M.T.Ainasoja

blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Syksyinen hiljaiselo

22.9.2021

Syksy hiipii tänne. Kuun alussa oli vielä parikymmentä astetta lämmintä, kesäinen tunnelma, mutta nyt jo öisin käy pakkasella ja tuuli on käynyt viileäksi. Lintumuutto virtaa hyvän sään vetämänä. Se on joka vuosi yhtä haikeaa. Tottuuko hyvästeihin ikinä? Mutta onneksi vielä voi olla varma, että muuttolinnut palaavat keväällä.

 

Olen jaksellut vähän heikosti, ja töitäkin on liikaa. Pari kertaa sieniretkellä ollessamme en ole itse edes jaksanut sienestää, vaan olen vain istunut mättäällä ja tuijotellut latvuksiin. Vaikka metsässä istuminen tuntuu ajan tuhlaamiselta, yritän vakuuttaa itselleni, ettei se ole. Sehän ei ole.


Kirjoitan blogiin tänä syksynä varmaan vähän harvemmin. Gradu ja työt vaativat jo sellaisen määrän kirjoittamista, etteivät aika, jaksaminen ja selkäni kyky sietää tietokoneen ääressä istumista välttämättä riitä enää kaiken sen lisäksi kovin ahkeraan blogikirjoittamiseen. En julista virallista blogitaukoa, mutta ajoittaista hiljaiseloa voi esiintyä.




 

Hyvää syksyä!

Kaupunkiviljelijän syyskesää

30.8.2021

Kesän hellejaksot olivat niin pitkät ja rankat, että toivotan viilenevän syksyn avosylin tervetulleeksi! Onhan kesä ja lämpö ihanaa, mutta tämä kesä on ollut liian kuuma. Olen kiitollinen, kun helteet jäivät taakse. Loppukesä on ollut kasvimaankin puolesta mukavan leppoisaa, kun sadetta on riittänyt, eikä jatkuvasti ole tarvinut kantaa vettä.


Leppäkerttu lipstikan lehdellä

 

Kesän sateisuuteen tai sateettomuuteen kiinnittää paljon huomiota, kun kantaa vettä viljelyksille. Sadepäivä on huilauspäivä vedenkantourakasta. Niitä oli kesäkuun alusta heinäkuun puoliväliin vain muutama. Sitten alkoivat epävakaisemmat säät. Nyt vettä ei ole tarvinut enää pariin viikkoon kantaa ollenkaan. Kunpa nämä kaikki sateet vain olisivat tulleet tasaisesti pitkin kesää, eivätkä yhteen menoon nyt loppukesällä!


Onnistuimme kuitenkin pitämään kasvimaamme vihreänä läpi helteiden. Satoa on tullut, joskin pääasiassa vähemmän kuin viime vuonna. Tomaatteja ja perunoita on saatu hieman. Kesäkurpitsoita on tullut vain pari. Avomaankurkkuja kypsyi yksi. Yrteistä lipstikkaa on riittänyt oikein kunnolla kerättäväksi. Härkäpapu on ainoana jopa satoisampi kuin aiemmin.

 

Härkäpavut
 

Kesäkurpitsa

 

Pieni kukkaniittymme, jonka kylvimme viime vuoden keväänä yhteen viljelylaatikoistamme, on ilahduttanut läpi kesän. Viime vuonna siinä kukki vain pari lajia, mutta tänä kesänä jo paljon useampia. Sitä on ollut ilo katsella. Se on ollut iloksi myös rusakolle, joka on erään naapurimme havaintojen mukaan asunut viljelyksillämme ja syönyt kukkia. Puna-ailakista lähtivät nuputkin parempiin suihin.


Onneksi tämä ylemmässä kerroksessa asuva naapuritalon asukas, joka näkee ikkunastaan viljelyksillemme, kertoo havainnoistaan. On ollut mukava tietää, että pupu se siellä vain tekee tuhojaan, eikä kukaan perseilevä ihminen. Myöhemmin kesällä viljelylaatikoillamme on kyllä käynyt myös joku ihminenkin rosvoamassa satoa.


Keltasauramot viljelylaatikkoniityllä heinäkuussa


Mistä syksy alkaa ja mihin kesä päättyy? Joku ajattelee kalenterikuukausien mukaan: syyskuussa alkaa syksy. Meteorologisesti terminen kesä päättyy, kun vuorokauden keskilämpötila tipahtaa pysyvämmin +10 asteen alapuolelle. Terminen kesä kestää Etelä-Suomessa neljä kuukautta, toukokuun loppupuolelta syyskuun alkupuolelle. Tähtitieteellinen syksy alkaa puolestaan syyspäivän tasauksesta, joka on 22. tai 23. syyskuuta.

 

Tykkään seurata syksyn merkkejä syyskesällä vähän niin kuin kevään merkkejä kevättalvella. Pihlajanmarjojen punertuminen ja tervapääskyjen katoaminen muuttomatkalleen ovat alkavan syksyn merkkejä. Kun kesälinnut ovat lähteneet ja syyslinnut vallanneet maiseman, on syksy. Kun vaahterat saavat ruskan värit, on syksy.


Viime viikolla havahduin ensimmäistä kertaa tänä kesänä siihen, että tervapääskyjä ei enää näkynyt. Niitä pesii joka kesä lähiömme korkeimpien kerrostalojen räystäissä. Ne ilmaantuvat toukokuussa, lentävät koko kesän riemukkaasti kirskuttaen ympäriinsä ja katoavat sitten aivan yhtäkkiä. Yhtenä päivänä ne vielä tekevät kaarroksiaan talojen yllä, mutta seuraavana taivas onkin tyhjä.


Samettikukkia


Laitoin tähän viimeaikaisten kuvien lisäksi pari heinäkuulta. En ole taaskaan kauheasti kuvannut saati postannut viljelyjuttuja. Viljelyvuoden päätteeksi pitää ainakin kirjoittaa vielä perinteinen satokooste.

 

Mistä syksy sinun mielestäsi alkaa?

Vuorten ja järvien Repovesi - Kaakkurin kierros kahdessa päivässä

28.8.2021

Välillä käy älyttömän hyvä tuuri säiden suhteen. Kun sopii retkelle ajankohdan kauas ennakkoon, ei voi mitenkään tietää, minkälaisessa säässä retkellä sitten kuljetaan. Päätimme alkukesästä, että elokuun puolivälissä on aika lähteä patikoimaan Repovedelle. Silloin vallitsi kauhea tappohelle, ja tuumimmekin, että jos sää ei viilene, ei retkeä kannata lähteä toteuttamaan ainakaan suunnitellussa laajuudessa. Samoin jos ukkostaa ja myrskyää hurjasti. No, kummastakaan ei tarvinut huolia. 

 

Ensimmäisenä retkipäivänä oli parisenkymmentä astetta lämmintä, tyyntä ja pilvistä. Kaukana jytisi ukkonen, mutta se ei tullut kohdalle. Sadetta ripsaisi muutama pisara. Yö oli leppoisan lämmin, noin 15 asteen tuntumassa, tyyni ja poutainen. Jälkimmäisenä retkipäivänä lämpötila nousi hellelukemiin ja aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi vilvoittavasti, eikä metsän varjoissa ollut lainkaan tukalaa. Mahtava tuuri!


Olhava - Repoveden kuuluisin maisema

 

Valokuvaamisen kanssa meni huonommin. En viitsinyt ottaa kameraani mukaan, sillä olin huolissani sen kastumisesta, jos ukkonen osuisi kohdalle, ja lisäksi kameran kantaminen kaulassa olisi ollut liian rasittavaa. Minulla ei ole vielä systeemiä, miten saisin kameran kulkemaan tällaisella retkellä mukavasti käden ulottuvilla. Rinkkaan pakattuna kamerasta tulee liian helposti turhanpanttia painolastia, kun sitä ei tule otettua esiin riittävän usein.

 

Vanha pokkarini hajoilee ja sekoilee, joten kuvasin sitten kännykällä, jonka tuotoksista tulikin aivan odottamattoman kämäisiä. En kuitenkaan halunnut kuvittaa blogipostausta jonkin muun retken kuvilla, joten valitsin oheen siedettävimmät räpsyt Repovedeltä. Seassa on myös kuvia toveri Krotin kännykältä: kaikki aurinkoiset järvimaisemat.


Retken puitteet ja monet muuttujat


Olimme miettineet Lappeenrantaan muuttaneen vanhan lukiokaverini kanssa jo pari vuotta sitten, että voisimme mennä yhdessä Repovedelle. Hän ei ollut aiemmin tehnyt mitään vaelluksen tapaista, mutta oli utelias. Ajatus retkestä jäi lojumaan jonnekin pandemian torppaamien suunnitelmien arkistoon, kunnes ryhdyimme toteuttamaan sitä tänä kesänä. Valitsimme ajankohdan ja päätimme, että jos korona- ja sääolosuhteet suovat, retki tapahtukoon.


Olosuhteet olivat onneksi myötäiset. Niinpä minä ja Krotti ajoimme Turusta Kouvolaan Repoveden kansallispuistoon, missä tapasimme Tervajärven parkkipaikalla Lappeenrannan tyypit, lukiokaverini ja hänen puolisonsa. Kutsuttakoon heitä nyt vaikkapa nimillä Saukko ja Jarppi. (On varmasti ihanaa joutua esiintymään tässä blogissa, kun saa jonkin yllätysnimen!)


Reittimme runkona oli Kaakkurin kierros, mutta emme kulkeneet sitä kokonaan virallista reittiä seuraten, vaan parissa kohtaa oikaisimme lyhentääksemme päivämatkoja. Kokopitkä merkitty reitti on 26 kilometriä. Poistimme kierroksesta rönsyjä niin, että päivämatkoista tuli kartalta suoraan mitaten 10 ja 11 kilometriä. Urheilukello näytti reissun jälkeen noin 5 kilometriä enemmän molemmille päiville.

 

Olikohan tämä kuva toveri Saukon kännykältä?

 

Minä olen jaksellut tänä kesänä astman puolesta tosi huonosti, joten reitin lyhentäminen tuntui tarpeelliselta. Toukokuussa kärsin vuosikymmenen pahimmista koivuallergiaoireista, enkä pystynyt juuri kuntoilemaan. Sitten alkoivat hirmuhelteet, jotka niin ikään pahensivat astmaoireita, heikensivät yleistä vointia ja torppasivat mahdollisuudet mihinkään treenailuun. Tältä pohjalta oli vähän jännittävääkin lähteä patikoimaan mäkiseen maastoon.

 

Olin jo dramaattisesti olettanut, että tuuperrun ensimmäiseen mäkeen, mutta heti parkkipaikalta poistuttuamme minut valtasi jokin mystinen metsän taika tai muu, jonka ansiosta kävelin aivan tyytyväisesti koko parinkymmenen kilometrin kierroksen. Sain merkittäviä hengenahdistus- tai yskäoireita vain muutaman isoimman mäen nousussa, ja nekin olivat hyvin lääkkeillä ja huilaamisella hallittavissa.


Astman lisäksi selkäkivut olivat vaivanneet ennen retkeä, eikä minulla ollut mukamas ollut tarpeeksi aikaa tehdä niille mitään. Pelotti, miten selkä jakselisi. Lopulta silläkään ei ollut hätää. Oikeastaan sen kipuisuus väheni retken aikana - eikä mikään ihmekään, sillä kävely ja yleinen liikkeellä oleminen ovat usein ratkaisu selkävaivoihin, jotka ilmiselvästi johtuvat liiasta istumatyöskentelystä.


Toki menoani kevensi kaikin puolin se seikka, että minulla oli rinkan sijaan kannettavanani suurimman osan matkasta vain pieni 28 litran reppu. Vaikka se oli täyteen lastattu ruokaa ja kokkailutarvikkeita, silti se ei ollut järin painava. Krotti kantoi rinkassaan meidän molempien majoittumistavarat ja lisävaatteet. Vaihdoimme kyllä välillä kantovuoroja, joten sain myös vähän vaellustunnelmaa rinkan kantamisesta. Kiipesin sen kanssa yhden mäenkin. Enimmäkseen kuitenkin etenin tavallista kevyemmin kantamuksin.

 

Ketunlossin ja Lapinsalmen sillan kautta Olhavanlammelle


Retkemme alkoi torstaina kello kolmen jälkeen iltapäivällä Tervajärven parkkipaikalta myötäpäivään pitkin Kaakkurin kierrosta. Matka taittui pitkin kumpuilevaa ja kivikkoista metsäpolkua vanhassa metsässä. Järvimaisemat välkkyivät puiden lomasta idyllisen kauniina. Hippiäinen, töyhtötiainen ja hömötiainenkin kuuluttivat läsnäoloaan. Nykyään kun metsätiaisten nopea uhanalaistuminen on surullista todellisuutta, niiden havaitseminen on aina ilon pilkahdus, etenkin hömötiaisen.

 

 

Pian saavuimme Ketunlossille, käsikäyttöiselle vaijerilossille, joka vie yli Määkijänsalmen. Juuri ennen meitä yksi seurue meni yli, joten lossi oli saapuessamme väärällä puolella salmea. Kuitenkin ennen kuin ehdimme kiskoa lossia luoksemme, vastarannalle ilmaantuikin maastopyöräilijä, jonka tietysti annoimme sitten ylittää salmen ensin, niin saimme lossin omaan rantaamme kiskomatta itse.


Pieni lossimatka lisää aina seikkailun tunnelmaa retkeen, ja on mukavaa liikkua välillä polkujen ohella vesiteitse. Kohta lossin jälkeen tulimme Lapinsalmen parkkipaikalla sijaitsevan Repotassun kioskin luokse. Se oli juuri sopivasti vielä hetken auki, joten ostimme jäätelöä ja limua ja pidimme ylellisen herkkutauon. Onneksi Jarpilla oli lompakko mukana rinkassa, koska me muut olimme jättäneet omamme autoihin.

 

Lapinsalmen riippusilta näkyi etäältä jo Ketunlossilta, ja pelkäsin, minkälaista sen ylittäminen mahtaisi olla. Korkeanpaikankammoiselle ajatus legendaarisesta, 12 metrin korkeudella kulkevasta ja yli 50 metriä pitkästä riippusillasta oli nimittäin aika hyytävä. Luulin jotenkin sillan olevan sellainen kapea ja huojuva hökötys, mitä näkee elokuvissa. 

 

No, tosiasiassa Lapinsalmen silta osoittautui hyvinkin vankaksi ja leveäksi, eikä juuri yhtään pelottavaksi. Silta uudistettiin vasta pari vuotta sitten, sillä vanha silta romahti. Ajatus sillan romahtamisesta pyöri kyllä mielessä, vaikka uuden sillan turvallisuus olikin ilmeistä.


Pidimme lounastauon Lapinsalmen tulentekopaikalla. Siellä on useampia pöytiä, tulentekopaikkoja, laavu ja katos mukavalla sijainnilla heti riippusillan kupeessa järven rannassa. Huussi löyyy toki myös - ja helpotuksekseni siellä ei näkynyt ampiaispesiä. 

 

Astman ohella toinen asia, josta olin ollut huolissani ennen reissuun lähtöä, olivat ampiaiset. Yleensä alkukesän retkillä niistä ei ole vaivaa, mutta loppukesällä haitta voi olla melkoinen. Onneksi ampiaisia osui kohdalle koko tällä reissulla vain muutama, eivätkä ne olleet vaivaksi. Yhtään pesää en nähnyt.


Lapinsalmi sillalta nähtynä

 

Lapinsalmen jälkeen suoritimme oikaisun. Emme kiertäneet Katajavuorelle, vaan lähdimme suoraan kohti Katajajärven eteläpäätä. Siellä liityimme takaisin viralliselle Kaakkurin kierroksen reitille. Olin katsonut ennakkoon Tiirasta, että Katajajärvellä oli havaittu kuikkia, ja niitä halusimme päästä ihastelemaan tunnelmallisesti pesimäjärvensä maisemissa, joten minulla oli kiikarit mukana ja pysähtelimme välillä tähyilemään järvelle. Piakkoin kuikka löytyikin kiikariin. Miten voikaan olla niin kaunis olento!


Seuraava pysähdyspaikka ja nähtävyys oli Kuutinkanava, vanha tukinuittoränni, joka yhdistää kaksi järveä toisiinsa. Sen luona on kaivo, josta täytimme vesipullot raikkaalla mutta hieman mineraalisen makuisella vedellä. On kyllä ylellisyys, että retkeilykohteessa on kaivoja, joiden veden laatu on tarkastettu. Vedenpuhdistuksen kanssa säätäminen on aina oma vaivansa, eikä etenkään eteläsuomalaisten pintavesien juominen ole yleensäkään mitään juhlaa tai välttämättä edes mahdollista.


Aurinko oli jo laskemassa, kun kuljimme viimeistä etappia kohti yöpymispaikkaamme Olhavanlampea. Pari vaativampaa nousua kiipeiltiin ylös kivikkoisissa rinteissä. Saatiin ihailla Kuutinlahden maisemia kallion laelta ilta-auringon paisteessa. Havaittiin isokäpylintuja. Keräiltiin sieniä leveämmän hiekkatien varrelta - voitatteja, suppilovahveroita, kanttarellejä. Onneksi loppumatka Olhavanlammelle olikin leveää ja helppokulkuista hiekkatietä, sillä yksinkertaisesti väsytti, eikä olisi oikein jaksanut enää ajatella kävelemistä.


Lähestyessämme Olhavanlampea kuulimme outoja parahduksia ja mölähdyksiä, joiden päästäjää veikkailimme - olisiko täällä härkälintu vai oliko huutelija itse vaellusreitin nimikkolintu kaakkuri? Ensimmäiseltä pilkahdukselta lammen rannasta näkyikin jo yksi nuori kaakkuri vastaukseksi kysymykseen, ja pitkin iltaa kuultiin useamman kaakkurin kuororääkymistä. Suomen luonnon erikoisimpia ääniä! 

 

 

Olhavanlammella on erikseen sekä tulentekopaikka että laavu, joiden molempien luona oli vähän ruuhkaa. Sen sijaan lähempänä kaivoa ja huussia oli vain muutama muu leiriytyjä, joten asetuimme siihen. Pystytimme teltat suurten kuusten katveeseen ylellisen tasaiselle neulasmatolle. Pihka vähän tahrasi varusteitamme, mutta sellaista se elämä havupuiden kanssa on.

 

Pari vanhaa kaatuneen puun runkoa toimi penkkeinä leiripaikalla iltaa istuskellessa. Krotti valmisti sienirisottoa koko porukalle pitkän kaavan kautta, ja siitä tulikin todella hyvää. Ilta ehti hämärtyä, joten söimme illallista otsalamppujen valossa.

 

Olhavanvuoren jyrkänne kohosi pystysuorana leiripaikkamme vieressä. Korkeimmillaan Olhavan suora kiviseinämä on 50 metriä korkea, ja sitä pidetäänkin yhtenä Suomen parhaista kalliokiipeilykohteista. Jyrkänteen juurella sijaitseva Olhavanlampi näyttäytyi illalla sumuisena, hämyisenä ja salaperäisenä. Kaakkureiden riipivät huudot sopivat maisemaan.


Minulla on vähän viha-rakkaussuhde meidän telttaamme, jonka hyvistä ja huonoista puolista olen aiemmin jo selostanut pitkät pätkät. Tänä yönä ei kuitenkaan ollut valittamista. Ei ollut tukalaa. Osasyynä lienee se, että sää oli leppoisa, eikä ollut tietoakaan hyttysistä tai kosteudesta, joten teltalta kaipasi vain makuupaikkaa, ei kummemmin suojaa mitään vastaan. Vaatteet saattoi vaihtaa rauhassa ulkopuolella, eikä tarvinut säheltää sadetakkien kanssa olemattoman pienessä eteisessä.


Nukuinkin sangen hyvin, jahka alkuyön perinteiset huussireissut oli hoidettu ja sain unen päästä kiinni. Muutaman kerran heräsin kaakkureiden kailotukseen ja kaukaa kantautuvaan kuikan huutoonkin. Oli niin lämmin, että pidin makuupussissa lähinnä vain varpaita, muuten tarkenin ilmankin. 

 

 

Olhavanvuori, Tolosenvuori, Hauklamminvuori ja finaali

 

Perjantai valkeni aurinkoisena. Heräilimme yhdeksän aikaan laittamaan aamupuuroa ja -kahvia. Päivästä oli selkeästi tulossa lämmin. Peukaloinen lauloi pari reipasta säettä leirimme vieressä. Metsämyyrä vilahti kaatuneen puun alle. Ihmisiä näkyi suhteellisen runsaasti. Kalliokiipeilijöitäkin oli jo aamusta Olhavan rinteellä taituroimassa.

 

Muurahaiset, jotka eilen illalla saapuessamme olivat jo lopettaneet päivän vilistelynsä, lähtivät aamun lämmetessä liikekannalle, mutta onneksi leiripaikkamme ei sijainnut suoraan niiden polulla. Huussit kuhisivat kärpäsiä suorastaan vastenmielisyyteen asti. Hyönteismaailmassa huomiota herättivät myös suruvaipat. Suuria, tummasävyisiä perhosia lepatteli retken aikana tuon tuostakin vastaan, ja aamulla leiripaikallammekin oli muutama.

 

Aamutoimiin meni rennolla tahdilla pari tuntia. Ennen lähtöä täytimme vielä pullot kaivolta, jonka vesi oli miedomman makuista ja neutraalimman väristä kuin edellisen. Sitten jatkoimme patikointia: heti aamusta suoraan ylös reitin ehkä korkeimmalle tai ainakin nimekkäimmälle huipulle, Olhavanvuorelle. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin kevyempi kuin olin odottanut.


Ylhäältä Olhavan huipulta avaratui hyvin vaikuttava näkymä yli sinisenä taivasta peilaavan Olhavanlammen ja koko metsäisen tienoon. Aivan horisontissa, kaikkein kaukaisimmalla kummulla, näytti siintävän hakkuuaukko, mutta sitä tuskin paljaalla silmällä erotti. Muuten kaikkialla näkyi vain silmänkantamattomiin metsää, metsää, metsää ja pieniä järviä.


Jatkoimme näköalapaikalta suoraan eteenpäin Kaakkurinkierrosta kohti Valkjärveä. Sen jälkeen oikaisimme vielä pätkän matkaa hiekkatietä pitkin, sillä halusimme muuttaa reittiä niin, että kiipeäisimme vielä Tolosenvuoren yli ja jatkaisimme siitä suoraan Kirnukankaan laavulle. Näin matkaamme tuli yksi korkea maisemavuori lisää ja saimme lyhennettyä päivämatkaa sekä lisättyä Kirnukankaan lounastaukopaikaksi reitin varrelle ilman mutkia.


 

Poikkesimme siis tieltä Tolosenvuoren rinteeseen kääntyvälle polulle, joka ei lukeudu merkittyihin reitteihin. Pidimme istuskelutauon rinteen juurella kivikossa ennen kuin lähdimme kiipeämään. Pehmeän vihreän sammalkerroksen verhoilema kivikko hallitsi maisemaa. Metsä oli sankkaa, syvän vihreää, vanhaa kuusikkoa. Kallion seinämissä oli mahtavia jyrkänteitä, lohkareikkoja ja muodostumia, jotka näyttivät kasvoilta - kuin kallio olisi tarkkaillut meitä.


Nousu Tolosenvuorelle oli vaikuttava elämys. Se tuntui jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta kuin Olhavan rinteen kiipeäminen, mutten tiedä kumpi on korkeampi. Polku oli kuin puiden juurista muodostunut vänkyräinen portaikko. Se mutkitteli ylös vihreästä kuusikosta avaraan, valoisaan, kuivaan kalliomännikköön. Senkin jälkeen ylämäki vielä jatkui tovin. Kuumassa säässä rinteen kiipeäminen oli melkoista puuskutusta. 


Ylhäällä huilasimme ja ihastelimme jälleen maisemia. Järvi välkehti alhaalla. Krotti keräili puolukoita lounasta varten. Minä hajoilin hengenahdistukseni äärellä. Sitten alkoi laskeutuminen suhteellisen vaikeakulkuista mutta loivaa rinnettä alas Tolosenvuorelta. Loppusuora taukopaikalle oli taas helppoa leveää hiekkapolkua. Auringonpaiste paahtoi ja kuiva hiekka pöllysi jaloissa.


Kirnukankaan laavulla oli jo pari seuruetta nuotion ääressä. Pöydän päähän mahtui kuitenkin vielä. Pöhistelimme retkikeittimellä lounaat ja lepuutimme jalkojamme. Minulla ja Krotilla oli nyhtökaurakäristystä ja perunamuusia. Niiden lisukkeeksi tuli tuoreita puolukoita. Saukolla ja Jarpilla oli käteviä "lisää vain vesi" -retkimuonapusseja.


 

Kirnukankaalta ei ollutkaan enää pitkä matka takaisin Tervajärven parkkipaikalle. Kulku tuntui kuitenkin etenevän paljon hitaammin kuin alkupuolella päivää. Minulla oli sellainen fiilis lounastauolle saakka, että kuljimme hyvinkin reippaasti, mutta loppumatkasta tuli niin haastavaa maastoa, että eteneminen tuntui paikoin hiippailulta. Jalkani olivat hiertyneet parista kohtaa vesikelloille. Kaikilla alkoi olla yleistä patikoinnin rasitusta raajoissaan.


Hauklamminvuorelle noustiin tosi jyrkkiä portaita kallionjyrkänteiden välistä. Paikassa oli jylhä tunnelma. Minä yskin ja pihisin portaiden jälkeen, mutta maisema oli kyllä aivan täysi kymppi. Lojukosken kaivolla täytimme taas vesipullot hyvin raikkaalla vedellä. Pari kertaa polun varressa nähtiin käärme.

 

Sulkusalmen sillan jälkeen alkoi epämääräinen kivikkoisjuurakkoisissa rinteissä rymyäminen eli niin sanottu loppuhuipennus. Jotain viimeisen pitkän, jyrkän, hyvin vaikeakulkuisen alamäen meiningeistä kertonee se, että toveri Krotti päätti lykätä rinkkansa pyörimään alas mäkeä itsekseen. Vaelluksilla aina joku uhoaa lähettävänsä rinkkansa pyörimään alas milloin mistäkin kukkulalta, mutta tämä oli eka kerta, kun näin rinkan oikeasti poukkoroivan yksinään alas mäkeä.


Hermusenlahden rantaa kulkeva polku oli vielä yksi rasittavan kivikkoinen seikkailu, mutta sen jälkeen tulikin vastaan venerantaa, leveää hiekkapolkua ja yhtäkkiä jo Tervajärven parkkipaikka. Järven pinta kimalteli kauniina auringon paisteessa. Vaikka retki oli lyhyt, vain kaksi päivää ja parisenkymmentä kilometriä, silti patikan jälkeen oli voittajafiilis, sillä vointini ennen reissua oli ollut niin heikko.

 

 

Retken päätteeksi sain vielä myytyä vanhan rinkkani eteenpäin. Olinhan todennut sen jo viime kesänä ehdottomasti liian isoksi omaan käyttööni, mutta ajatus sen kaupittelemisesta jossain nettikirppiksellä oli selkeästi ollut liian vaivalloinen, kun se ei ottanut tapahtuakseen. Toin rinkan nyt lainaan Jarpille, ja parin päivän testiajo toimi niin, että retken jälkeen kantolaite vaihtoi omistajaa.

 

Nyt voin hankkia itselleni uuden, pienemmän ja kevyemmän rinkan, mutta sitä odotellessa hyödynnän Luonto-Liiton retkivarustelainausta. Sieltä kun saan Varsinais-Suomen piirin jäsenenä helposti ja ilmaiseksi. On myös eri vaihtoehtoja, joiden kanssa voin miettiä, minkälainen olisi juuri minulle paras rinkka.


Onko Repovesi sinulle tuttu kohde?

Saariston rengastie toukokuussa - osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

8.8.2021

Toukokuun viimeisen viikonlopun roadtripillämme Saariston rengastiellä tarkoituksenamme oli ajaa kaikessa rauhassa maisemista nauttien, kuljeskella luonnossa, havainnoida lintuja, syödä hyvin ja tehdä ostoksia pikkupuodeissa. Edellisissä postauksissani kerroin matkan reitistä ja majoituksesta sekä käyntikohteista ja ruokapaikoista. Nyt kerron vielä retkeilyaktiviteeteistä ja etenkin linnuista. 


Mossala, Houtskär


Kun matkaa Saariston rengastiellä, on periaatteessa koko ajan luontoretkellä. Luontokohteita ei tarvitse välttämättä erikseen etsiä. Linnutkin ovat kaikkialla. Reissaaja näkee esimerkiksi jokaisella lauttamatkalla väistämättäkin joukoittain haahkoja, joutsenia, merimetsoja, erilaisia lokkeja ja muita saariston lintuja. Tärkeintä onkin vain pysyä valppaana ja havainnoida ympäristöä, niin saa kaiken irti matkan luontoelämysmahdollisuuksista.

 

Lauttamatkoista parhaat merilintujen havainnointiin ovat ne, jotka kestävät pisimpään ja kulkevat uloimpana saaristossa. Ne ovat Korppoo-Houtskär, Houtskär-Iniö ja Iniö-Kustavi. Etenkin näistä keskimmäinen, noin tunnin mittainen merimatka kannattaa viettää lautan kannella kiikaroiden. Kaukoputkikin on tosi hyödyllinen, joskin lautan moottorin tärinä voi tehdä kuvan katselusta hyvin epämiellyttävää, sillä pieni tärräys näkyy kaukoputken kuvassa valtavana pompsahteluna.


Näimme lauttamatkoilla tuhansien haahkojen ja satojen merimetsojen ohella muun muassa harmaahylkeen, pilkkasiiven, mustalintuja, tukkakoskeloparin ja tietysti kymmeniä merikotkia. Parin lyhyempää väliä liikennöivän lossin kyydissä oli räystäspääskyjen pesiä, ja mikäs siinä, kun alus kulkee vain muutaman minuutin suuntaansa. Pesiä oli kuitenkin myös Korppoo-Houtskär-välin aluksessa, ja mietimme, eikö pääskyjä haittaa, että niiden pesä siirtyy monta kertaa päivässä puolen tunnin merimatkan saaresta toiseen.


Iniö-Kustavi-yhteyslautan ylätasanteelta oli hyvä kiikaroida.


Räystäspääskyn pesiä Iniön lossin kyydissä

 

Oikeastaan kaikki vierailukohteet, joissa pistäydyimme, tarjosivat myös luontonähtävää. Paraisilla Tammiluodon viinitilan rannassa lenteli ruskosuohaukka. Nauvossa Tackorkin ravintolan terassilla saimme tarkkailla niin kurkia kuin lukuisia laululintujakin. Korppoossa Walldéns Trädgårdin pihassa havaitsimme  korkealla metsän yllä hiirihaukan ja pensaikossa tien varressa parin pikkulepinkäisiä. Kustavin käsityökylällä lauloivat kultarinta ja hemppo.


Ajomatkoillakin näkyi kaikenlaista kivaa tienvarsilla. Nauvossa näkyi pari hiirihaukkaa päivystämässä pellonreunassa. Kurkia käyskenteli useilla pelloilla. Matkalla maisemareittiä Tackorkista takaisin Nauvon keskustaan näimme myös kurkiparin poikasineen - en ollut ikinä ennen tainnut nähdä kurjenpoikasta niin läheltä. Kauriita ja peuroja oli joka puolella, mutta Houtskärissä näkyi myös yksi hirvi hakkuuaukolla juuri ennen Mossalan leirintäaluetta.

 

Vattkast, Korppoo


Pikkulepinkäinen tallentui hieman kämäiseen kuvaan Walldénsin pihan reunassa.

 

Teimme myös muutaman reippaamman kuljeskeluretken, joista ensimmäinen oli metsälenkki majoituspaikkamme maisemissa Houtskärissä saapumisiltanamme. Tämä Mossalan leirintäalueen retkeilyreitti on aika lyhyt, parisen kilsaa, eli juuri sopiva tällaiselle iltalenkille. Reitin varrella on vanhaa tuoretta mäntymetsää, lehtoa ja rantakallioita, mutta myös avohakkuun reunaa ja leirintäalueen takapihaa. Osuimme rantakallioille sopivasti auringonlaskun aikaan ihailemaan merimaisemaa ja vänkyräisiä mäntyjä illan väreissä. Metsässä lauloi muun muassa useita kultarintoja ja leppälintu.

 

Mossala, Houtskär

 

Lauantaina kiipeilimme vuorella. Borgberg sijaitsee Houtskärissä, Järvisin kylän lähellä, Hyppeisiin vievän tien varressa. Borgbergin huipulla on näkötorni, josta voi nähdä selkeällä säällä kuulemma Ahvenanmaalle asti. Huipulle johtavalla polulla on pituutta tuskin kilometriä, mutta jyrkän nousun takia vuorella käymisessä oli ihan reippailun tunnelmaa. Kaukoputki kannatti kantaa ylös, sillä pelkillä kiikareilla lintuja ei olisi löytänyt avarasta maisemasta. Kolme merikotkaa kaarteli suoraan tornin korkeudella, joten niiden lentoa sai tarkkailla hyvästä kuvakulmasta.

 

Tornilla vierailun lisäksi osa porukastamme yritti päästä vuoren rinteellä sijaitsevaan, suoraan tielle näkyvissä olevaan lippaluolaan. Alhaalta päin kiipeäminen ei onnistunut, mutta huipulta alaspäin laskeutumalla he pääsivät kuin pääsivätkin luolaan. Myös huipulle vievän merkityn polun varressa on pieni lippaluola, johon päästäkseen ei tarvitse kuin astua muutama askel syrjään reitiltä. Ties vaikka vuoresta löytyisi muitakin luolia.


Borgberg, Houtskär


Maisemaa Borgbergin näkötornilta


Reissun viimeisenä päivänä kävimme tutustumassa Iniössä Norrbyn luontopolkuun. Polku lähtee suoraan päätien varresta aivan Jumoon vievän lossin rannan tuntumasta. Se nousee kalliomännikköön ja vie ylös Kasbergetin huipulle. Reitti ei ole rengas, vaan takaisin kävellään samaa polkua. Meillä oli retkellä mukana Merideli Leonellasta juuri noudetut pitsat, jotka söimme kalliolla istuskellen. Leppälintu, metsäkirvinen ja töyhtötiainen lauloivat taustalla. Ihana piknik!


Iniössä teimme kävelyn myös Jumon kylän rantaan. Hiekkatie vei pienen kylän ja laidunnittyjen poikki venerantaan. Kivipohjaisessa rannassa kasvoi vedenalainen rakkolevämetsä, jonka huojuntaa kevyessä aallokossa saimme katsella laiturilta. Haahkat ja isokoskelot lipuivat ohi. Tiirat mekastivat pesäluodollaan. Merikotkat kaartelivat korkeuksissa. Jumossa vallitsi täydellinen saariston kesäidylli.


Jumo, Iniö


Matkan viimeisestä pysähdyksestä Muntin museosillalla mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa. Suosittelen kaikille rengastien reissaajille pysähtymistä tälläkin kohteella. Vaikka siellä ei ole juuri kuljeskeltavaa tai muuta tekemistä kuin katsella vanhaa siltaa, niin se silta on kyllä ihan itsessään pysähtymisen arvoinen, ja etenkin alkukesästä tuomet ja omenapuut kukkivat ihanasti joen varrella. Otimme tosi paljon valokuvia kauniissa ilta-auringon valossa, nautimme kultarinnan laulutaituroinnista ja napostelimme eväät loppuun. 



Saariston rengastie toukokuussa

Prologi: Saaristosta

Osa 1: Isoa rengastietä myötäpäivään

Osa 2: Ihanat puodit ja ruokapaikat 

Osa 3: Retkeilyä ja lintuhavaintoja

Öisiltä retkiltä

16.7.2021

Viimeyö oli minulle tänä kesänä ensimmäinen laatuaan, jonka äänimaisemaa hallitsivat hepokatit, eikä yksikään lintu laulanut. No, aamun koitteessa helähti kyllä yksittäinen punarinnan säe ikkunan takaa, ja naapuritalon katolla pesinyt selkälokki kailotti hetken. Turilaita ei enää näkynyt parveilulennolla puiden latvustoissa. Yö oli jo verrattain pimeäkin. Vuodenaika on taittumassa.

 

Kesääni on mahtunut häkellyttävän monta aamunsarastukseen valvottua yöllistä retkeä. Joskus pari kuukautta sitten mietin hiljaa jossain ajatusteni syövereissä, että voisin yrittää olla järkevä ja rajata kesän yöretkeilyt yhteen tai kahteen hyvin suunniteltuun ja kohdennettuun retkeen, joilla ottaisin kaiken irti kesäöistä, ja muuten elelisin kuin kiltti yhteiskuntakelpoinen aamuihminen. Sinne ajatusten syövereihin se idea kuitenkin aika pian unohtuikin.



Ensimmäinen kesäyöretki


Yökukkumiskesäni alkoi toukokuussa, kun Euroviisu-lähetyksen katsottuamme keksimme, että voisimme lähteä yön jatkoksi kuuntelemaan vielä toista konserttia - yölaulajalintuja. Yö oli pimeimmillään, kun saavuimme Kaarinan puolelta Rauvolanlahdelle. Jätimme auton jätevedenpuhdistamon luokse ja harpoimme vanhojen tammien katveeseen.

 

Rämmimme pimeän, kuraisen metsän läpi lahden rantatiheikköön, jonka äänimaisema oli ylitsepursuavan täynnä erilaisten lintujen laulua. Lukuisat satakielet ja ruokokerttuset tykittivät menemään niin, että seasta oli vaikea erottaa muita ääniä - kuuluuko tuolta nyt rytikerttunen vai kuulenko vain osia joidenkin ruokokerttusten lauluista? (Kyllä se oli rytikerttunen.)

 

Ilma oli pehmeän lämmin ja utuinen. Aamu alkoi valjeta jotenkin äkkinäisesti, odottamatta. Tarvitsimme vielä lamppuja, kun etenimme puiden varjossa lahden rantaruovikon ja vanhan vedenpuhdistamon altaan väliin jäävää polkua, joka on kuin tiheän kasvillisuuden muodostama tunneli. Kun saavuimme polun päähän lintutornin juurelle, taivas alkoi olla jo valoisa. Yhtäkkiä kirjoseippo ja sepelkyyhky alkoivatkin jo laulaa, ja ilman lamppua näki hyvin, mihin jalkansa laittoi.


Samana yönä kotiinajomatkalla kuului vielä kesän ensimmäinen pensassirkkalintu. Lintu sirisi iloisesti Tampereentien Prisman vieressä Vähäjoen rannassa. Sirkkalinnut kuulostavat jostain syystä aina tosi eksoottisilta, kuin ne eivät kuuluisi suomalaiseen äänimaisemaan. Nykyään niitä tuntuu tulevan vastaan paljon aiempaa useammin. En tiedä, ovatko ne yleistyneet viime vuosina, vai tuntuuko minusta vain siltä.


Lähiseudun lintukohtaamisia


Yksi vakiopaikka, missä olen myös kuullut viime kesinä pensassirkkalintuja, on Piikkiönlahden jätevedenpuhdistamo Kaarinassa. Siellä oli tänäkin kesänä ainakin yksi reviiri. Pysähdyin sinne kuuntelemaan sirinää parina yönä ajaessani kotiin jostain kauempaa. Usein kesäisin Lohjan tai Salon seudun päiväretket venyvät niin, että kotiin tullaan vasta yöllä, joten matkalla voi pysähdellä kuuntelemaan yölaulajia.


Joinain öinä kävimme vielä reissusta palattuamme pienellä kävelyllä kotilähiössä, kun kerran olimme sopivasti hereillä. Yllätykseksi kuulin yhtenä iltana leppälinnun. En ollut ikinä ennen kuullut täällä sitä! Menimme myöhemmin etsimään, mistä laulu kantautui parkkipaikallemme, ja lintu löytyikin muutaman korttelin päästä sisäpihalta laulamasta. Olipa mukava yllätys. 


Yhtenä kesäkuun alun yönä päätimme lähteä Lietoon kokeilemaan onneamme, olisiko edellisenä yönä kuultu viiriäinen yhä äänessä. Kökötimme tietyömaan nurkalla hiekkatien varressa pienen ojan kohdalla pitkän aikaa, mutta viiriäistä ei kuulunut. Sen sijaan luhtakerttunen konsertoi hetken, ja kun ajoimme vähän matkaa eteenpäin pikkutietä, toveri Krotti kuuli myös kehrääjän.


Kohde jossa emme kuulleet viiriäistä


Samana yönä pistäydyimme myös Kaarinan keskustaan, missä yllättäen lauloi sekä viitakerttunen että taas uusi pensassirkkalintu. Viitakerttunen on yksi aivan erityisistä suosikkilinnuistani. Jos vain yhtä laululintua saisi kesän aikana kuunnella, valitsisin viitakerttusen. Se laulaa kaikkien muidenkin lintujen puolesta.

 

Ekopinnaretki kaatosateessa


Kesäkuussa sain pitkästä aikaa tehtyä kunnon ekopinnaretkiviikonlopun kävellen lähiseutua ympäri parina päivänä. Käppäilyyn sisältyi kiertelyä Halisten, Koroisten, Räntämäen ja Takakirveen seudulla - jokivartta, peltoa, niittyä, pensaikkoja, vanhoja pihoja, metsikköä, teollisuusalueen nurkkia. Viikonloppuun mahtui myös yöretki Koroisiin. Sää oli sadetta enteilevä, mutta matkalla ei vielä satanut, joten olimme optimistisia. Juuri kun saavuimme kohteeseen, taivas kuitenkin repesi. Onneksi sateenvarjot olivat mukana!


Sateen intensiteetti vaihteli öisen retkemme aikana kaatosateesta vähän rauhallisempaan ropinaan, mutta kokonaan laantuakseen se ei ottanut. Olimme olleet aikeissa istuskella Koroistenniemellä, syödä eväitä ja kuunnella lintuja pidempään, mutta tässä säässä linnut eivät juuri laulaneet, eikä sateen rummutuksen takaa meinannut kuulla sitäkään vähää, mitä olisi ollut kuultavissa. 

 

Kaikki oli pian litisevän märkää, polut kurasta liukkaita, eikä missään hyvää paikkaa istua edes hetkeksi alas - paitsi kuusiaidassa, jonka sisällä, valtavien vanhojen kuusien katveessa kulkee pieni polku. Sinne sitten päädyimmekin kyykkimään ja napostelemaan eväitämme sateen pauhatessa taustalla. Kuulimme pensassirkkalinnun sekä luhtakerttusen, joka hieman laiskasti aloitteli pari kertaa laulantaansa, mutta sitten aina lopetti - vähän kuin yön sääolosuhteet olisivat olleet sillekin epämieluisat. Satakieli kantautui jostain kaukaa.


Ennen hyvin kuraisen ja märän retken päättymistä näimme vielä ketun. Se ei tuntunut juuri piittaavan säästä, vaan seikkaili lähikaupan nurkalla reippaan näköisenä. Yöretkeily on paitsi lintujen myös muiden eläinten havaitsemisen kannalta usein palkitsevaa, sillä päivisin niitä näkee aika harvakseltaan.


Lohjan seudun yölaulajakierros


Kesäkuun puolivälin paikkeilla teimme isommalla porukalla yölaulajaretken Lohjan seudulla. Tapasimme yhdeksältä illalla Siuntion Myransissa. Jätimme autot peltojen poikki kulkevien teiden risteykseen ja lähdimme kävelemään kohti niin sanottuja ankka-altaita. Päivä oli ollut todella kuuma - tässä vaiheessa kesän hirmuhelteet olivat jo käynnistyneet - eikä iltakaan tarjonnut juuri viilennystä. Mittari näytti yhä hellelukemaa, mutta onneksi tuulenpuuskat vilvoittivat ja aurinko oli jo painumassa taivaanrantaan.


Myransin lintupaikka koostuu avarasta pelto- ja niittymaisemasta sekä parista lammesta, joissa tarhataan ankkoja. Pellot sekä altaat rantapusikkoineen ja -ruovikkoineen tarjoavat paljon havainnoitavaa, usein harvinaisuuksiakin. Myransissa on havaittu peltosirkkuja, rastaskerttusia ja sen semmoista. Tänä iltana emme kuulleet ensinnä mainittua, mutta jälkimmäinen konsertoi reippaasti. Lisäksi huomiota herättivät satapäinen kottaraisparvi, lukuisat pensastaskut ja pari kuovia. Auringonlasku oli värikylläinen ja tunnelma mitä seesteisin. 


Myrans, Siuntio

 

Yhdentoista aikaan, kun hämärä alkoi jo tihentyä, saavuimme seuraavalle kohteellemme, Lohjan Savijärvelle. Kuuma oli yhä, mutta hyttysiltä ja etenkin polttiaisilta piti suojautua pukemalla pitkähihaista ja huivia päälle. Hyttysharso naamalle, hyttyskarkotetta kämmenselkiin, ja sitten laitumen poikki lintutornille. 


Satakielet ja ruokokerttuset lauloivat reippaasti. Luhtakana röhki ja vinkui. Kaksi luhtahuittia huittaili toisilleen jossain aivan tornin edustalla. Taivaanvuohi mäkätti ja kitkutti. Aivan mahtava öisen lintukosteikon ääniavaruus! Vaan eväiden syöminen oli vähemmän mahtavaa, kun joka haukkauksella suuhun kulkeutui myös ainakin yksi polttiainen. 


Puolen yön jälkeen matka jatkui. Pysähdyimme Saukkolantiellä Kosken kohdalle kuuntelemaan lisää ääniä. Kehrääjän kuiva surina kantautui jostain Äijäsmäen suunnalta. Myös ruokokerttusta ja pensassirkkalintua kuului taas.


Illan huipennus oli Vasarlanlahden kosteikko, joka tuttavien kesken tunnetaan nimellä Oja. Tulimme bongaamaan pikkuhuittia - ja sen me myös aivan oitis kuulimmekin. Pikkuhuitti on Suomessa suhteellisen tuore tulokas ja hyvin harvinainen. Reviirejä on koko maassa vuosittain vain kymmenisen. Tänä vuonna Tiirassa näyttää olevan merkintöjä yhdeksän kunnan alueelta. Lohjalla pikkuhuitti on pitänyt reviiriä jo useana kesänä joko Ojalla tai Savijärvellä, mutta me emme olleet kertaakaan aiemmin onnistuneet yhyttämään sitä. 


Pikkuhuitin erikoisen ääntelyn lisäksi kuului peräti kolme laulavaa pensassirkkalintua, yksi luhtakana, ainakin kymmenen ruokokerttusta sekä naurulokkien ja töyhtöhyyppien levottomia äännähdyksiä. Yksi vähän erikoisemman kuuloinen kerttunen lauloi myös välillä, mutta ei siitä saatu oikein selvää. Pari kiiltomatoa hehkui heinikossa.


Kävelimme hiekkatietä kosteikolle päin, sitten traktoriuraa laitumelle ja vielä vähän matkaa kuraista lehmäpolkua. Seisoskelimme pienellä sillanhökötelmällä laitumen halki virtaavan ojan äärellä. Tuijottelimme tummaa vettä. Kuuntelimme lintuja. Hyttyset söivät meitä.


Vasarlanlahti, Lohja


Kun kello kävi yhtä ja hyttysten ohella myös väsymys alkoi kaihertaa keskuudessamme, päätimme lopettaa retken ja hajaantua kukin tahoillemme. Minulla ja Krotilla oli vielä puolentoista tunnin ajomatka Turkuun. Matkan aikana aamu jo koitti heleänä ja raikkaana. 

 

Ajatus yöllä autoilusta on monelle vähän epämiellyttävä tai jopa pelottava, mutta minusta se on kesäisin aivan ihanaa - kunhan huolehtii tarkkaan omasta virkeydestä ja jaksamisesta. Minä tavallisesti piristyn samaa tahtia, kun aamu alkaa sarastaa, ja suurin ongelma näissä yöautoiluissa onkin se, miten saan kotiin päästyäni enää nukahdettua ollenkaan.

 

Juhannusyön sirkkalinnut ja dinosaurukset


Juhannusaattonakin oltiin Lohjalla. Kokkoa katsellessa kuuntelimme sirkkalintua, jonka laulu tuntui hieman liian hitaalta pensassirkkalinnuksi, mutta liian nopealta viitasirkkalinnuksi. Viitasirkkalintu on harvinaisempi, enkä ollut edes varma, olinko ikinä ennen kuullutkaan sitä luonnossa, joten en rohjennut tehdä mitään liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tästä tapauksesta.


Myöhemmin samana yönä kuulin kuitenkin yhden viitasirkkalinnun, jonka määrityksessä ei ollut epäselvyyttä, sillä bongasimme sen paikasta, missä se oli laulanut jo ainakin viikon yöt ja tullut kirjatuksi Tiiraan. Paikka oli Salon Uskelan Isokylän emäkirkko, jonka sijainti olikin reittiteknisesti erinomainen, kun saavuimme Lohjalta moottoritietä pitkin - kirkko sijaitsee aivan lähellä motarin ramppia.

 

Täysikuu oli nousemassa. Se pilkisti pilvenriekaleiden takaa suurena ja punaisena. Maisema olisi sopinut taas jonkin kauhuelokuvan näyttämöksi. Paikalla oli myös muita lintubongareita. Yössä oudoissa kohteissa hiippailevista hämäristä ihmishahmoista ei voi koskaan olla varma, ovatko he liikkeellä samalla asialla kuin me, vaikka melko varmasti ovatkin. Asia selviää kuitenkin viimeistään siinä kohtaa, kun osutaan puhe-etäisyydelle ja aletaan mutisten ja kuiskaillen vaihtaa tietoja havainnoista. 


Laskin tämän emäkirkolla rauhallisesti sirisevän viitasirkkalinnun elämänpinnaksi, sillä tiettävästi en ollut havainnut lajia aiemmin ainakaan Suomessa. Sen sijaan en ole varma, olenko kuullut sen joskus aiemmin Virossa vaiko enkö. Havaintovihkoni kyseiseltä retkeltä on sotkuinen kaaos, eikä siellä ole merkintää lajista, mutta silti minulla on etäinen muistikuva, kuin olisin ehkä kuitenkin kuullut sen.


Halikonlahti, Salo


Juhannusaattoyö huipentui vielä Halikonlahdelle. Kävelimme pienen kierroksen Timalitornin parkkipaikalta myötäpäivään, molempien lintutornien kautta puhdistamon altaiden väliselle pengerpolulle ja sieltä takaisin autolle. Päivän kuumuus oli jäänyt taakse, mutta yhä oli miltei 20 astetta lämmintä. Ilma oli tyyni ja kostea, tuoksui vedeltä.


Kymmenet ruokokerttuset konsertoivat täälläkin. Yksi luhtakerttunen lauloi suoraan polun varressa. Toinen erikoisempi kerttunen jäi ihmettelyn asteelle, oliko kyseessä viita- vai luhtakerttunen. Pensassirkkalintuja kuului kaksi, samoin satakieliä. Muutama harmaahaikara näkyi hämärällä lahdella varjoina vasten vettä. Parinsadan naurulokin pesimäkolonia piti tietysti meteliä, vuorokaudenajasta viis.


Kun olimme saapuneet puoliväliin kierrostamme, pengerpolun keskivaiheille, huomasimme vähän matkan päässä laulujoutsenpariskunnan seisomassa polulla neljän untuvikkonsa kanssa. Valtavat valkoiset linnut näyttivät juhannusyön sinisessä hämärässä joltain aivan muulta kuin tavallisilta joutsenilta - suuremmilta, ihmeellisemmiltä, uhkaavammilta, esihistoriallisilta. Kun ne astelivat hitaasti meitä kohti, taivuttelivat kaulojaan ja kohentelivat siipiään, ne olivat dinosauruksia.*


Joutsenet voivat olla aggressiivisia suojellessaan poikasiaan. Niinpä emme tohtineet lähestyä. Toinen emoista asettui maahan ja otti poikaset siipiensä suojiin. Toinen huojui meitä kohti. Mietimme, uskaltaisimmeko ohittaa ne vai pitäisikö meidän kääntyä tulosuuntaamme. Joutsenet kuitenkin päättivät itse purkaa tilanteen poistumalla paikalta. Ne vaappuivat alas penkereeltä, laskivat vesille ja uittivat untuvaisensa turvaan.


Kaikista hienoista lintuhavainnoista juuri kohtaaminen tämän dinosaurusperheen kanssa jäi päällimmäiseksi mieleen. Näimme vielä muitakin untuvikkoja, kun ohikävelymme sai pienen sorsaemon paimentamaan poikasensa kauemmas rannan tuntumasta. Pajusirkku alkoi laulaa. Aamun sarastus maalasi lämpimiä sävyjä taivaanrantaan.


 

Ruisrääkästä hepokatteihin

 

Kirjoitin jo aiemmin keskikesän toiseksi viimeisestä yövalvontaretkestä. Silloin bongasimme lopulta viiriäisen. Viimeinen - tai viimeisin - retki oli viime sunnuntaina. Kävimme Karhulan maankaatopaikalla kuuntelemassa ruisrääkkää. Olimme epävarmoja, olisiko se enää äänessäkään, kun lähestytään jo heinäkuun puoliväliä. Ajattelimme silti mennä yökävelylle kokeilemaan, saisimmeko kuulla vielä vähän idyllistä ruisrääkän raksutusta.


Retken alkajaisiksi näimme hirven, joka seisoi vähän matkan päässä pellolla. Sen suuret korvat kääntyilivät, kun puhuimme. Sitten se lähti rauhallisesti poistumaan metsänreunaan - onneksi juuri eri suuntaan kuin meidän reittimme. Kun harpoimme tietä metsikön läpi kohti vanhaa maankaatopaikkaa, säikähdimme kurkien huutoa, joka kantautui jostain puiden takaa. 


Maankaatopaikalla joku myöhäinen kerttunen vielä vähän lauleskeli, muttei missään vaiheessa päässyt niin vauhtiin, että siitä olisi ottanut selvää. Kiipesimme tietä maavallien päälle - ja siellä se ruisrääkkä jo raksutteli kuivaa lauluaan. Olipa mukavaa! Kivikossa lennähti jokin pieni lintu, josta tuli mieleen kivitasku, mutta oli jo liian pimeää sanoa mitään varmaksi.

 

Lukuisat erilaiset hepokatit olivat myös äänessä. Olen hiljattain saanut Suomen heinäsirkat ja hepokatit -kirjan ja päättänyt alkaa opetella hepokatteja, mutta vielä tällä retkellä en ryhtynyt määrityspuuhiin. Kesän edetessä kyllä ryhdyn. Pitäähän sitä ihmisellä olla jotain, minkä takia valvoa senkin jälkeen, kun linnut lakkavat laulamasta.


 

*) Oikeastaanhan kaikki nykypäivän linnut ovat dinosaurusten perillisiä. Jotkut niistä vain vaikuttavat välillä enemmän hirmuliskoilta kuin toiset.

Mandariinisorsa ja ystävät

7.7.2021

Kesästä on kehkeytynyt täysi. On ollut paljon mahtavia retkiä ja reissuja. Valoa ja vehreyttä ympärillä ja mielessä. Ikimuistoisia hetkiä luonnossa. Paljon paljon lintuja. Aamuun asti venyneitä yöllisiä retkiä. On myös ollut paljon päiviä tenttikirjoja lukien ja töitä tehden. Gradun tekemistä, mutta vielä enemmän sen ajattelemista. Liian paljon kuumia ja kuivia säitä. Veden kantamista viljelylaatikoille ämpäritolkulla.


 

Tämän piti olla se toinen koronakesä, jolle on sovi enkä suunnittele mitään - menen vain tilanteen mukaan. Suunnitelmia on kuitenkin vain pulpahdellut jostain, ja seikkailuja on riittänyt. Toki tässä eletään jatkuvasti sen ajatuksen kanssa, että kalenteri tyhjenee, jos epidemiatilanne niin sanelee. Jos rajoitukset tiukentuvat tai henkilökohtainen harkinta johtaa siihen päätelmään, että ei kannata ottaa riskiä, niin sitten jäädään kotiin.

 

Kummallisesti siihenkin ajatusmalliin on ehtinyt tottua, ettei mikään suunnitelma ole täysin pysyvä, vaan kuviot voivat muuttua nopeasti. Olen myös huomattavan kiitollinen jo toteutuneista asioista, sillä niiden toteutuminen on ollut tavallistakin vähemmän itsestään selvää. Onhan minulla toki aiemminkin ollut reissusuunnitelmissa usein monenlaisia epävarmuustekijöitä, mutta ei näin suuria.


 

Miltei pandemiaa merkittävämpi elämän haittaaja on kuitenkin ollut viime päivinä tämä sää. En ole fyysisesti kykenevä nauttimaan helteestä, varsinkaan kun se jatkuu viikkokausia ja lämpötila huitelee kolmessakympissä. Se rikkoo minut. Onneksi yöt ovat olleet viileämpiä. On saanut pidettyä yllä jonkinlaista aktiivisuutta. Vaihtaisin kyllä nämä paahtohellekesät hyvin mielelläni niin sanotusti normaaleihin Suomen kesiin. 

 

Sään asettamista haasteista huolimatta olen kuitenkin onnistunut retkeilemään, pääasiassa iltaisin ja öisin. Olen havainnut tänä vuonna toistaiseksi 163 eri lintulajia. Ekopinnoja on vasta 50. Yleisten vuodenpinnojen listan sadas laji oli tiltaltti, jonka kuulin Kurjenrahkassa 30.4. Tämä oli siis ensimmäinen vuosi, jona onnistuin tavoiteessani saada sata lajia täyteen viimeistään vappuna! 


Elämänpinnoja eli lajeja, joita en ole havainnut kertaakaan aikaisemmin, olen bongannut myös viime aikoina tavallista tiuhempaan. Virallisesti eliksiin kuuluisi laskea vain Suomessa havaitut lajit, mutta minulle mieleenpainuvampi ja merkittävämpi hetki on aina lajin havaitseminen ylipäätään ensimmäistä kertaa, riippumatta siitä, olenko Suomessa, Virossa, Norjassa vai Ruotsissa, joten muualla jo aiemmin kohdatun lajin havaitseminen sitten Suomessa uudestaan ensimmäistä kertaa ei tunnu yhtä juhlavalta. 

 

Joka tapauksessa aina, kun retkiseurueesta joku saa eliksen, on sitä vanhan perinteen mukaan määrä juhlistaa kakkukahveilla. Pullakin käy, ja sitä se useimmiten onkin, kun juhlistukset vietetään yleensä päivän päätteeksi huoltoaseman parkkipaikalla - useimmiten aika myöhään yöllä. Tänä vuonna näitä hetkiä onkin tosiaan riittänyt. 


Mandariinisorsa

 

Kävin viime perjantaina Vantaalla bongaamassa mandariinisorsan. Mandariinisorsa on ollut lapsuudestani lähtien yksi suosikkilinnuistani. Kun näin sen lintukirjassa, en voinut uskoa, että jokin niin värikäs ja erikoisen näköinen lintu voisi olla olemassa. Nykyään niitä esiintyy myös Suomessa, ja Vantaan Simonkylän Ristipuron puistossa on yksi koiras viettänyt jo kaksi kesää. En ollut aiemmin saanut toteutettua retkeä sen luokse, mutta nyt oli viimein sopiva hetki tehdä se.

 

On toki sääli, etten ehtinyt mennä käymään aiemmin keväällä tai alkukesällä, kun sorsa olisi ollut vielä värikkäässä  juhlapuvussaan. Tähän aikaan kesästä koiras oli jo muuttunut naaraan näköiseksi. Silti oli yhtä kaikki mahtavaa päästä näkemään se. Eksoottinen sorsa seisoi kivellä pienen puistolammen rannalla ja suki itseään rauhallisena. Elämänpinna!


Samalla retkellä löytyi yllättäen myös kanahaukan pesä keskeltä kaupunkimetsikköä. Poikaset pitivät kovaa meteliä, jonka perässä poikkesimme polulta etsimään äänen lähdettä, ja havaitsimme pesän korkealla kuusessa. Emo tuli juuri paikalle. Kanahaukka ei ollut tietenkään enää elämän- eikä edes vuodenpinna, mutta pesän löytäminen oli kyllä aivan yhtä ilahduttavaa kuin odotetun mandariinisorsan näkeminen. Vaikka pesä oli korkeuksissa, sain myös napattua dokumenttikuvan haukasta.


Kanahaukka ja pesä


Keskimmäinen korkea kuusi, jonka latvaan auringonvalo osuu, on kanahaukan pesäpuu.

 

Kävimme illalla vielä Helsingissä Viikissä. Olen vain kerran aiemmin kuljeskellut siellä. Seisoskelimme tunnin Hakalan tornilla polttiaisparven syötävänä. Lukuisat harmaahaikarat hengailivat lahdella. Kahlaajia vipelsi siellä täällä. Sorsilla oli poikasia. Kaunis ilta-aurinko teki väreistä täyteläisiä ja pikkukahlaajien tunnistamisesta vaikeaa, kun valo hiipui ja värit sekoittuivat. Pakenimme polttiaisia vielä Keinumäen tornille, missä kuulimme luhtakerttusen. Retken päätteeksi näimme Gardenian pihassa ketun saalistamassa.

 

Ajoimme samana yönä takaisin Turkuun. Minä rakastan kesäöissä ajamista. Saavuimme perille kello kolmelta, aamun jo sarastaessa, eli oli juuri sopiva aika mennä yrittämään vielä toista elämänpinnabongausta, nimittäin kuuntelemaan, olisiko Koroisissa havaittu viiriäinen vielä äänessä. Oikeastaan heti, kun jalkauduimme Koroisten peltojen reunaan, kuulimme viiriäisen hassun putputtavan äänen. Olipa huipennus hyvälle retkipäivälle!


 

Muistakin tuoreista elämänpinnoista riittäisi tarinoitavaa. Bongasin punapäänarskun huhtikuussa Lohjan Koisjärveltä hämärtyvän illan viimeisillä valonrippeillä. Lohjalla kuulin myös pikkuhuitin, jota olimme etsineet jo viime kesänä useana yönä Vasarlanlahden kosteikolta - siellä se viimein suostui ääntelemään meillekin yhtenä kesäkuun yönä.

 

Bongasin Raisionlahdelta mustatiiran, joita olen kyllä nähnyt Virossa, mutta Suomessa laji on harvinainen, eikä ollut ikinä aiemmin sattunut kohdalle. Kävin kuuntelemassa juhannusaattoyönä Salossa viitasirkkalintua, enkä ole vieläkään varma, olenko mahdollisesti kuullut saman lajin myös aiemmin Virossa - muistikuvani siltä retkeltä ovat hatarat.


Joistain näistä retkistä kirjoitan ehkä myöhemmin lisää. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat kertomuksen retkipäivältä Vantaalta ja Helsingistä.