Kuka sinä olet? Linkitä blogisi!

Epäilyttävän oloinen kysymys, tiedän, mutta mietin usein blogini kävijätilastoja katsellesani, kuka kirjoituksiani oikein lukee ja mistä ne kaikki tuhannet sivunkatselut oikein tulevat.

Blogger-seuraajia minulla on vain kourallinen, mutta tiedän useampia, jotka ovat tilanneet syötteitä tai uutiskirjeen sähköpostiinsa. Mitään varsinaista listaa tällaisista lukijoista minulla ei kuitenkaan ole, joten voin vain arvailla. Saan myös aika usein anonyymejä kommentteja, ja jään miettimään, ovatko kommentoijat satunnaisia kävijöitä vai aina samoja ihmisiä.

Niinpä haluaisin kysyä sinulta, joka juuri nyt luet blogiani, kuka sinä olet. Mistä löysit tänne? Seuraatko blogiani säännöllisesti vai eksyitkö paikalle jostain? Miksi pysähdyit lukemaan? 

Kommentoi ihmeessä! Olisi aivan tavattoman hauskaa saada kuulla suoraan teiltä, lukijat, keitä te oikeastaan olette ja mistä te tulette. Kerro toki samalla, mitä sinulle tänään kuuluu, ja linkitä myös oma blogisi, jos sellaista pidät, niin voin pistäytyä lueskelemaan.

"Apua! Kuka minua oikein seuraa?!"

Kuva on Krotin ottama, se on Borgbergiltä Houtskäristä. Mielestäni siinä on jotain todella outoa. Jos piirtäisin ihmisen tuollaiseen asentoon, kaikki varmaan sanoisivat sen näyttävän epämuodostuneelta. Sitä paitsi huppu, lippis ja aurinkolasithan kannattaa laittaa päähän aina silloin, kun ei halua näyttää ainakaan epäilyttävältä tai raggariteiniltä tai molemmilta.

Valoja, värejä ja tunnelmia

Aina, kun lähdemme jollekin yllätysseikkailulle, tulee hyvä sää. Pölle väittää niin. Olen ihan varma, että olemme yllätysseikkailleet myös tosi ankealla ilmalla joskus, mutta yhtään esimerkkiä ei vain tule juuri nyt mieleen. Varma kuitenkin olen, että sellainenkin päivä on osunut kohdalle. Joskus on ihan satavarmana ollut jämähtänyt, valoton ja läpikotaisin tylsä kökkösää. Täytyy olla ollut.

Ei kuitenkaan viime sunnuntaina. Silloin oli ihan naurettavan nättiä, kun lähdimme kiertelemään saaristoa. Lenholm pisti taas parastaan, kuten aina. Miten se paikka osaakin olla niin epätodellisen hieno? Harvaluodossa oli valehtelematta vähintään tuhannen hanhen muuttomassat lepäilemässä pelloilla - eikä meillä pöljillä ollut optikkaa mukana! Auringonlaskun hehku Tuorlassa oli niin yliampuvaa, että ihan tajuntaan sattui.

Paraisten Lenholmin lehto syysasussa. Hakametsän avara valoisuus on todella viehättävää.

Tammet ovat siitä hauskoja, että niihin paitsi tulee lehdet keväällä viimeisten joukossa ne myös pudottavat lehtensä syksyllä yksinä viimeisistä. Kaikki muut puut ovat  syksyn väreissä tai jo lehdettömiä, mutta tammet yhä vielä viheriöivät.

Tammivanhuksen vänkyräinen latvus.

Edesmenneen jättiläistammen kelottuneet oksat pitkin pituuttaan nurmikolla.

Metsää ja peltoa Kaarinan Harvaluodossa.

Suomuorakas!

Harvaluodon silta. Krotti virvelöi hetken sillan kupeessa. Sillä välin me muut keräsimme rannalta roskapussiin siimoja ja muuta sekalaista rojua, mitä kaiken maailman paskiaiset olivat kylväneet maastoon.

Kaarinan Tuorlan rantalaitumia auringonlaskun hehkussa. 

Ehkä jo vähän mauttoman överiä? 

No ei toki!

Joku oikein proo valokuvaaja olisi varmaan saanut napsittua tältäkin päivältä vuoden luontokuvat, mutta minä vain dokumentoin. Josko joskus käyttäisin jotain näistä referenssinä maalaukselle. Sen minä osaan paremmin.

Kenttätöitä ja ornistelua - Tvärimme ja Svanvik syyskuisena iltana

Syyskuun viimeiset viikonloput tulee nyt vietettyä ahkerasti kenttähommissa uuden projektin näytteenoton viimeistelemiseksi. Kesän aikana Saaristomerelle ja Suomenlahdelle laskemamme habitaattimerrat on aika hakea pois ja loput näytteet kerätä. Viikko sitten piipahdimme Hangossa nostamassa merrat Tvärminnen eläintieteellisen aseman nurkilta. Samalla reissulla toki myös vähän linturetkeiltiin.

Saavuttuamme Tvärminneen otimme soutuveneen ja lähdimme hakemaan mertoja. Aiemmin kesällä pieneen lahdelmaan laskemistamme kolmesta itse tekemästämme habitaattimerrasta olikin jäljellä enää kaksi. En tajua, miten näitä tutkimusvälineitä aina lähtee kävelemään kesän aikana. Kuka roikale uskaltaa!

Emme me aina moottoriveneellä pärryyttele. Osaamme toki soutaakin.

Tutkimuspaikalla kasvaa ihanaa rakkolevämetsää.

Nostimme jäljelle jääneet merrat veneeseen ja kävimme ne läpi. Vastaan tuli tällaiselle paikalle tyypillisesti monenlaisia hienoja otuksia, joista suuren osan vapautimme oitis takaisin mereen, sillä olimme keräämässä näytteitä vain ravuista ja simpukoista. Sää oli hulppea - syyskuun puolivälissä merellä milteipä teepaitailma. Oli leppoisaa työskennellä liki tyynellä lahdenpohjukalla hiljalleen lipuvassa veneessä.

Siloneula nousi ensimmäisen merran mukana. On se hieno eläin.

Mikä kaunis päivä!

Kun työt oli tehty, seurasi huvi - oli aika lähteä Svanvikin tornille lintuja katsomaan! Minusta tuntuu kyllä jotenkin tosi hassulta nimittää yhtä juttua työksi ja toista huviksi, kun viihdyn kuitenkin molempien parissa samalla tavalla. Pitää kai silti yrittää. Muuten työt kuitenkin rynnivät kotiin ja vapaa-aikaan sitten joskus, kun olen oikeasti töissä enkä vain puuhastele opiskelun ohessa julkaisujen kiilto silmissäni.

Svanvikin lintutorni.

Ei muuta kuin röörin ääreen!

Hengasimme tornilla tunnin. Svanvik tarjosi nimensä mukaisesti pääasiassa joutsenia, mutta näkyi siellä yksi jalohaikarakin. Olin etukäteen havaintoja selatessani kiinnittänyt huomiota jokunen päivä aiemmin samalta suunnalta kirjattuihin jalluihin, mutten ollut noteerannut niitä sen tarkemmin, jotta olisin varsinaisesti lähtenyt mestoille bongausmielellä. Ajattelin olevani kuitenkin vähän myöhässä liikkeellä sen kannalta - lintu olisi varmasti jo jatkanut matkaa, joten turha sitä enää olisi hakea ilmoitetuista koordinaateista. Olikin sitten mukavaa kohdata otus spontaanisti.

Jalohaikara!

Krotti digiskouppasi kännykällään todistusmateriaalia jallusta, joka kahlata kaahotti pitkin lahden rantaa hurjaa vauhtia. Kuvasarjasta tuli huvittava. Tällaisia nämä "jalot olennot" pohjimmiltaan ovat. Kandee klikata kuvaa isommaksi, niin näkee paremmin otuksen hauskat asennot.

Jallu kaahottaa.

Tämä oli myös helmi. Uskaltaisitko kulkea laitumen poikki lintutornille? Etenkin, jos lehmät ovat näköpiirissä.

Jallut, lintutorninäkymät ja lehmätiedote ovat Krotin kuvaamia. Muut kuvat otin minä.

Vielä hetken kesää - lasitetulla parvekkeella puutarha viheriöi pitkään

Kun aurinkoisena päivänä avaa oven parvekepuutarhaan, ensimmäisenä vastaan tulevat lämpö ja ihmeellinen ihana tuoksu. Parvekelasien ansiosta aurinko nostaa lämpötilan edelleen liki hellelukemiin. Kukkien makeisiin ja mietoihin tuoksuihin sekoittuu tomaattikasvuston vahva yrttinen aromi, lämpimän mullan tuoksu ja tuholaistorjuntaan käytetyn mäntysuovan jättämä outo havuinen haju.

Alkukesällä hankittujen ja kasvatettujen kesäkukkien aika alkaa olla ohi, joten Krotti päätti sitten ostaa uusia syyskukkijoita parvekepuutarhaan. Lisäksi hän toi leikkoauringonkukkia maljakkoon. Köynnöskrassi ja tomaatit kukkivat itsepäisesti edelleen. Jo ajat sitten edesmenneeksi tuomitsemamme mutta sittemmin uuteen kukoistukseen noussut mustasilmäsusanna kukkii taas.

Rakastan kyllä syksyä. On ihanaa kulkea aamulla bussipysäkille, kun ilma on kirpeää ja syksyntuoksuista, nurmikko kimaltaa kosteana, rastasparvi mekastaa pensaikossa, eikä yksikään riutuva ampiainen enää häiriköi roskiksella. Kesää jää silti ikävä - mutta onneksi se viivyttelee kuitenkin vielä hetken pidempään parvekepuutarhassa. Vaikka ulkona päivä on viileä ja puiden lehdet punertuvat ja varisevat, on parvekelasien takana yhä hiukan kesä.

Salaperäinen rakkolevämetsä

Jos olisin ihan pieni otus ja eläisin meressä, asuisin varmasti rakkolevämetsässä. Piileskelisin suurten rakkispuskien suojassa. Niiden vehreät latvukset huojuisivat ylläni, ja auringonvalo pilkahtelisi pinnan päältä tiheikön hämyyn. Sitä minä usein ajattelen, kun livun veneellä tällaisen rakkoleväkasvuston yli tähyillen pinnan alla aukeavaa kummallista maailmaa. Vähän kuin katsoisi alas rehevään maan päällä kasvavaan metsään taivaalta käsin ja miettisi, miltä tuntuisi kulkea sen poluilla. Voisinpa mennä sukellusseikkailulle tuonne alas ihanaan vehreyteen.

Kuvat ovat Hangon Tvärminnestä, missä kävimme jälleen Krotin kanssa kenttähommissa viime viikonloppuna. Kuulumisia siltä seikkailulta luvassa myöhemmin, kunhan ennätän käydä läpi kaikki valokuvat. En osaa sanoa näistä enää, mitkä ovat kenenkin kuvaamia, kun räpsimme vain vuorotellen, minkä ehdimme. Jos ja kun aiomme käyttää näitä jatkossa esitysgrafiikoissa ja muissa jutuissa, pitää meidän sitten varmaan saada ensin jotenkin sovittua, kenen nimiin mitkäkin kuvat menevät.

Mutta huomasitko levien seassa piileskelevän korvameduusan?

Suuri Nyhtökaura-arvostelu: Nyhtis vs. Härkis!

Kun tuossa aiemmin vähän horisin fiiliksistäni Nyhtökauran trendikkyysstatuksen suhteen, lupailin myös postata vertailun Nyhtiksestä ja Härkiksestä. Nyt olemme ehtineet kokata useampaa eri ruokalajia molemmista, joten osaan jo peräti sanoa niistä jotakin. Tässäpä siis hiukan arvostelua näistä kahdesta uutuustuotteesta, olkaa hyvät!

Allergioiden vuoksi en voi käyttää maustettuja Nyhtiksiä, joten puhun tässä vain naturelleista.

En tykkää siitä olettamuksesta, että liha on ihmiselle jotenkin ensisijainen proteiininlähde, johon kaikkia vaihtoehtoja vertaillaan, joten en haluaisi lähestyä asiaa siitä kulmasta. Kuitenkin näissä asiayhteyksissä useimmiten ensimmäisenä kysytään: "Miten paljon se muistuttaa tavallista liharuokaa?" Niinpä otan tämänkin näkökulman huomioon.

Maku

Nyhtis: Maistuu aika selkeästi kauraleseeltä, siis miedolta ja kauraiselta. On kyllä maustettavissa maistumaan vähemmän kauraleseeltä, mutta ei se kuitenkaan kovin hyvin peity. Onhan kauralese toki hyvää, mutta jos ruoka näyttää poronkäristykseltä ja maistuu leseeltä, voi tulla alkuun ainakin vähän hämmentynyt olo, etenkin jos tietää hyvin, miltä poronkäristys maistuu. Sopii erikoisen hyvin niille, jotka tykkäävät leseestä, tai kaurasta ylipäätään.

Härkis: Maku on papuinen mutta tosi mieto. Vähän kuin hyvin pitkälle prosessoitu härkäpapu - ja sitähän tämä nimenomaan onkin. Haju on aika hernekeittoinen, ja sitä myötä makuelämyskin, etenkin jälkimaku. Maistuu kuitenkin ehkä ylipäätään miedommalta ja vähemmän raaka-aineiltaan kuin Nyhtis.

Koostumus

Nyhtis: Mielenkiintoinen ja miellyttävä suutuntuma. Sopivan sitkeä mutta kuitenkin murea. Vähän kuin nyhtöpossu itse asiassa. Aika isoina paloina pakkauksessa, joten kannattaa repiä vähän pienemmäksi silpuksi ennen kokkausta, paitsi jos haluaa välttämättä päästä käyttämään veistä ruokapöydässä ihan oikeasti.

Härkis: Kummallisen höttöistä ja kuivaa. Koostumukseltaan vähän kuin jauhemaksa, siis paljon pehmeämpää kuin jauheliha. Ei tarvitse pahemmin pureskella. Mielestäni saisi olla jotenkin vähän sitkeämpää tai edes jotain.

Ravintoarvot

Nyhtis: Koska proteiini kiinnostaa nykyään kaikkia, todettakoon, että Nyhtiksessä on huomattavasti enemmän sitä kuin Härkiksessä - proteiinipitoisuus on peräti 31,2g/100g. Energiaa on 100 grammassa 204 kcal, rasvaa 4,9g, hiilihydraatteja 7,5g, ravintokuitua 2,4g ja suolaa 1,3g. Aikamoinen pakkaus.

Härkis: Proteiinipitoisuus on "vain" 17g/100g, mikä sekin on kyllä enenmmän tai ainakin yhtä paljon kuin tyypillisesti lihatuotteissa. Härkiksessä on myös enemmän rasvaa (9g) ja hiilihydraatteja (13g) kuin Nyhtiksessä, mutta myös enemmän ravintokuitua (4g). Energiaa on 212 kcal ja suolaa 1,5g, eli niitäkin on hiukan enemmän.

Hinta ja saatavuus

Nyhtis: Hinta vaihtelee paljon, mutta Stockalta ostammme paketit (250g) olivat nelisen euroa. Saatavuus on ollut toistaiseksi vaihtelevan heikkoa. Minkäs sille voi, kun jengi on ihan sekaisin ja paketit viedään hyllystä saman tien? Todennäköisesti tilanne korjaantuu lähitulevaisuudessa. (Ehkä siitä näkyy merkkejä jo nyt: havaitsimme Runosmäen K-supermarketissa viikonloppuna useamman paketin maustettua Nyhtistä lojumassa hyllyssä kaikessa rauhassa.)

Härkis: Paketin hinta on samaa luokkaa, pakkauskoko on sama. Saatavuus on parempi, ehkä koska tuote on vähemmän hypetetty. Hyvin varustelluissa ruokakaupoissa näkyy olevan paketteja hyllyssä miltei aina. On mukavaa, kun tietää, että tuotetta melko varmasti löytyy silloin, kun sitä tarvitsee.

Alkuperämaa

Nyhtis: Suurin osa raaka-aineista tulee Suomesta ja Ruotsista, loput muualta EU:sta. Kaikkia raaka-aineita ei nimittäin ole vielä saatavilla kotimaisena. Tuote valmistetaan Suomessa, ja tunnetusti kyse on "suuresta kotimaisesta innovaatiosta".

Härkis: Sama tilanne, suurin osa raaka-aineista on kotimaisia, mutta herneproteiini tulee muualta Euroopasta, sillä sitä ei tehdä vielä Suomessa. Avainlippu löytyy, tuote siis valmistetaan Suomessa.

No, kumpaa laitetaan?

Kumpaakin, kiitos!

Molemmat ovat hyvin käyttökelpoisia, maukkaita ja terveellisiä valintoja. Kummassakaan ei ole suuremmin valittamisen aihetta. Nyhtistä saisi olla helpommin saatavilla, mutta eiköhän sitä pian ole.

Joku voisi toki huomauttaa nyt siitä, että nämä tuotteet ovat aika pitkälle prosessoituja, mutta en minä ole sellaisesta ennenkään välittänyt, eikä perusruokakaupoissa ole ylipäätään tarjolla kovinkaan paljon mitään erikoisen prosessoimatonta. Puolivalmisteet ovat minulle ihan ok, ja tykkään siitä, kun ruuanlaitto on helppoa.

Nyhtis on kyllä ravintoarvoiltaan parempi valinta, mutta itse tykkään maun vuoksi toistaiseksi ehkä enemmän Härkiksestä - eikä sitäkään voi epäterveelliseksi sanoa. Jos kuka haluaa proteiininlähteen muistuttavan koostumukseltaan lihaa, on hänelle Nyhtis toki parempi valinta. En minäkään erityisemmin tykkää Härkiksen höttöisyydestä, mutta vaikkapa tortillan täytteenä tai salaatissa sillä ei onneksi ole mitään merkitystä, eikä minulle lihaa muistuttava koostumus ole mikään itseisarvo.

Meillä tullaan käyttämään jatkossa varmasti molempia (jos lievä papu- ja herneallergiani ei ala häiritä). Erilaisten koostumustensa vuoksi tuotteet sopivat hyvin eri tyyppisiin ruokalajeihin, mikä tarjoaa kivasti vaihtelun mahdollisuuksia. Eipä tule ainakaan tylsää.

On kerrassaan mukavaa, että markkinoilla on viimeinkin pitkälti kotimaisia kasviproteiinituotteita, jotka eivät sisällä soijaa. Sekin on oikeastaan ihan mukavaa, että edes toinen näistä uutuuksista on saanut paljon mediahuomiota. Vaikka irvailenkin usein trendijutuille, en voi väittää, ettenkö jossain määrin pitäisi Nyhtiksen ansaitsemaa hypetystä ihan hyvänä asiana. Jo on aikakin saada vähän uutta sisältöä ruokatrendeihin.

Lisätiedot tuotteista:
Verso Härkis
Gold&Green Nyhtökaura

Minua ei ole sponsoroitu. Tämä on jälleen ihan omatoimimainostusta.

PS. Tämän postauksen pointtina ei ole rakentaa mitään suurta vastakkainasettelua, vaan arvostella kahden uutuustuotteen ominaisuuksia rinnakkain. Otsikkohan on puhtaan huumormielinen. Jokainen uusi kasviproteiinituote on hyvin tervetullut markkinoille, eikä niiden välille tarvitse mielestäni rakentaa mitään erikoista paremmuuskilpailua.

Erityisruokavalioelämyksiä: Nick'sin brunssi

Tykkään ruokailla kahviloissa ja ravintoloissa, mutta pitkä allergialistani ei tee siitä helppoa. Joissain ruokapaikoissa selvitään haasteesta hienosti, toisissa vähemmän hienosti. Tässä postaussarjassa avaudun siitä, miten eri ravintelit ovat selvinneet minusta. Nyt on vuorossa hulppea Nick's Food Design.

Nick's on usein mainittu yhdeksi Turun parhaista ravintoloista, taisipa se voittaa jonkin "kaupungin paras ruokaravintola" -äänestyksenkin. Näin ollen odotukset olivat luonnollisesti korkealla, kun päätimme käydä siellä brunssilla.

Nick'sin brunssille täytyy tehdä pöytävaraus hyvissä ajoin ennakkoon. Hyvissä ajoin tarkoittaa tässä kohtaa useampaa viikkoa. Samalla, kun varasin seurueellemme pöydän, tiedustelin allergia-asioista. Palvelu oli ystävällistä.

Allergiani ilmeisesti kirjattiin ylös, tai ainakin listaustani kuunneltiin tarkkaavaisesti. Mainitsin sitrushedelmistäkin. En nimittäin oikeastaan pysty olemaan suljetussa tilassa, jossa kuoritaan appelsiineja tai muita sen sorttisia. Yllättäen en tässä kohtaa saanutkaan sitä tavallista "meillä pitää olla niitä aina valikoimassa, kun ne ovat suosituimpia, sori siitä" -vastausta. Vaikuttavaa.

Nick'sin brunssille täytyy myös jonottaa. Jono oli pitkä ja mutkainen. Yksitellen ilmoittauduimme kassalle, maksoimme ja saimme ruokailuvälineet. Tässä kohtaa mainitsin, että olen se ongelmamies, joka tiedusteli allergia-asioista aiemmin puhelimessa. Tarjoilija kutsui jonkun keittiöstä paikalle, ja tämä esitteli kaikkien buffet-pöydän antimien sisällön minulle suunnilleen yksitellen. Informaatio oli kohtuullisen kattavaa, vaikka välillä tyyppi tosin ei ihan tarkkaan muistanutkaan, mitä mausteita johonkin tiettyyn soppaan oli livautettu. Pikku vikoja.

En tietenkään voinut maistaa ihan kaikkea, mitä tarjolla oli, mutta onneksi valikoima oli älyttömän laaja, joten en olisi varmaan muutenkaan ottanut kaikkea, vaikka olisin voinut. Sain lautaseni täyteen, enkä voinut valittaa yksipuolisuudesta. Usein tällaisissa buffeteissa käy niin, että pystyn kyllä syömään joitain tarjolla olevia ruokia, mutta en kovinkaan monia, ja koen lopulta maksaneeni vähän turhan paljon vähän turhan tavanomaisesta ja tylsästä ateriasta.

Minä en yrittänyt leikkiä minkäänlaista kasvissyöjää tällä kertaa, sillä eläinten tai kaikkien eläinperäisten tuotteiden jättäminen pois olisi kyllä johtanut aikamoiseen yksipuolistumiseen, kun kasvisperäiset ruokalajit vilisivät aika pitkälti hedelmiä, joita en voi syödä. Mukana brunssilla oli kuitenkin myös vegetaristi Naakkuli, joka ei ainakaan muistaakseni valittanut mistään muusta kuin ylensyömisestä.

Herkkuhetki oli todellakin hintansa väärti. En kuollut allergiakohtaukseen - en muistaakseni saanut mitään epämääräisiä oireitakaan - ja pyörin brunssilta ulos tyytyväisenä. Nick's Food Design onnistui hienosti. Suosittelen lämpimästi.

Sitkeitä kasveja

Parvekepuutarhan loppukesä tuntuu olevan yhtä viivytystaistelua tuhohyönteisiä vastaan. Ei kuitenkaan kannata heti luovuttaa, vaikka jo heinä-elokuun vaihteessa tilanne näyttäisi epätoivoiselta, sillä kasvit voivat hyvinkin selvitä vielä pitkälle syksyyn, jos niille vain antaa mahdollisuuden.

Parvekepuutarhamme tänään. Leikkoauringonkukkia ja tuholaishyökkäyksen selviytyjiä.

Kun kasvi joutuu elämään hyönteisten laidunnuspaineen alla, se kehittää omia puolustusmekanismejaan tuholaisia vastaan. Toisin kuin keskikesän ötökkäkaaoksen keskellä voisi olettaa, hyönteistuhojen määrä ja torjunnan tarve ei siis välttämättä kasvakaan eksponentiaalisesti kesän mittaan, vaan jopa vähenee, kunhan kasvit pääsevät tositoimiin.

En ole mikään kasvifysiologian ekspertti - itse asiassa se kuuluu niihin biologian aihepiireihin, joista ymmärrän harvinaisen vähän - mutta olen lukenut sen verran puolustusmekanismien indusoitumisesta, että ainakin perusajatuksen tasolla uskallan puhua jotain aiheesta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä päde kaikkiin kasveihin.

Tomaatteja tulee edelleen.

Joka tapauksessa on lohduttavaa tietää, etteivät parvekepuutarhan kasvit välttämättä olekaan pelkästään apaattisia uhreja, jotka kuolevat pois, jos niitä ei suojele kaiken maailman pikku laiduntajilta, vaan se pyrkivät myös omatoimisesti pääsemään eroon vihulaisista. Aina se ei onnistu, mutta ainakin ne yrittävät. Jos niitä auttaa vähän, etenkin vaikealla alkutaipaleella, ne saattavat selviytyä ja tuottaa satoa vielä myöhään syksyllä.

Kesäkurpitsakin porskuttaa, vaikkei näytäkään enää kovin hehkeältä.

Tämän kesän parvekekasveistamme mustasilmäsusanna yllätti erityisellä sitkeydellään. Sen kohdalla totesimme jo ajat sitten, ettei kannata enää yrittää, ja leikkasimme koko kasvin biojätteeseen, mutta jätimme vielä juuret ja mullat ruukkuun, kun emme ennättäneet hoitaa niitä saman tien pois. Muutamaa viikkoa myöhemmin kasvi alkoi yhtäkkiä tehdä taas uusia lehtiä ja kärhiä, vaikkemme olleet tietenkään enää kastelleetkaan sitä sen jälkeen, kun olimme antaneet periksi.

Mustasilmäsusanna elää sittenkin!

Krassikin kukkii edelleen mainiosti. Se on myös kasvanut hirviömäisen isoksi.

Pistokkaat multaan, viimeinkin

Pistokkaita on kiva ottaa vastaan ihmisiltä ja napsia omista kasveista. Juurien kasvua on jännää seurata lasipurkissa ikkunalaudalla. Mutta entä, kun juuret alkavat olla pidemmät kuin itse pistokas, ja olisi aika istuttaa taimi? Silloin ei vain mitenkään ehdi eikä jaksa. Aina se lykkäytyy viikoilla, jopa kuukausilla - ja juuret senkun kasvavat!

Tässä kohtaa pistokas yleensä joko kuolee tai tulee hulluksi. Kun ensimmäinen pistokkaista kuolee tai alkaa näyttää merkkejä elämänhalunsa menetyksestä, minä harmistun, ja istutan kaikki loput pieniin ruukkuihin aivan vimmaisesti. Näin käy joka kerta. Nytkin.

Pistokas ihanasta isosta laikkuvehkastani oli vielä ihan hyvinvoiva, kun sain viimeinkin istutettua kaikki pistokkaat pois vesipurkista rehottamasta. Sen sijaan peikonlehti ei voinut enää hyvin.

Peikonlehden juuret noin vuoden ikkunalaudalla vesipurkissa lillumisen jälkeen. Vaikuttavaa.

Lopputulos.

Ajattelin totuttaa tämän uuden pikku vehkan elämään vähän hämärämmässä, joten laitoin taimen heti alkuun keittiöön (luoteenpuoleiselle ikkunalle). Krotin lemmikki-bulbasaur viihtyy vehkan lehden alla.

Juoru tuskin selviytyy. Sillä oli jäljellä enää nämä neljä ja puoli lehteä, kun sain sen viimein multaan. Ei näytä hyvältä. Ajattelin kuitenkin yrittää, kunnes se on lopullisesti kuollut.

Nyhtis, Nyhtis, Nyhtis! Herkkuja ruokapöytään!

Nyhtökaura. Ihan varmasti se on niin hillittömän suosittua vain sen takia, että sen nimessä esiintyy se nyhtö.

Ei sen kauran takia. Ei siksi, että se on kotimainen, lihaa ympäristöystävällisempi ja terveellisempi proteiininlähde. Eikä varmasti edes sen korkean proteiinipitoisuuden takia, vaikka protskuprotsku on sekin niin jäätävän trendaavaa. Ei, sen täytyy johtua siitä nyhdöstä.

Mistä vetoa, että myös Härkis-paketit vietäisiin kauppojen hyllyistä samaa tahtia, kun niitä ehditään latoa esille, jos tuotteen nimi olisi vaikkapa Nyhtöhärkis. Kuinka moni edes tietää, että Härkistäkin on olemassa?

Voi pyhä, autuaaksi tekevä nyhtäminen! Kyllä näille ruokatrendeille tullaan nauramaan sitten joskus 2050-luvulla "muistatko vielä sen vuosikymmenen" -tyyppisissä jutuissa.

No, ihan vain piruuttaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka taistelevat saadakseen itselleen edes paketillisen tuota trendiherkkua, luikahti Krotti nyrkkitappeluun ajautuneen väkijoukon läpi salakavalasti nappaamaan Nyhtistä meille peräti kaksi pakettia. Ähäkutti!

Ei maar, kyllä mekin olemme ihan puhtaan uteliaita tätä innovaatiota kohtaan. Onhan sitä nyt pakko kokeilla. Etenkin, kun masuni ei välttämättä selviä pidemmän päälle tuon Härkiksen kanssa, sillä olen taipuvainen saamaan allergiaoireita herneistä ja pavuistakin joskus myös kypsennettynä, jos syön niitä tarpeeksi paljon.

Vielä ei olla maistettu. Voi että tämä on jännittävää! Raportoin kokemuksistani sitten, kun on jotain raportoitavaa. Voin vaikka koota suuren Nyhtis vs. Härkis -vertailun, kunhan olemme kokanneet Nyhtiksestä jotain samaa, mitä olemme Härkiksestä jo aiemmin tehneet.

Mitäs tuumitte Nyhtökaurasta? Joko olette päässeet maistamaan?

Flunssa ja vaeltaminen

Karu tosiasia: en päässyt taaskaan lähtemään suunnitellulle vaellukselle, koska sairastuin flunssaan. Kas kun sattuikin taas osumaan kivasti. Kyllä jurppii. Samalla on kuitenkin myös hassun helpottunut olo, koska päätin jäädä kotiin, vaikka vielä lähtöä edeltävänä päivänä flunssaiset oireeni olivat aika häälyviä ja helposti ohitettavissa. Silti päätin vain antaa periksi.

Nyt olen ollut koko viikon kuumeilevainen, nuhainen, yskäinen ja järkyttävän kurkkukipuinen - ja aivan älyttömän kiitollinen siitä, että herään aamuisin omasta sängystä, enkä teltasta tunturissa. On nimittäin niin maan ankeaa sairastaa kunnon kuume-kurkkukipu-räkä-yskäflunssaa patikalla, olivat maisemat sitten miten hienot tahansa. Tiedän sen turhan hyvin.

Pahin kokemukseni on Käsivarren erämaasta. Lähdin vaellukselle, vaikka pakkailupäivänä olinkin vähän kurkkukipuinen ja väsähtänyt. Ajattelin itsepintaisesti, että en ole tulossa sairaaksi, vähän vain poikkeuksellisen kovasti allergiaoireilen tai jotain. Lähtöpäivänä olikin sitten loistofiilis, tietysti, joten otin ja läksin. Kuitenkin jo bussimatkalla Kilpisjärvelle alkoi olo käydä huonommaksi - mutta se koheni ovelasti taas heti, kun päästiin maastoon.

Ensimmäinen patikkapäivä, ensimmäinen yö ja seuraava päivä sujuivat hyvin. Flunssan oireet pysyivät kiltisti aisoissa. Päästiin juuri sen verran kauas tieltä, ettei takaisinpäin olisi enää helposti käännyttävissä. Alkoi sataa kaatamalla, kahlattiin suossa, kalvovaatteet päästivät läpi. Oli upeaa ja kamalaa yhtä aikaa.

Hahaa, kuinka flunssa siitä riehaantui! Vointini heikkeni. Pidettiin välipäivä. Lunta tuprutti, vaikka oli vasta elokuu. Lepäily auttoi, joten matka jatkui, tosin uudella reittisuunnitelmalla, joka johtaisi tarvittaessa nopeammin tien varteen. (En ollut "onneksi" porukan ainoa sairastaja, joten pelkästään minun takiani ei koko lössin tarvinnut typistää vaellusta. Oli siellä vatsoja sekaisin ja vähän nuhaa muillakin.)

No, reissu jatkui, ja välipäivän jälkeen pärjäilin taas ihan hyvin. Miltei unohdin, että olin kipeä. Tunturillekin noustiin, eikä hengästys käynyt pahaksi. Seuraavanakin aamuna olin ihan ok, vaikka yö oli telttailtu jossain liki kilometrin korkeudessa kauheassa tuulessa ja oli ollut vähän kylmä. Fiilis oli huipussaan, kun löydettiin Tierbmesvarrin seidalle sankan sumun läpi, ja kun aurinko yhtäkkiä alkoi taas pilkistää usean päivän harmaan sään jälkeen.

Päivän mittaan vointi kuitenkin alkoi taas heiketä. Kuume kihelmöi kasvoilla. Piti hidastaa tahtia. Muut huiputtivat, mutta minä lekottelin rinkkojen luona tuulen suojassa nenääni niistäen. Matka Ailakkajärven tuvalle tuntui loputtomalta, kun reippaan patikoinnin sijaan etenemistyylini oli lähinnä zombiraahustusta. Yritin pitää kurkkukipua loitolla juttelemalla tauotta jotain, ja ne keskustelut olisi pitänyt taltioida. Olisi hauskaa nauraa jälkeenpäin.

Torkahdin Ailakkajärven tuvan pihamaalle hetkeksi, kun seurueemme odotteli edellisen porukan pakkailua ja siivoilua. Hetken päästä raahauduin tupaan ja nukahdin uudestaan. En ole varmaan ikinä ollut niin naatti ja niin onnellinen tuulensuojasta ja lämmöstä. Pienet asiat osoittautuvat yllättävän merkityksellisiksi, kun vointi on riittävän kehno. Pöljinä meillä ei ollut kuumemittaria mukana, mutta kyllä sen tiesi mittaamattakin, missä mennään.

Jäljellä oli muistaakseni vielä yksi maastoyö, sitten siirryttiin jo takaisin tien varteen, sillä päätimme lyhentää vaellusta, jotta sairastelijat saataisiin ihmisten ilmoille. Loppumatkalla oli vielä yksi jännittävä hetki, kun väsymyksissäni tein virhearvion ketteryydestäni ja olin vähällä lentää pää edellä jokeen, mutta siitäkin selvittin säikähdyksellä ja naurulla. Ei se tietenkään oikeasti ollut hauskaa.

Sitäkään vaellusta en kyllä näin jälkikäteen fiilisteltynä vaihtaisi mihinkään, mutta paikan päällä olisin saattanut valita toisin, jos olisin voinut. Monta kertaa tunsin varmasti pientä epätoivoa. Tietenkin ne hetket unohtuivat ensimmäisenä.

Jälkikäteen vaelluksilta muistan päällimmäisenä vain kaikki hienot hetket. Siirrän jonnekin syrjään ne kurjat, tai jotenkin nekin värittyvät hienoiksi. Niinpä kirjoitin Ailakkajärvellä muistiin: "Älä enää koskaan lähde vaellukselle, jos tunnet olevasi tulossa kipeäksi."

Se oli ehkä ihan fiksu veto. Kotioloissa useimmiten ihan pieni ja ongelmaton nuha voi nimittäin vaelluksella kasvaa aikamoisen ikäväksi taakaksi. Riskejäkin on. Taudin pahenemista, jälkitauteja, saati sydänlihastulehdusta ei sovi aliarvioida.

Riskit tiedostaen ja liiallista rasitusta välttäen flunssaisena on ihan mahdollista vaeltaa, mutta hauskaa se ei ainakaan minusta ole. Mieluummin jään kotiin ja missaan kaiken. Erään tuolla vaelluksella kohtaamamme hienon tyypin - tosin täysin toiseen asiayhteyteen liittyvää - kerrassaan viisasta kommenttia siteeratakseni:

"Kaikkia kärsimyksiä ei ole tarpeen toistaa."