blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Viikko Inarin keväässä retkeillen

11.11.2019

Kun saavun Inariin, minusta tuntuu, kuin saapuisin kotiin. En ole koskaan asunut Inarissa, mutta siellä sijaitseva Nukkumajoen kämppä on toiminut tukikohtanani niin monilla Lapin-reissuillani niin monen vuoden ajan, että seutu tuntuu kotoisalta. Olin siellä kesälomalla ensimmäistä kertaa jo 2000-luvun alussa ja vieraillut sittemmin säännöllisesti. Välillä on ehtinyt tulla muutaman vuoden taukoja, kunnes Nukkumajoki on taas istunut suunnitelmiin. Tänä vuonna se pitkästä aikaa istui.

Inari <3

Pohjoisessa mikään ei tunnu ikinä muuttuvan. Ajomatka sitä ainoaa Utsjoelle vievää tietä pitkin on aina jollain tapaa samanlainen. Vuodenajat ja vuodet vaihtelevat, mutta maisemat ovat aina samat. Kun takana on riittävän monta reissua, maisemat muistaa jo ulkoa - mihin suuntaan tie kääntyy seuraavaksi, minkälainen järvimaisema mutkan takaa avartuu ja mikä tunturi tulee seuraavaksi näkyviin. Se on mukavaa.

Pääsin taas viettämään viikon Inarissa kesäkuun alussa. Edellisestä käynnistäni tutulla kämpällä oli ehtinyt vierähtää useampi vuosi, mutta siellä se kämppä odotti samanlaisena kuin aina ennenkin. Punainen tupa, pihamaa puuvajoineen ja huusseineen, kaunis hirsinen saunamökki, vilkkaasti soliseva Pahtaoja ja rauhallinen Nukkumajoen suvanto ottivat vastaan hiljaisina ja kotoisina. Ei se paikka toki mitenkään ylellinen tai hieno ole, mutta se on Nukkumajoki ja sellaisenaan olen siihen tykästynyt.

Nukkumajoen leirikämppä

Ennen reissuun lähtöä Turussa oli 30 asteen hellepäiviä. Niinpä tuntui ihan kummalliselta, kun perillä Inarissa oltiinkin juuri ja juuri plussan puolella ja taivaalta tihutteli jotain rännän ja lumen välimuotoa. Pikkuhiljaa iltaa kohden sade muuttui kunnolla lumeksi. Tunnelma oli muutenkin hyvin varhaiskeväinen. Koivut olivat vasta hiirenkorvilla ja maisema enimmäkseen harmaa. En ole kovien helteiden ystävä, mutta sen sijaan rakastan alkavaa kevättä, lumisadetta ja koivunsilmuja, joten olin tästä kaikesta aivan ylettömän onnessani.

Kesäkuista lumisadetta

Tämänvuotisella reissulla olin liikkeellä vähän isomman leiriläisporukan kanssa. Alkuperäinen suunnitelma oli, että lähtisin vetämään pientä vaellusryhmää muutamaksi päiväksi Hammastunturin erämaan suunnalle, mutta toukokuussa sattunut luunmurtumani esti sen. Vaikka käsi vapautettiinkin paketista juuri ennen matkalle lähtöä, sitä piti silti vielä varoa, enkä olisi pystynyt edes nostamaan rinkkaa selkääni. Niinpä jäin lopun porukan kanssa leirikämpälle, ja viikko kului enimmäkseen lähimaastossa retkeillen.

Päivävaellus kohti Nukkumapäätä


Inarissa vietettyyn viikkoon mahtui lukuisten pikkuretkien lisäksi yksi pidempi päivävaellus. Patikkapäivän aamu oli kylmä ja maassa oli ripaus luntakin. Heräsin varhain tarkkailemaan lintuja, ja sitä varten piti todella pukea lämmintä päälle. Vähän matkan päässä kämpältä aukeneva tunturimaisema oli valkoinen, kuin syksyllä ensilumen aikaan. Sitä kiikaroidessa tuli hirveä hinku päästä telmimään tuoreelle lumelle - asiallinen toive näin kesäkuussa.

Päivä oli kuitenkin vähän lämpimämpi ja paikoin aurinkoinenkin, joten suurin osa lumesta ehti sulaa huipuilta ennen kuin me ennätimme sen luokse. Lähdimme päivävaellukselle nimittäin vasta lounasajan jälkeen. Tarkoituksenamme oli patikoida kämpältä noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle Nukkumapää-tunturille ja takaisin ennen iltaa.

Kevään vehreyttä tunturissa

Nukkumajoen kämpän ympäristössä risteilee melko tiheä metsäautoteiden verkosto, ja iso osa tasamaan metsistä teiden varsilla onkin hakattu tai ainakin harvennettu joitain kymmeniä vuosia sitten. Pohjoisessa metsä kasvaa niin hitaasti, että maisema ei ole tietenkään parantunut juurikaan. Kuitenkin heti, kun poistuu teiden läheisyydestä ja kiipeää vaikeakulkuisempaan maastoon, loppuvat hakkuiden jäljet ja alkaa hyvinkin koskemattoman oloinen metsä.

Polkuja ei juuri ole, ainoastaan joitain porojen kulku-uria. Patikoimme siis suurimman osan päivästä poluttomassa maastossa omat reittimme valiten. Oikeastaan ainoat merkit ihmistoiminnasta näillä selkosilla ovat poroaidat ja tietysti satunnaiset roskat, mutta roskaa pakoonhan ei taida nykyään päästä enää minnekään. Kämpän lähellä vaaran päällä on puhelinmasto, joten kännykän kuuluvuus on enimmäkseen hyvä.

Kevään vehreyttä suolla

Päiväpatikkamme alkoi Nukkumajokeen laskevaa Saunalammenojaa seuraillen. Nimestään poiketen kyseessä ei ole mikään merkityksetön oja, vaan kaunis, villinä virtaava pikkujoki, joka kulkee jylhän kanjonimaiseman halki. Paikka on todella näkemisen arvoinen. Matkamme taittui kanjonin reunalla mielettömän hienoja maisemia ihastellen, kunnes saavuimme kohtaan, jossa maaston muodot loivenevat ja joki virtaa rakkakivikon seassa. Se on hyvä paikka joenylitykseen.

Saunalammenoja rotkoineen

Tässä kohtaa otimme suunnan Kolmisormiharjulle, joka koostuu kolmesta rinnakkaisesta harjusta. Olen pari kertaa aiemmin kulkenut kutakuinkin tätä samaa reittiä Nukkumapäälle ja silloin olen valinnut harjuista itäisimmän, jolta avautuu avara maisema Hurttakurun suuntaan. Nyt ajattelimme mennä lyhyempää ja mahdollisesti helppokulkuisempaa reittiä, joten tähtäsimme niin sanotulle keskisormelle. No, osuimmekin harjuista läntisimmälle. Eipä siinä mitään, mutta pieniä nousuja ja laskuja tuli aiottua enemmän.

Porukka vaikutti uuvahtaneelta, joten pidimme vähän pidemmän levähdystauon Kolmisormiharjulla ennen kuin jatkoimme harjun suuntaisesti kohti enimmäistä tunturia, Loitonnokkaa - vai onkohan se ennemminkin vaara? Porojen polkua männikössä seuratessamme kohtasimme lapintiaisen, joka tuli kovasti kimittäen hyppelemään aivan lähellemme. Sitten huomasimme toisen yksilön pujahtavan kelopuun koloon polun varressa. Olimme nähtävästi osuneet lapintinttien pesälle. Jatkoimme kulkuamme vikkelästi pesäpaikan ohi, ettemme häiritsisi lintujen kotirauhaa.

Kolmisormiharjun rinnemännikköä

Sää oli hauskan vaihteleva. Vuoroin pilkahteli aurinko, vuoroin tuli pieniä sadekuuroja, joista osa oli ihan ehtaa lunta. Siinä piti venkslata monta kertaa sadetakkia päälle ja pois. Kun harju oli kuljettu ja alkoi nousu Loitonnokalle, saimme niskaamme oikein lumikuurojen ryöpyn. Yksi kuuro pyyhkäisi yli alarinteessä, toinen puolimatkassa ja kolmas vielä huipulla. Mitä ylemmäs nousi, sitä paremmin näki lumikuurojen liikkeet. Ne erottuivat hienosti avarassa tunturimaisemassa - yhdelle huipulle saattoi paistaa aurinko ja toinen olla tyystin lumipilven peitossa.

Lumisade lähestyy!

Loitonnokka tai Loitonokka - molempia nimiä näkyy käytettävän - on pitkälti avokallioinen ja kivikkoinen. Nousu huipulle tapahtuu erikoisiksi muodostelmiksi halkeilleita kallioita pitkin, monen sorttisten kivenjärkäleiden lomitse. Siellä täällä kasvaa tunturikoivikkoa, ja kohdissa, joihin vesi jää seisomaan, on pieniä lampareita ja soistumia.

Näin keväällä joka puolella virtasi sulamisvettä solisevina, helisevinä ja kohisevina puroina ja soistumat olivat hyvin vetisiä. Tilapäisiä puroja oli muutenkin paljon, mikä teki reittien valitsemista paikoin hankalaa ja asetti myös lisähaastetta suunnistukseen, kun kaikkea maastossa esiintyvää vettä ei näkynyt kartalla.

Loitonnokan pohjoisrinteen jyrkkiä halkeamia

Kevätpuro

Jäimme huipulle pitämään taukoa ja fiilistelemään maisemia. Osa porukasta oli aivan väsyksissä taivalluksesta, joten meille retken vetäjille oli selvää, ettei matkaa kannattaisi jatkaa enää itse Nukkumapäälle, vaan nyt olisi järkevää kääntyä. Takana oli vasta nelisen kilometriä kulkua, mutta poluttomassa maastossa, kivikoissa ja varvukoissa rämpiminen sekä nousu yli 340 metriin olivat vieneet voimat tottumattomista jaloista.

Olin odottanut pääsyä Nukkumapäälle, sillä edellisestä vierailustani siellä on jo varmaan kymmenen vuotta. Olisi ollut mukavaa päästä viilettämään tunturipaljakalle, kohdata ehkä kapustarintoja tai keräkurmitsoja, ehkäpä myös kiirunoja, kulkea lumenviipymien paksulla keväisellä hangella ja ihailla kauas sekä Inarijärvelle että Hammastunturin erämaahan avautuvia maisemia.

Oli kuitenkin pidettävä järki matkassa ja tyydyttävä tällä kertaa vain Loitonnokkaan. Inarijärvi kyllä näkyi, samoin koko joukko kaukaisia lumihuippuja. Lapinsirkku lauloi. Etäämpänä kulki muutama poro. Tuuli hurjasti. Oli ihan tunturifiilis, vaikkei varsinaiseen määränpäähän päästykään.

Nukkumapää siintää - niin lähellä mutta niin kaukana!

Kun sitten jatkoimme matkaa, suunta oli takaisin kämpälle päin. Puikkelehdimme alas huipulta kivikkojen läpi ja ohitimme Kolmisormiharjun keskisormen läntisen puolen uskomattoman hienot pahtaseinämät juuri sopivalta näköalapaikalta nähdäksemme ne koko komeudessaan. Maisema on mykistävä.

Palasimme kämpälle aika lailla samaa reittiä kuin tullessamme. Täsmälleen samoille jalansijoille osuimme varmuudella ainakin kerran - lapintiaisten pesän kohdalla. Tutun pesäpuun ohittaminen oli suunnistusteknisesti mukava osoitus siitä, että olimme kuin olimmekin osuneet juuri sinne, minne olimme aikeissakin.

Kolmisormiharjun pahtajyrkänteet

Ennen kuin tulimme metsäautotielle, jota pitkin kuljimme loppumatkan, pääsimme keräämään vielä runsaasti korvasieniä vanhan harvennushakkuualueen reunalta. Löysimme myös edesmenneen poron luurangon, jota jäimme katselemaan hetkeksi. Sää pysytteli nyt tasaisen pilvisenä ja tyynenä, eikä sadetta enää tullut. Oli oikeastaan lämmin.

Saavuimme kämpälle päivälliselle. Vaikka matkaa oli taitettu vain vajaat kymmenen kilometriä, oli kyllä ihan mainio patikkapäivän fiilis, enkä voi väittää, etteivätkö minunkin jalkani olisi olleet hieman väsyksissä. Päässäni hyrräsi sellainen hyvän mielen ryöppy, joka syntyy, kun suunnistaa päivän poluttomassa tunturimaastossa. Juuri mikään muu ei aiheuta sitä nimenomaista tunnetta.

Tyytyväinen retkeilijä!

Lintuhavaintoja Nukkumajoen lähiympäristöstä


Tunturipatikkaretkeä lukuun ottamatta viikko vietetiin kämpän lähiympäristössä. Yhtenä päivänä kuljettiin pari kilometriä Pahtaojan vartta ihailemaan hulppeaa pikkukoskea, joka sijaitsee Oivanlompolan yläpuolella, mutta muuten lähinnä meloskeltiin Nukkumajoen rauhallisella suvannolla ja puuhailtiin kaikenlaista kämpän lähettyvillä. Aamuisin kävin linturetkeilemässä lähimaastossa, ja koko joukko hyviä lintuhavaintoja tulikin tehtyä.

Huomioni varastivat heti aluksi tilhet, joita näkyi ja kuului runsaasti. Tuntui ihan nurinkuriselta tarkkailla niitä keväisessä maisemassa. Meillä Varsinais-Suomessa ne ovat talvivieraita, mutta Lapissa ne pesivät. Kämpän pihassa asui myös lapintiaispariskunta, jonka puuhia tuli seurailtua hyvät tovit riippumatossa loikoillen.

Pahtaojan koski

Äänimaisemassa loistivat kulorastas, leppälintu ja järripeippo. Kuulin myös urpiaisen laulua, mitä en muista ehkä aiemmin kuulleeni - tavalliset kohtaamiseni urpiaisen kanssa ovat nimittäin olleet lähinnä ruokintapaikoilla ja joutomailla talvisin pyöriviä parvia tai kesällä pohjoisessa vikkelästi ohi lentäviä. Pääsin ihastelemaan myös komeita isokäpylintuja ja olen ylpeä, kun osasin tunnistaa vuorihempon.

Nukkumajoen suvannolla uiskenteli tukkasotkia ja telkkiä, yhtenä aamuna myös uivelo. Kuikka lensi yli. Valkovikloja ja pikkukuoveja näkyi ja kuului, kuten jokaisena aiempanakin kesänä täällä. Taivaanvuohta en ollut aiemmin kohdannut näillä main, mutta nyt sen mäkätystä kantautui Saukkojänkältä. Saukkojänkänjärvellä havaitsin myös virtavästäräkin, jota en ollut edes osannut odottaa.

Metsäkanalintuja näin runsaasti, mutta yllättäen pääasiassa metsoja. Tavallisesti Lapin-reissujeni kanalintuhavainnot ovat olleet ennen kaikkea riekkoja, joskus kiirunoita ja melko usein myös teeriä. Nyt näkyi useampi metso, tosin naaraita eli koppeloita kaikki, sekä mahdollisesti yksi teeri, mutta eipä sitten muita kanasia. Yhtäkkiä vaivaiskoivikosta lentoon rymistelevä metso on kyllä aina melkoinen pelästyttäjä.

Saukkojänkä

Kuukkelit ovat tietysti aivan oma lukunsa. Kohtaamiset noiden pienten, nokkelien, puheliaiden, uteliaiden varislintujen kanssa painuvat mieleen jotenkin poikkeuksellisen merkityksellisinä. Kuukkeleissa on jotain erityistä, jotain voimakasta ja salaperäistä. En yhtään ihmettele niiden ansaitsemaa arvostusta ja merkittävää roolia suomalais-ugrilaisten kansojen myyteissä ja kansanperinteessä. Kuukkeli on helppo inhimillistää, nähdä edesmenneen ihmisen henkenä tai sanansaattajana tuonpuoleisesta, kytkeä osaksi hengellistä maisemaa.

Tällä reissulla pääsin tapaamaan useita kuukkeleita. Niitä käväisi välillä kämpälläkin, mutta erityisesti niiden kanssa pääsi tekemisiin varhaisaamun linturetkillä, kun ne hiippailivat ympärillä puusta puuhun lehahdellen ja hiljaa rupatellen. Kuukkeleiden ääntely on kuin ihmislasten puhetta jollain oudolla kielellä, ja niiden värit ovat niin yksi yhteen vanhan naavaisen mäntymetsän kanssa, ettei lintuja äkkiseltään erota taustastaan - näkee vain epämääräistä liikettä, kuin metsän varjot tanssisivat itsekseen.

Nukkumajoki

Vaikka reissun alkupuolella olikin kylmää ja lumisateista, niin viimeisen parin päivän aikana sää lämpeni niin, että hyttyset ja mäkärät heräsivät lentämään. Minä nyt en pahemmin välitä, vaikka vähän inisijöitä olisikin kimpussa, mutta oli se silti mukavaa, että ne ilmaantuivat kuvioihin vasta aivan viikon lopulla. Onhan se astetta leppoisampaa, kun voi kuljeskella ilman jatkuvaa ininäkonserttia.

Kevät eteni muutenkin viikon aikana isoin harppauksin. Maisema vihertyi vauhdilla heti lumisadepäivän jälkeen. Yötön yö oli tietysti jo meneillään, joten silloin, kun aurinko oli paistaakseen, se paistoi läpi yön. Käväisin yhtenä yönä hereillä, kun aurinko oli matalimmillaan puiden latvojen tasalla, mutta jo aamuretkille herätessä se oli niin korkealla, että oli vaikea uskoa kellon käyvän vasta kuutta.

Nukkumajoki

Viikko Nukkumajoella oli ihana, vaikka murtumasta toipuva käteni estikin pidemmälle vaellukselle lähtemisen. Oli tietysti haikeaa kuunnella Hammastunturin suunnalla käyneen porukan vaelluskertomusta, eikä typistetty päiväpatikkammekaan täyttänyt täysin odotuksiani, mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen reissun retkeilyantiin ja luontohavaintoihin. Säätkin olivat mitä mainioimmat.

28 kommenttia

  1. Kaunis Inari!
    Marraskuun tunnelmaa sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo vain! Tunnelmallisia marraskuun päiviä sinullekin. :)

      Poista
  2. Pohjoisen luonto on jotain niin ihanaa, sekä kesällä että talvella. Ruskaa en siellä vielä ole päässyt näkemään. Hauskoja paikannimiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla on kyllä niin mainioita nimiä paikoilla, että kartan lukeminen hymyilyttää. Suosikkini on kyllä ihan Nukkumapään lähellä sijaitseva suo nimeltä Suolannakkomajänkä! :D

      Minäkään en ole ollut vielä koskaan ruska-aikaan Lapissa. Vielä on paljon koettavaa. Ehkäpä ensi vuonna syysreissu... :)

      Poista
  3. Olipa kerran taas kiva postaus! Olen asunut Rovaniemellä 29 vuotta. Ivalossa ja Sodankylässä muutamia kuukausia kummassakin. Olisi kiva päästä käymään joku päivä uudestaan pohjoisessa. En siihen aikaan ollut mikään varsinainen "luontoihminen". Nyt varmaan osaisi katsella maisemia toisella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ajan myötä tosiaan tapa katsoa maisemia muuttuu. Pohjoisessa tulisi varmasti vastaan paljon mielenkiintoista kuvattavaa. Etenkin nuo kuukkelit ja lapintiaiset olivat tuolla sen verran uteliaita, että melkein minunkin kamerallani olisi voinut onnistua kuvaamaan.

      Poista
  4. Katselin kuviasi hurmaantuneena ja luin postaustasi mielenkiinnolla.En ole koskaan käynyt Rovaniemeä korkeammalla ja Lappi on minulle vielä toistaiseksi huikea mysteeri.Vähän noloakin,kun ei ole siellä käynyt,kun ei tämä maamme niin suuren suuri ole.Vaikkakin helteistä saattaa matkata takaisin alkukevääseen samojen rajojen sisällä.😊On noissa erämaanäkymissä kyllä huikeaa kauneutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Lapissa riittää koettavaa. Maisemat muuttuvat todella erilaisiksi tuolla ylhäällä, ja tosiaan myös koskemattoman erämaan laajuus häkellyttää. (Vaikka ei se mitään täysin koskematonta ja asumatonta oikeasti ole, sillä saamelaiset liikkuvat siellä, mutta heidän toimistaan ei vain jää juuri jälkiä maisemaan, lukuun ottamatta noita poroaitoja ja muita siihen liittyviä sekä satunnaisia mönkijän uria. Ei kuitenkaan juuri esim. kiinteitä rakennuksia tai teitä.)

      Poista
  5. Olipa hieno reisu.
    Ja oi, ihana kevät.

    VastaaPoista
  6. Ai että miten mielenkiintoinen postaus! Ja mitkä maisemat!
    Noin "kesäiseen" aikaan en olekaan koskaan pohjoisessa ollut. Kolmesti ruska-retkellä syyskuussa, kahdesti maalis-huhtikuun hangilla, sekä kahdesti tammikuussa poronpaimennuksen taipumustesteissä Rovaniemellä, Poikaniemen paliskunnassa olen ollut :)
    Ihania, ikimuistoisia reissuja kaikki! Viimeisimmästäkin on kulunut jo 10 vuotta, joten kaipuu karunkauniisiin tunturimaisemiin on todella suuri. Ja voit uskoa, ettei tämä sinun postauksesi helpottanut tilannetta yhtään :D
    Ja voi tuota iki-ihanaa kevättä ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! Minulle taas tämä kesäkuu on ehkä tutuinta aikaa Lapissa. Muutaman reissun olen tehnyt heinä-elokuussa, mutta ruska-aika ja koko talvi on vielä tyystin kokematta. Jotain tuleville vuosillekin siis vielä jäljellä... :D Täytyy sanoa, että itsellenikin tuli näitä kuvia ja reissun havaintopäiväkirjaa selatessa ja postausta laatiessa ikävä niin Lappiin kuin kevääseenkin. <3

      Poista
  7. Ihanat kuvat ja kiva kertomus. Voi ottaa mukavan asennon tuolilla ja olla samalla ikäänkuin mukana matkassa. (Ja pakko myöntää, että heti ensimmäinen kuva sai jo vähän ikävöimään kevättä <3)

    VastaaPoista
  8. Hienot kuvat ja mielenkiintoinen kirjoitus! Ihastelen noita maisemia, kallioita ja rotkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän. Tuolla riittäisi hienoja Insta-maisemia, joita ei ole vielä "löydetty", mutta eipä niitä varmaan löydetäkään, kun kohteille on suhteellisen vaikea päästä. :D

      Poista
  9. On siellä upean näköistä! Hienot kuvat!

    VastaaPoista
  10. Ihana alkukesän viherrys! Ja korvasieniäkin saitte! Hyvä muistutus siitä, että Lapin luontoon voi lähteä, vaikkei jaksaisi rinkka selässä kulkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla on tosi hyviä korvasienimaastoja. Olen ollut usein juuri alkukesällä tai keväällä, jolloin sieniä on löytynyt runsaasti. Ja totta, mökiltä käsin voi tehdä hyviä, hienoja päiväretkiä. Erämaisiin tunnelmiin pääseminen ei edellytä rinkka selässä vaeltamista.

      Poista
  11. Nuo Inaria ympäröivät maastot ovat kyllä hienoja retkeilyseutuja. Männiköt, pahdat, harjut ja väliin maisemaa pilkuttavat vesistöt ja kosteikot. Nukkumajoki jo nimensäkin vuoksi houkuttelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, maasto on jylhää ja vaihtelevaa. Etenkin maisemat korkealta ovat silmää hivelevän kauniita.

      Poista
  12. Voi vitsi, olipa kiva lukea tästä! Omaa alkukesän Inarin reissuakin tuli ikävä ja sai vaan uutta pontta suunnitella ensi kesän Lapin reissua, syksykin olisi kyllä aika hyvä ajankohta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tätä kirjoittaessa tuli tosiaan itsellekin ikävä alkukesään ja Inariin. Itse haluaisin päästä jossain kohtaa kokemaan sen kuuluisan Lapin syksyn, kun se on vielä mulle täysi mysteeri. :D

      Poista
  13. Voi miten upeita kuvia! Oli kiva, että jaoit reissun tunnelmia.

    VastaaPoista
  14. Hyvä postaus. Aina välillä tulee mieleen, että olisiko se nyt sitten niin kamalaa asua vaikkapa Inarin kirkonkylässä. Jos työtä vain paikasta löytyisi, niin vapaa-aikana ei anakaan tulisi tylsää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mietin usein samaa. Ei se yhtään hullummalta paikalta vaikuta. Noissa maisemissa riittäisi tekemistä.

      Poista