maapläntillä, taloyhtiöiden pihojen välissä. Viime kesinä olemme tehneet enimmät istutukset ja kylvöt toukokuun lopulla tai viimeistään kesäkuun alussa, ja samanlaisessa aikataulussa oltiin tänäkin vuonna. Taimet ja siemenet pääsivät multiin 25.5. 

 

Kevään taimihankinnat ja suorakylvöt


Tänä keväänä emme esikasvattaneet mitään itse. Ikkunalaudalla oli ruuhkaa sieniviljelyboksien takia, ja huonekasvien ripsiäisongelma olisi melko varmasti uhannut taimien menestystä. Helpompaa oli ostaa valmiit, terveet taimet. Toveri Krotti osti meille luomutaimia Ruohonjuuresta: kaksi kirsikkatomaattia, kaksi kesäkurpitsaa ja kuusi varsiparsakaalia.

 

Taimet selvisivät hyvin heti istutuspäivän jälkeen iskeneestä myrskystä, ja tulipahan multa ainakin rankkasateen myötä kunnolla märäksi. Toinen tomaateista taittui, mutta olemme ennenkin saaneet katkenneen latvan lähtemään uuteen kasvuun pistokkaana, joten katsotaan nyt, miten sen käy.

 

Kesäkurpitsa
 

Lehtikaali, auringonkukka, härkäpapu, herne, pinaatti, kehäkukka, samettikukka, krassi ja lehtisalaatti suorakylvettiin, sillä aiempinakin kesinä ne ovat ehtineet hyvin ilman esikasvatustakin. Sipuleita on muutama tulossa. Parsa selvisi jälleen yhdestä talvesta ja on kasvattanut tänä keväänä jo seitsemän versoa. Parsasatoa on siis saatu kerätä!

 

Lisäksi on yrttejä. Lipstikka, timjami ja ruohosipuli ovat talvehtineet jo useamman talven yli. Timjami kituuttaa, mutta lipstikka on kasvanut oikein muhkeaksi. Korianteri ja lehtipersilja ovat ruukkuyrttien jämistä tänä keväänä istutettuja. Viljelylaatikoiden vieressä on myös viimevuotiseen tapaan pari erillistä multasäkkiä, joissa kasvaa perunoita.  


Viljelylaatikoistamme kaksi on syviä, kahden lavakauluksen korkuisia, ja kaksi matalia, yhden lavakauluksen korkuisia. Syvistä laatikoista toinen on monivuotisten kasvien paikka, ja lisäksi istutamme siihen tomaatit ja kurpitsat. Toisessa ovat korkeat kasvit, kuten auringonkukat ja härkäpavut, minkä lisäksi laitamme sinne muut, enemmän tilaa juurilleen kaipaavat lajit. Matalissa laatikoissa on hyvä kasvattaa salaatteja ja muita pienijuurisempia kasveja.


Parsa ja ruohosipulit


Pieni kukkaniitty viljelylaatikossa

 

Matalista viljelylaatikoista toinen on ollut jo jokusen kesän pääasiassa "kukkaniittynä", mutta aiemmin olemme kylväneet siihen aika yksipuolisen valikoiman helposti kasvatettavia lajeja, kuten hunajakukkaa. Seassa on myös ollut joitain vihanneksia, mitä sinne nyt on tullutkaan milloinkin heitettyä kasvamaan. 


Viime vuonna päätimme kokeilla tehdä siitä ihan oikean pikkiriikkisen niityn. Lisäsimme mullan sekaan hiekkaa ja kalkkia ja kylvimme luonnonvaraisinakin Suomessa esiintyvien niittykukkien siemeniä. Ensimmäinen kesä oli vähän vaisu. Laatikossa kasvoi pääasiassa heiniä sekä apiloita ja orvokkeja. Pintaan nousi kuitenkin myös joitain lehtiruusukkeita. Se lupasi varovaisesti hyvää, sillä monet niittykukat tekevät ensimmäisenä kesänään vain lehdet maanrajaan, ja kukkavarsi kasvaa vasta seuraavana vuonna.


Tänä keväänä viljelylaatikko-kukkaniittymme näyttääkin jo aika erilaiselta kuin viime vuonna. Nyt mullan pinta on monenlaisten, tottumattomalle silmälle enimmäkseen vieraan näköisten lehtien peitossa ja kukkavarsiakin jo kohoaa. Kevään ensimmäisinä kukkijoina nuppunsa ovat avanneet ihastuttavat puna-ailakit. Jes, olemme saaneet ainakin yhden niittykukan jo kukkimaan!


Puna-ailakki


Vaikkei ole omaa pihaa, jonka nurmikkoa muuttaa kukkaniityksi, voi kuitenkin yrittää tehdä jotain muuta pientä luonnon monimuotoisuuden hyväksi. Opin kimalaistutkija Dave Goulsonin erinomaisesta Kimalaisen kyydissä -kirjasta, että pölyttäjähyönteisten kohdalla pienilläkin teoilla on oikeasti merkitystä. Monet ympäristöongelmat tuntuvat täysin hallitsemattomilta, eikä ole varmaa, voiko yksilön valinnoilla lopulta muuttaa mitään, mutta ainakin pölyttäjien ahdinkoa voi auttaa konkreettisesti aika yksinkertaisillakin tavoilla. Se luo toivoa.

 

Tämän postauksen kuvat on räpsitty viljelylaatikoilta istutuspäivän pilvisenä iltana miltei hämärässä. Pitääpä mennä valoisammalla säällä ottamaan kuvia puna-ailakeista, niin niiden täyteläinen väri pääsee oikeuksiinsa.