Kun aallot murtuvat rantaan

Pelkään isoja aaltoja, sen olen maininnut teille jo monesti. Totuus on kuitenkin, että oikeastaan myös rakastan niitä. Minulla on usein ikävä niitä. Jos merelle on ennustettu mainittavaa tuulta ja olen jo etukäteen asennoitunut kohtaamaan aaltoja, mutta sitten sää yllättäen onkin oletettua rauhallisempi, eikä aallokko kasvakaan pintakareilua suuremmaksi, minulle tulee helposti jotenkin tyhjä olo. Kotiin päästyäni saatan katsella videoita surffaajista ja myrskyn kourissa kamppailevista valtamerialuksista.

Jos taas tuulee kovaa, kun olen turvallisesti mantereella, haluan usein suunnata meren rantaan katsomaan aaltoja. Tekee mieli kävellä vesirajaan, vaikka kohti vyöryvien vaahtopäiden katsominen onkin niin pelottavaa, että haluaisin vain juosta pakoon. Se on kuitenkin myös ihanaa. Jotenkin kai tykkään tunkea itseni väen vängällä sellaisten pelottavien, vääjäämättömien asioiden lähelle, joiden edessä tunnen itseni aivan totaalisen mitättömäksi ja voimattomaksi.

Eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä harmaana ja tuulisena iltana menimme jälleen seikkailulle Ruissaloon Saaronniemen rannalle. Kesäisin ja aurinkoisina päivinä niin ylikansoitettu ranta oli silloin täysin autio. Vaahtopäät juoksivat mereltä ja murtuivat kohisten rantahiekkaan. Se oli kamalan jännittävää, enkä aluksi ollut aikeissa ollenkaan mennä lähelle, mutta lopulta kuitenkin olin taas siellä, vesirajassa, kengät märkinä, hymyillen.

Kuvat ovat jälleen peräisin Krotin kännykältä. Ällöttävän mukarunollinen ja tekotaiteellinen otsikko, eikö? Kenkien kuin kenkien uittaminen säännöllisesti suolavedessä on erittäin järkevää, mutta erityisesti se tekee hyvää nahkasaappaille. Älä kokeile tätä kotona. Kettu kuittaa.