Kolmen luontohaasteen loppusummaus ja alkavan vuoden suunnitelmia

Silloin kun kyse on leppoisasta harrastuksesta, en yleensä halua sotkea siihen minkäänmuotoista kilpailua tai edes sellaisiin haasteisiin osallistumista, jotka voisivat aiheuttaa suorituspaineita ja tärvätä koko lystin. Joskus kuitenkin lähden leikkimielisesti kilpasille tai saatan tempautua mukaan vaikkapa johonkin haasteeseen kaiken uhallakin. Vuosi 2017 oli siitä poikkeuksellinen, että luontoharrastukseni sai yhtäaikaisesti kylkeensä peräti kolme tällaista tekijää. Nyt on aika koostaa suuri loppusummaus niiden tuloksista.

Kurjenrahka

Friskala

Suomen satavuotissynttäreiden kunniaksi potkaistiin käyntiin niin monta eri Suomi 100 -aiheista tempausta, kisaa ja haastetta, että suurimmasta osasta tuskin ehdin edes kuulla. Itse päätin tarttua vain kahteen. BirdLife Suomen Tunnista sata lintulajia -haaste vaikutti heti joltain, mihin haluaisin osallistua. Kun luin Metsähiipparin blogista pohdinnan Sata hetkeä luonnossa -haasteen aloittamisesta, aloin tuumia, josko kokeilisin sitäkin ihan mielenkiinnosta.

Näiden kahden Suomi 100 -aiheisen luontohaasteen lisäksi menneen vuoden retkeilyllisiä puuhiani leimasi kahdenkeskinen lintupinnakisa pikkusiskoni, toveri Pöllen kanssa. Tarkoituksena oli yksinkertaisesti havaita mahdollisimman monta eri lintulajia vuoden aikana. Kisa ei rajoittunut Suomen sisälle, mutta reiluuden nimissä ulkomaanpinnoja sai laskea vain, jos kilpakumppani oli mukana samalla reissulla.

Miten nämä sitten sujuivat?

Kurjenrahka

Kurjenrahka

Tunnista sata lintulajia -haasteen kanssa poukkoroitiin eteenpäin ailahtelevaisen kevään mukana. En ottanut itselleni mitään lisähaasteita siihen, kuten lintujen valokuvaamista tai määrittämistä joltain rajatummalta alueelta, mutta asetin tavoitteekseni toukokuun alkupuolen. Huhtikuun lopulla oltiin niin lähellä sataa, että ajatus haasteen saamisesta valmiiksi jo ennen vappua alkoi hiukan kutkuttaa, mutta annoin tilanteen kuitenkin soljua omalla painollaan. Niinpä satanen tuli täyteen toukokuun toisena viikonloppuna Satakunnan kalssikkoretkemme aikana.

Sadas lajini oli hiukan hämmentävästi hömötiainen, jota en oikeasti ollut onnistunut kohtaamaan kertaakaan ennen toukokuuta. Kertooko tämä jotain hömötiaisten harvinaistumisesta vai siitä, miten vähän liikuin hömötiaisten suosimissa maastoissa alkuvuoden aikana? Hauska sattumus on sekin, että Satakunnan retken jälkeen havaintoja taulukkoon naputellessani unohdin juuri hömötintin, joten hetken aikaa luulin retkeltä paluuta seuraavana päivänä bongaamani mustakurkku-uikun olleen se sadas laji.

Puurijärvi

Sata hetkeä luonnossa -haasteen ideana oli tosiaan pysähtyä tarkkailemaan ympäristöään, kokemaan ja ihailemaan Suomen monimuotoista luontoa esimerkiksi joka viikko parin pienen hetken ajaksi. Kriteerinä pidettiin noin tunnin mittaista luontohetkeä, ja samalta päivältäkin sai laskaea useamman hetken eri paikoista. Alun perin ajattelin, että tekisin oman blogipostauksensa jokaisesta luontohetkestä, mutta pian huomasin, että etenkin pidempien retkien ja aivan lyhyiden lähimetsäseikkailujen kohdalla tämä systeemi ei oikein toimisi. Niinpä aloin niputtaa niitä yhteen.

Nuuksio

Matsalunlahti

Alussa tuumin myös, että eiköhän sellaiset pari retkeä tai ainakin määritelmällisesti kelpoa luontohetkeä eri kohteilla tulisi toteutettua aivan automaattisesti joka viikko, mutta ei se niin itsestäänselvää ollutkaan. Mielikuvani siitä, että vietän suurimman osan vapaa-ajastani ulkoilmassa, pohjautuukin pitkälti niihin aikoihin, kun nuorempana asuin vielä maalla. Nykyisessä kaupunkiarjessa ulkoilmaharrasteita tulee harjoitettua selkeästi harvemmin. Vähintään tunnin mittaisia hetkiä luonnossa ei välttämättä tapahdu edes joka viikko, etenkään silloin, kun ulkona vallitsee ankara kökkötalvi.

Näin ollen numerot olivat koko kevättalven ja kevään ajan selkeästi jäljessä kahden luontohetken viikkotavoitteesta. Kuitenkin suunnilleen puolivälissä vuotta saavutinkin jo numeron 50/100. Harppauksen saivat aikaan aivan pienet, arkiset lähimetsäseikkailuit, joita olin dokumentoinut kevään ja alkukesän aikana ja joista sitten sain tehtyä koostepostauksen kesäkuussa. Samanlaiset pikkuretket kuittasivat paljon myös syyspuolelta vuotta. Suuri vaikutus oli myös sieniretkeilyinnollani ja tietysti lokakuun alun vaellusreissulla. Pari päivää vaellukselta paluun jälkeen tulikin tehtyä haasteen viimeinen retki.

Kuusisto

Haastetta oli ihan mukavaa kasata blogiin, mutta välillä jännitti, tuleeko satanen täyteen, ja lisäksi sekoilin laskuissa. Ajoittain olin myös vähän hämmentynyt siitä, miten monta luontohetkeä miltäkin retkeltä olisi asianmukaista laskea. Esimerkiksi jos saman kansallispuiston sisällä on vietetty ensin monta tuntia lintutornilla ja sitten vielä yksi metsässä polkuja tallaten, onko silloin oltu kahdessa eri paikassa ja koettu kaksi eri luontohetkeä vai pitäisikö koko retki kuitenkin laskea vain yhdeksi? Päädyin kahteen.

Sata hetkeä luonnossa oli myös siitä erityisen kiva haaste, että sen myötä tuli todellakin kiinnitettyä erityistä huomiota juuri niihin pieniin lähimetsissä ja muuallakin kaupunkiluonnossa vietettyihin hetkiin, sillä ilman niitä en olisi varmastikaan saavuttanut satasta ennen vuodenvaihdetta. Nimittäin isompia reissuja tulee aina loppujen lopuksi tehtyä vähemmän kuin iltakävelyjä lähimetsässä, keväänmerkkien havainnointikierroksia joutomailla tai ihan spontaaneja sieniretkiä.

Petteby

Seili

Yyteri

Lintupinnakisan kanssa mentiin myös paikoin jännittävissä tunnelmissa, mutta lopulta minä selvisin voittajaksi reilun 180 lajin tuloksellani. En oikeastaan ollut kovin yllättynyt voitostani, sillä toveri Pölle oli kesällä ja syksyllä viikkokausia niin tiiviisti kiinni töissä ja alkutalvella niin väsynyt, ettei hän pahemmin bongannut. Itse taas suhasin kesän aikana ympäriinsä kuin mielipuoli ja missasin oikeastaan vain muutamia viikkoja loppuvuodesta sairastelujen takia. Yllättävän tasaista oli kuitenkin. Me molemmat jäimme hiukan 200 pinnan haamurajan alapuolelle, ja minä voitin Pöllen vain 11 lajin etumatkalla.

Meillä kummallakin oli listallamme lajeja, joita toinen ei ollut havainnut. Pölle suoriutui paremmin petolinnuista, minä sorsista ja ylipäätään merilinnuista. Molemmilta jäi myös kokonaan havaitsematta lukuisia aivan tavanomaisia lajeja, joihin olisi voinut olettaa törmäävänsä ihan sattumaltakin vähintään kerran vuodessa. Esimerkiksi minä missasin kaikki pyrstötiaiset ja Pölle harmaapäätikat. Niiden sijaan meillä oli listoillamme kaikkea jännittävää, kuten vaikkapa rantakurvi, jonka me molemmat bongasimme toukokuussa, ja valkoselkätikka, jonka kävin kuittaamassa vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Kylmäpihlaja

Finby

En ole koskaan ennen laskenut, miten monta lintulajia olen havainnut yhden vuoden aikana. Ainoat pinnalistat, joita olen aiemmin pitänyt, ovat elämänpinnat, eri asuinpaikkojeni ikkuna- ja kotipihapinnat sekä tiettyjen reissujen retkipinnat. Vuodenpinnojen laskeminen olikin hauska kokeilu. Kuten sanottua, ei ollutkaan itsestäänselvää, että edes kaikkia aivan tavallisia lajeja tulisi kohdattua joka vuosi ilman aktiivista yrittämistä, jota en tosiaan tehnyt loppujen lopuksi kovin paljoa. Oli myös kiva nähdä, minkälaiseen tulokseen sitä ylletään näin letkeällä otteella. Olosuhteet huomioon ottaen olen tyytyväinen tulokseeni.

Pärkänvuori

Olennaisinta koko hommassa oli kuitenkin aivan ennennäkemätön motivaatio tehdä linturetkiä outoihinkin paikkoihin ja aikoihin ja sen myötä saadut aivan uskomattomat kokemukset. Ilman tätä kisaa olisin monta kokemusta köyhempi. Lisäksi silloinkin, kun mälsät sääolosuhteet, retkiseuran puute, oman fiilikseni velttous ja internetin ihmemaailman koukuttavuus olisivat hyvinkin voineet johtaa kotisohvalle jäämiseen, muutaman pikku ajatuksen suominen pinnakisalle sai minut yllättävän usein liikekannalle. Mitä kaikkea olisinkaan missannut, jos olisin jäänyt kotiin? Kannatti todellakin ryhtyä leikkiin!

Salamajärvi

Nyt lienee kohdallaan kysyä itseltään, jäikö bongausvaihde päälle.

En ole ihan varma, miten suhtautua siihen, että olen jo nyt useamman kerran selannut viimevuoden havaintojani pohtien, miten voisin tänä vuonna ylittää itseni. Noin yleisesti ottaen en ole ikinä ollut sellainen lintuharrastaja, jolle pitkät havaintolistat ovat touhussa olennaisinta, enkä haluakaan olla. Minulle seikkailut ja elämykset, villien eläinten kohtaaminen ja niiden elämän rauhallinen tarkkaileminen luonnossa ovat niitä tärkeimpiä seikkoja tässä, enkä halua vahingossakaan lipsua urheiluhenkisyyden puolelle.

Kun pinnakisa ei oikeastaan muuttanutkaan asennettani itse lintuja kohtaan, vaan lähinnä lisäsi omaa motivaatiotani retkeilyyn ja sitä myötä vei minut aiempaa monipuolisempiin seikkailuihin, olen päättänyt pitää listaa vuodenpinnoista myös tänä vuonna. Olen kuitenkin luvannut itselleni, ettei minun tarvitse yrittää ylittää itseäni, eikä välttämättä olla edes siskoani tai ketään muutakaan parempi. Kunhan nyt pidän pientä pöhinää päällä, jotta saisin jatkossakin motivoitua itseni samalla tehokkuudella liikkeelle ja uusien elämysten pariin.

Sattmark

 

Teijo

Ruissalo

Entä mitenkä muiden luontoaiheisten haasteiden laita tänä vuonna?

Ajattelin, etten ainakaan toistaiseksi lähde toteuttamaan mitään blogihaasteita tai muita sellaisia juttuja, jotka vaativat aktiivista raportointia. Opiskelu on nähtävästi jo nyt syönyt aktiivisuuttani bloggauksen parissa, joten kevään opintosuunnitelmani huomioon ottaen olisi ihan tyhmää yrittää sitoutua johonkin pitkäkestoiseen blogihaasteeseen, jota pitäisi ehtiä ja jaksaa huomioida säännöllisesti. Olisi kauheaa, jos bloggaaminen saati luonnonharrastus alkaisi muuttua pakkopullaksi, joka kaipaa jatkuvaa huomiota silloinkin, kun ei lainkaan jaksaisi tai ehtisi.

Alustavasti olen kuitenkin hahmotellut vuoden retkikalenteria, joka toki sisältää myös hiukan tavoitteita. Haluaisin muun muassa ehtiä nukkua enemmän öitä ulkona, kun kerran rakastan sitä niin paljon. Kaavailen telttailu- tai muuta yöpymisretkeä keskimäärin joka toiselle kuukaudelle. Lapin-vaelluskin tietysti kutkuttaisi, samaten taas jonkinlainen ulkomaanreissu. Katsotaanpa nyt kuitenkin alkuun, miten tämä vuosi lähtee etenemään, eikä oteta liikoja paineita suunnitelmista ja tavoitteista. Mennään sinne, minne jalat vievät.

Tuorla

Vaarniemi

Tätä koostetta pikkuhiljaa kasaillessani valitsin kuvitukseksi satunnaisia otoksia menneen vuoden retkiltä ja linkitin kuvatekstit retkipostauksiin. Kahdesta viimeisestä en tosin ole postannut. Kävin välipäivinä sekä nuotioretkellä Tuorlan rannassa että lintubongauspyrähdyksellä Vaarniemellä. Tuorlassa oli harmaata ja sateista, Vaarniemellä lempeää ilta-aurinkoa ja kuutamon valoa. Niihin tunnelmiin olikin mukavaa päättää monipuolinen retkeilyvuosi.

#suomi100 #100hetkeäluonnossa #100lintulajia

Kuusistossa muuttolintuja hyvästelemässä

Teijon-retkeämme seuraavana päivänä päätimme tehdä jotain vähän erilaista. Koska en selkeästikään ollut vielä patikointikunnossa, ajattelimme ottaa vähän rauhallisemmin, hengata lintutornilla ja istuskella iltanuotiolla. Suuntasimme siis iltapuolella päivää Kuusistoon. Sääennuste uhkaili sateella, mutta ajattelimme lähteä kokeilemaan onneamme. Toverit Pölle ja Mölysammakko tarttuivat mukaan. Kun saavuimme kohteeseen, sää oli vielä oikein kaunis, puolipilvinen ja kevyen tuulinen, mutta pilvet olivat kyllä synkän näköisiä.

Näkymä lintutornilta lahdelle.

Kuusistonlahden eteläisellä tornilla oli meitä ennen jo pari tyyppiä kaukoputkineen. Yleensä minusta on ihan mukavaa, kun torneilla on muitakin, mutta tällä kertaa kohtaaminen oli kyllä niin tyrmistyttävä, että täytyy vähän räntätä. Heti alkuun, kun kysäisin tyypeiltä, mitä on näkynyt, vanhempi ukkeli alkoi valittaa minulle siitä, ettei pitäisi kysellä vaan katsoa itse - ihan kuin hän olisi luullut meidän oikeasti tuoneen itsemme ja optiikkamme tornille ilman, että aikoisimme oikeastaan katsoa lintuja ollenkaan.

No, toinen kaveri lähti aika pian, mutta sitä huonokäytöksistä ukkelia jouduimmekin sitten sietämään miltei koko tornillaoloaikamme - ja sietämistä siinä todellakin riitti. Hänen mielestään kaikki meissä oli paheksuttavaa ja hän katsoi asiakseen paasata siitä meille. Tyypin asenne oli selkeästi "nykyajan nuoriso ei osaa mitään, suhtautuu kaikkeen väärin, ei tiedä mitään ja haluaa tahallaan aiheuttaa haittaa koko maailmalle" plus "naiset eivät voi tietää tai osata mitään" eli oikeastaan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Niin sanottu keskustelu oli yksipuolista paheksuntaa ja pätemistä.

Ironisinta oli, kun ukkeli valitti, ettemme me nuoret bongarit - koska sellaisiksi hän meidät oletti bongausvitsiemme vuoksi - osaa ollenkaan nauttia luontokokemuksista, kun pilaamme ne vain laskemalla pinnoja. Siinä samalla hän itse kuitenkin hyvää vauhtia pilasi meidän luontokemustamme huonolla käytöksellään! Selkeästi hänen mielestään oli vain yksi oikea tapa kokea luonto, ja se oli hänen tapansa, eikä häntä kiinnostanut kuunnella toisten näkökulmia, koska hän oli jo päättänyt kaikkien muiden olevan joka tapauksessa eri mieltä ja siten väärässä.

Hiukan muhkeita pilviä.

Tämä oli taas niitä tilanteita, joiden päätteeksi ei voinut kuin ihmetellä, miksi oikeastaan jaksoi itse vaivautua pysymään asiallisella ja letkeällä linjalla, kun toisen käytöstavat ja huumorintaju olivat selvästi jääneet kelkasta joskus 50 vuotta sitten. Mahtaa moisen asenteen kanssa eläminen olla kurjaa, kun koko ajan vain täytyy paheksua kaikkea. Pystyyköhän siinä edes keskittymään nauttimaan niistä luontokokemuksista, kun pää on niin täynnä yleistä negatiivisuutta koko muuta maailmaa kohtaan?

No mutta nyt, kun ränttäämiset on räntätty, siirryttäköön itse asiaan. Paheksujasedän läsnäolosta huolimatta onnistuimme havaitsemaan vaikka mitä hienoa, ja hänen lähdettyään pystyimme viimein myös fiilistelemään kaunista iltaa ja viimeisiä hetkiä muuttolintujen tarkkailun parissa ilman, että kaikkea mitä sanomme tai teemme voidaan käyttää meitä vastaan. Kylläpä tunnelma muuttui seesteiseksi, kun ukkeli häipyi tornilta.

Kuusistonlahdella oli aivan hurjasti lepäileviä muuttajia. Töyhtöhyyppäparvi oli satapäinen ja piti ihanaa mekkalaa rantalietteillä. Pieni joukko kurkia kuljeskeli vastarannalla. Jokunen joutsen ja pari alliakin uiskenteli lahdella. Sähkölangoilla keikkui kottaraisia ja rastaita. Hanhiakin oli, mutta ne lepäilivät kauempana, oikeastaan Piikkiönlahden puolella jo, joten niistä ei oikein ottanut selvää meidän varustuksellamme.

Toveri Krotti, joka ei kaiken aikaa tuijottanut röörin läpi lahdelle päin, huomasi kaksi metsäkaurista, jotka kävelivät käytännössä katsoen suoraan tornin alle. Ne toki säikähtivät havaitessaan meidät ja lähtivät lipettiin, enkä ehtinyt saada niistä muuta kuvaa kuin pensaikkoon katoavan takapuolen, mutta kohtaaminen oli todella ilahduttava. Kauriit ovat niin hienoja eläimiä!

Maisemaa Kuusiston linnanraunioiden rannasta.

Liki parinsadan yksilön kurkiaura saapui lahden ylle ottamaan korkeutta pitkäksi aikaa ja lähti sitten matkalentoon etelään päin. Pian niiden mentyä nousivat lepäilemässä olleet kurjetkin siivilleen ja lähtivät samaan suuntaan. Niiden menoa oli haikeaa katsella. Muita matkaatekeviä parvia ei nähty, mutta varsinainen show alkoikin vasta hämärän tultua, kun olimme jo siirtyneet linnanraunioiden puolelle.

Kokkaillessamme nuotiopaikalla päivällistä aloimme kuulla hanhien kaakatusta. Riensin rantaviivaan katsomaan ja näin tummuvaa taivasta vasten pienen parven kirjohanhia lennossa. Pian parvia alkoi kuitenkin ilmestyä taivaalle lisää, muodostaen aina vain jatkuvia ketjuja horisonttiin. Ne menivät kuitenkin niin kaukana ja valo alkoi olla jo niin vähissä, ettei lajeista saati yksilömääristä päässyt enää kartalle. Ainoa, mitä lopulta havaitsimme, oli valtaisa kaakatus, joka tuntui yltyvän ja yltyvän. Niinpä emme edes yrittäneet tihrustella niiden suuntaan, vaan istuimme vain nuotion ääressä ja kuuntelimme.

Ilta pimeni nopeasti, ilma viileni, mutta onneksi nuotio lämmitti ja valaisi. Kokkailimme jälleen niitä käyttämättä jääneitä vaelluruokiamme pois homehtumasta. Tällä kertaa oli vuorossa pannupitsojen paistaminen retkikeittimellä. Taikina tehdään valmiiksi kotona kootusta jauhosekoituksesta ja vedestä ja levitetään leivinpaperilla peitetylle paistinpannulle. Kuivatut täytteet liotetaan ja asetellaan taikinan päälle. Pitsa paistetaan ensin kypsäksi pohjapuolelta, sitten se vielä käännetään leivinpapereiden avulla ympäri, paistetaan hetki lisää, ja sitten onkin valmista. Hyvin onnistui ja maistui mahtavalta!

Kun ruokailumme oli jo loppusuoralla, alkoi ripsiä sadetta. Yritimme kasata kamamme nopeasti ja palata vikkelästi autolle, mutta hiukan siinä ehti kyllä kastua, sillä sade voimistui nopeasti aikamoiseksi ryöpyksi. No, ainakaan ei tarvinut jäädä sammuttamaan nuotionrippeitä itse, kun sade hoiti sen puolestamme. Tämä muuttavien hanhien huutojen täyttämä ilta oli kyllä harvinaisen sykähdyttävä. Alkoi todella tuntua, että syksy on ohi ja talvi kolkuttelee ovella.

Lopuksi tunnelmallinen nuotiokuva.

Tämän postauksen myötä saan #100hetkeäluonnossa-blogihaasteen täyteen. Oikeastaan iltaan sisältyi määritelmällisesti kaksikin hetkeä, sillä hengasimme pidempään molemmissa paikoissa, mutta jäljellä on enää yksi numero, se viimeinen.

#100hetkeäluonnossa (100/100)

Ruskaretkeilyä Teijossa plus pieni peurakolari

Kun syksyn vaellusreissumme jäikin vilustumiseni vuoksi lyhyeksi, lähdimme virittelemään jatkoideoita. Parin yön yli lepäiltyäni en tuntenut itseäni enää mitenkään kuolemansairaaksi, joten ei houkutellut jäädä kotiin möllöttämään, kun kerran Krottikin oli jo anonut lomapäiviä koko viikoksi ja minä nollannut kalenterini opiskeluhommista. Niinpä päätimme toteuttaa pari erilaista päiväretkeä, jotka olisivat sen verran kevyitä, että jaksaisin, vaikka astmatulehdus ja flunssa olivat edelleen läsnä jossain taustalla.

Ensin suuntasimme patikoimaan Teijon kansallispuistoon. Koska lähdimme liikkeelle suhteellisen ajoissa, ajattelimme saavamme kahdeksan kilometrin Sahajärven kierroksen taitettua päivän aikana ihan mukavasti ilman, että alentunut hengityskapasiteettini alkaisi vaivata liiaksi. Jätimme auton Nenustannummen parkkikselle ja läksimme metsään. Ilma oli kohtuullisen lämmin, mutta aika tuulinen. Aurinko pilkahteli välillä. Matka taittui suopainanteiden ja kallioiden yli ihan leppoisasti. Maisemia kelpasi fiilistellä.

Näköalat kallioilta olivat vallan mainiot. Tässä kohtaa puiden takana taitaa siintää Hamarinjärvi.

Suonäkymät miellyttivät myös silmää. Värimaailma oli aivan ihastuttava!

Ruska oli parhaimmillaan, samaten sieniaika. Pysähtelimme siis tuon tuostakin ottamaan kuvia ja poimimaan sieniä. Pikkupysähdykset olivat myös hengitykseni kannalta tervetulleita, sillä etenimme epähuomiossa liian kovaa vauhtia ylämäkeen, jolloin hengenahdistus ja heikotus alkoivat hiipiä takaisin. Sienet ja kuvaaminen tarjosivat pakollisia taukoja, joiden aikana ehti hengitellä rauhallisesti.

Olen aiemminkin eräällä taannoisella vaelluksella havainnut, että keskittymällä sienten keräämiseen pystyy yllättävänkin kipeänä suoriutumaan patikoinnista, kun tulee automaattisesti tauottaneeksi etenemistä pysähtymällä poimimaan. Tietysti myös ajatukset on helpompi pitää kasassa, kun on jotain erikoisen mukavaa ja helposti lähestyttävää tekemistä siinä kävelyn ohessa.

Sienistä satoisimpia olivat suppilovahverot ja orakkaat. Muutama kantarellikin löytyi. Hauskasti koko retken paras sienipaikka tuli vastaan ihan suoraan pääreitin varrelta - sieniä oli aivan vilisemällä molemmin puolin ja jopa keskellä polkua. Tällaisissa kohdissa tuntee itsensä aina jotenkin tosi onnekkaaksi, eikä voi olla ihmettelemättä, miten kukaan muu kulkija ei ole vielä kerännyt herkkuja mennessään!

Rusko-orakas mustikanvarpujen seassa.

Tämä pieni mutta sisukas vauvamänty ja värikkäät jäkälät suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi.

Olin lukenut jostain ennen retkeen lähtöä, että Sahajärven kierros kulkisi pitkiäkin matkoja tylsässä, juuri ennen kansallispuiston perustamista osin hakatussa metsässä, mutta matkamme varrella ei tullut kyllä vastaan kuin yksi lyhyt pätkä hiljattain käsiteltyä, nuorempaa metsää, eikä sekään mitenkään erikoisen kurjaa kuljettavaa ollut. Sillä pätkällä kohdattiin vieläpä pikkukäpylintuja, joten metsän yleiseen olemukseen ei paljon ehtinyt kiinnittää huomiota, kun keskittyi ihmettelemään hauskojen piukuttelijoiden menoa.

Toki emme ehtineet kiertääkään koko lenkkiä, joten osa maastoista jäi näkemättä, sillä jo ennen Laviakallion parkkipaikalle saapumista alkoi olla selvää, ettemme ehtisi viimeistellä kierrosta ennen hämärän tuloa. Hengitykseni ei sujunut enää kovin hyvin, oloni alkoi olla tehoton, eikä enää edes tasamaalla kulku tuntunut etenevän mielekkäästi. Niinpä aloimme suunnitella paluuta lyhyempää reittiä takaisin autolle. Ihan ensin ajattelimme kuitenkin suoriutua Kalasuntin laavulle hoitamaan olennaisimman eli ruokailun.

Sitä vähemmän luonnontilaisen kaltaista metsäosuutta. Ei paha, ei paha, mutta polku oli kyllä paikoin ihan velliä.

Harvennetusta metsästä noustiin taas tosi hienolle kalliolle kulkemaan.

En ole ikinä ennen sattunut retkilläni sellaiselle vesistönylityspaikalle, jossa olisi köysilossi. Niinpä olin lapsellisen innoissani Kalasuntista. Saapuessamme laiturille lossi oli tietysti vastarannalla, joten se piti ensin kiskoa luokse. Homma oli yllättävän raskasta, eikä hitaasti eteenpäin nytkähtelevä, kelluva laiturinpätkä tuntunut ollenkaan tulevan lähemmäs. Kun lopulta olimme lossin kyydissä, olin ensin vähän hädissäni kulkupelin näennäisestä kiikkeryydestä ja keinahtelevasta etenemisestä, mutta kyllä siihen onneksi tottui ennen vastarantaa. Lossiylitys oli hauska elämys!

Saapuminen Kalasuntin köysilossille.

Laavulla ei yllättäen ollut ketään, vaikka ilta oli retkeilyteknisesti täydellinen. No, saimmepahan toilailla ihan keskenämme. Olimme nimittäin päättäneet omistautua tänään erätaito-osaamisemme täydentämiselle. Tämä siis tarkoitti sitä, että minä sain heti laavulle saavuttuamme alkaa huolehtia ruuanlaitosta, kun Krotti puolestaan vastasi tulenteosta. Tyypillisesti hoidamme hommat aina niin päin, että minä suunnistan ja teen tulet, Krotti kokkaa, joten ajattelimme ryhtyä siirtämään tietotaitoa eteenpäin toisillemme, jotta pystyisimme kumpikin puuhailemaan itsenäisemmin.

Koska vaelluksemme Salamajärvellä oli jäänyt kesken, meillä oli vielä koko joukko omatekoisia vaellusateria-aineksia käyttämättä. Pääsimme siis tuhlaamaan niitä pois homehtumasta - emme nimittäin tiedä yhtään, miten hyvin kotikuivatut, säilöntäaineettomat, minigrippeihin pakatut ateria-ainekset säilyvät pidemmän päälle. Pääruuaksi oli määrä laittaa linssipataa, joten niiltä osin pääsin kokkailusta helpolla. Lisäksi Krotti kuitenkin nakitti minut sämpylänleivontapuuhiin, joten pientä haastettakin oli, minä kun olen tottunut kokkaamaan retkioloissa vain sitä kuuluisaa yllätyspataa.

Linssipadan kuiva-aineet sai oikeastaan kaikki heittää samalla kertaa pataan. Punaiset levyt ovat tomaattipyrettä. Sitä on yllättävän helppo kuivata tuollaisiksi lätyiksi, jotka sitten sulavat kypsyvän ruuan sekaan.

Retkikeittimestä saa viriteltyä eräänlaisen uunin leipien paistamiseen, kun laittaa paistinpannulle vettä porisemaan, kattilan sen päälle kellumaan, leipätaikinan sinne muffinivuokiin lusikoituna ja alumiinifoliota kanneksi. 

Ruokien kypsymistä odotellessamme ihailimme Kalasuntin maisemia. Ilta-aurinko valaisi jyrkästi vastarannan metsänreunan. Krotti yritti narrata fisuja koukkuun. Jostain kuului kurkien huutelua, mutta emme nähneet itse auraa - oletettavasti se meni jossain niin korkealla, ettei sitä pystynyt erottamaan pilvistä. Tunnelma oli todella leppoisa ja kaunis. Siihen olisi voinut jäädä jumittamaan vaikka loputtomiin. Ruoka onnistui myös oikein hyvin ja sitä oli ilo syödä, tosin sämpylät eivät oikein ottaneet kunnolla kypsyäkseen. Leipätaikinan reseptiä täytynee siis vielä säätää.

Laittaessamme vielä kahveja laavulla paikalle saapui toinen seurue. He pääsivät hyödyntämään suoraan valmista hiillosta meidän jäljiltämme, joten olimme lopulta samoihin aikoihin valmiit lähtemään. Olimme vieläpä menossa samaan suuntaan, niin sanotusti takaisinpäin, joten läksimme sitten yhtä matkaa lossille. Järvenylitys menikin paljon nopeammin, kun sisukkaita köydenkiskojia oli enemmän. Lossimatkan aikana näimme yhden yksinäisen kurjen, ja laskevan auringon valo teki maisemalle jälleen kummallisuuksia.

Näkymä Kalasuntin laavulta vastarannalle.

Kun etenimme Sahajärven yli, maisema näytti aivan epätodelliselta.

Patikoidessamme takaisin Laviakallion parkkipaikan suuntaan ilta alkoi tosissaan hämärtää, eikä pitkä ruokatauko ollut yhtään kohentanut vointiani, joten päätimme, että minä jään tälle parkkikselle odottamaan, niin Krotti voi reippaampana jolkottaa tienvartta Nenustaan hakemaan auton. Istahdin sitten sadetakkini päälle metsän reunaan reppujemme viekkuun katselemaan auringonlaskun värien hiipumista taivaalla, kuuntelemaan tiaisten satunnaisia tipittelyjä hämärästä ja pelleilemään kameralla. En oikeastaan ehtinyt edes tylsistyä odotteluun, kun Krotti jo ajoikin poimimaan minut kyytiin.

Onnistuin ottamaan tällaisen härön kuvan, joka muistuttaa minua vahvasti siitä, mitä omalle näkökentälle ja havaintokyvylle ylipäätään tapahtuu, kun saa tosi vahvaa rauhoittavaa. Olen pari kertaa joutunut erinäisiä lääketieteellisiä operaatioita varten olemaan kevyessä sedaatiossa, ja tämä otos jos jokin kuvaa hyvin sitä tunnetta! 

Jatkoimme matkaa vierailulle isosiskoni, toveri Vieteripellen, ja hänen perheensä luokse heidän uuteen kotiinsa nyt, kun kerran olimme kuitenkin jo valmiiksi sopivasti oikealla suunnalla liikkeellä. Pimeällä pikkutiellä Salon takamailla ajaessamme jouduimmekin osallisiksi yllättävään tilanteeseen. Vastaantulija koukkasi yhtäkkiä kaistallemme, mutta palasi nopeasti takaisin omalleen ennen kuin mitään todellista nokkakolarin riskiä ehti syntyä - ja sitten ajovaloihimme ilmestyi valkohäntäpeura, jotka sätki kyljellään tiellä. Vastaantuleva auto oli töytäissyt sitä.

Pysähdyimme oitis penkalle, löimme hätävilkut päälle. En ollut ennen tätä ikinä ollut eläinkolarissa, eikä myöskään Krotti, joten hetken me vain hätiköimme. Peuraan kolaroineet vastaantulijat jäivät tietenkin myös paikalle, mutta he olivat aika järkyttyneitä ja ihan pihalla sijainnista, joten minä siinä navigaattorin ääressä jo valmiiksi istuessani soitin hätäkeskukseen.

Onneksi kenellekään ei ollut sattunut mitään - paitsi tietenkin peuralle, joka sekin kuitenkin nousi pian jaloilleen ja pakeni, ja toki eläimeen osuneelle autolle, mutta se oli säästynyt vain pienellä lommolla. Niinpä ainoa toimi, joka oli tarpeen suorittaa paikan päällä, oli eläimen pakosuunnan merkitseminen, jotta riistaväki voisi lähteä jäljittämään.

Meillä ei ollut mukana riistaonnettomuusmerkkejä tai muutakaan käyttökelpoista paperia, joten jätimme sitten toisen istuma-alustoistamme tienvarteen klapilla paikoilleen tuettuna ja kirjoitimme siihen peuran pakosuunnan. Myöhemmin paikallinen metsästäjä kertoi puhelimitse, että eläintä oli ajettu pitkään mutta ei oltu saatu kiinni, eikä se ollut jättänyt verijälkiä, joten sen todettiin selvinneen hengissä. En tietenkään tiedä paremmin, mutta valitettavasti veikkaan elukan kuitenkin saaneen sen verran pahoja sisäisiä vammoja, ettei se varmaan pitkään sinnitellyt.

Tämäkin kuva on vielä Teijosta. Kamerasta loppui akku pian tämän jälkeen. Ei sillä, ettäkö muutenkaan olisin ensimmäisenä ajatellut valokuvaamista, kun kolaripaikalla tuijotin kaikilla raajoillaan ilmaa huitovaa kaunista eläintä ja  mietin, mitä hemmettiä sille pitäisi tehdä. Se oli tosi surullista.

Retkipäivä jätti kyllä vahvoja muistoja, eikä tuota peuravälikohtausta ainakaan unohda ihan heti. (Meni hyvä tovi, kunnes sain lakattua ajattelemasta, mitä olisi voinut käydä, jos valkohäntäpeuran sijaan metsästä olisikin laukkonut hirvi.) Tulipahan myös todettua, että vaikka kotona möllöttäessä vointi alkaisi olla jo ihan terveen oloinen, ei kannata kuitenkaan ehkä ihan heti lähteä kauheasti maastoon rynttäämään, koska sieltä se taas puskee takaisin pintaan heti tilaisuuden tullen.

Siltä varalta, jos toimintaohjeet riistaonnettomuuden sattuessa eivät ole ihan tuoreessa muistissa ja tulee kuitenkin oltua tien päällä syrjäseuduilla varsinkin hämärällä, suosittelen tsekkaamaan Riistakeskuksen ohjeistuksen ja vaikkapa tulostamaan muutamia onnettomuusmerkkejä kyytiin.

Viimeisiä viedään! Retkihaaste #100hetkeäluonnossa saavutti tämän myötä luvun 99/100.

Haunisten allas - silloin kun päivät olivat vielä valoisia ja värikylläisiä

Tänään tuntuu, kuin päivä ei olisi varsinaisesti koittanut ollenkaan. Taivas on paksun harmaan pilvikerroksen peitossa, maisema on sinertävän hämärä. Aurinko taitaa olla jo laskenut, mutta sitä ei huomaa oikein mistään ennen kuin ilta ihan kunnolla pimenee.

Sytytin kynttilän, istahdin sohvalle pitämään taukoa kotiaskareista - en ole järin pitkäjänteinen työskentelijä sillä saralla - ja aloin selailla valokuviani. Vastaan tulivat nämä, kuvat lokakuun loppupuolelta, ihan muutaman viikon takaa. Melkoinen kontrasti tämän hetken tunnelmaan.

Silloin aurinko paistoi niin, että häikäisi, ilma oli vielä melko leppeä ja maisema kylpi väreissä. Toveri Krotin pikkusisko oli meillä käymässä, ja kävimme porukalla Haunisten altaalla vähän heiluttelemassa alaraajojamme ennen kuin suuntasimme Myllyyn syömään ja shoppailemaan ja kahvittelemaan.

Minulla oli toki myös kiikarit mukana, joten välillä pysähdeltiin havainnoimaan elämää altaalla. Paikalla oli päivää aiemmin havaittu pikku-uikku, mutta nyt se ei enää ollut maisemissa. Sen sijaan isokoskeloita suorastaan vilisi, laulujoutsenia ja sinisorsia oli muutama. Korppi lensi läheltä yli.

Edellisestä vierailustani altaalla oli ehtinyt kulua jo vuosia - se on vähän hassua ottaen huomioon, miten lähellä sitä asumme nykyään - joten en ollut vielä aiemmin nähnytkään sinne rakennettuja uusia tulentekopaikkoja. Sen potentiaalia retkeilykohteena ollaan selkeästi työstämässä. Tämän kannalta toki oli vähän mälsää huomata, että osa metsästä oli avohakattu, ja polku kulkee nyt hakkuuaukon poikki.

Haunisten allashan on alun perin raakavesivarastoksi perustettu pieni tekojärvi. Aikanaan siellä ei saanut ulkoiluttaa koiria, eikä ratsastaa tai tehdä muutakaan, mikä olisi voinut tärvätä veden laatua. Viitisen vuotta sitten allasta lakattiin hyödyntämästä alkuperäiseen käyttöönsä ja alettiin kehittää virkistyskohteena. Sinne on kaavailtu uimarantaakin, mikä olisi tosi kiva lisä, sillä käsittääkseni Raisiossa ei ole vielä yhtään virallista uimapaikkaa.

Aiemmin viikolla oli ollut sateista, joten polku oli paikoin aivan tulvan vallassa, mutta kyllä Krottikin selvisi siitä tennareilla, kun vain hyppeli ja kierteli. Myös altaan vesi näytti olevan korkealla. Retkipäivänämme sää oli onneksi mitä seesteisin, juuri sellainen täydellinen aurinkoinen syyspäivä, jolloin maisema näyttää aivan ylitsepursuvan värikylläiseltä. Nyt näitä kuvia kelpaa selailla ja fiilistellä värejä.

Täytyy kyllä sanoa, että meillä itse asiassa paistoi aurinko viimeksi vasta edellispäivänä, joten ei tässä nyt vielä mitenkään ihan epätoivoisia olla sen suhteen. Juuri nyt hämärät päivät tuntuvat toistaiseksi ihan miellyttäviltä. Katsotaan sitten vuodenvaihteen tienoilla, miten paljon alkaa olla ikävä päivänvaloa.

#100hetkeäluonnossa (98/100)

Pieniä sieniretkiä

Mielestäni tämä sienisyksy on ollut hyvä. Tietysti käsitystäni muovaa eniten se, miten paljon ylipäätään ehdin sieniretkille. Saatan pitää hyvää sienivuotta niukkana ihan vain, koska en ole itse ennättänyt sienestää riittävän usein saadakseni hyvää kuvaa tilanteesta, ja puolestaan vähäisempikin sienisato muuttuu päässäni suureksi, kun muistelen vain sitä, miten monta sieniateriaa on tullut syötyä ja paljonko saalista säilöttyä, vaikka tosiasiassahan se korreloi eniten sieniretkien määrän kanssa. Ehkä tämä on siis ollut ainakin hyvä sieniretkisyksy.

Tämä taitaa olla orahytykkää. Sitä en ole ikinä maistanut. Kannattaisi kuulemma nauttia sokerin kera.

Oikeastaan aika suuri osa sieniretkistäni ei tyypillisesti ole edes mitään varsinaisia retkiä, vaan pieniä pistäytymisiä sopivilla paikoilla ihan vain ohikulkumatkalla noukkimassa parhaat päältä. Mutta kyllä minä välillä lähden vähän pidemmäksikin aikaa maastoon puhtaasti sienestysaikomuksissa. Plussaa on tietysti, jos kohde on muutenkin hieno. Nuorempana, kun asuin yhä landella, saatoin sienestää monena päivänä viikossa, mutta nykyään retki viikon-parin välein on jo paljon.

Vuoden ensimmäinen varsinainen sieniretkeni taisi olla elokuun lopulla, kun toverit Pölle ja Mölysammakko johdattelivat meidät Mölysammakon entiseen lähimetsään erään turkulaisen lähiön taakse etsimään kantarelleja. Oli hauskaa olla kerrankin itse se, joka ei tunne kohdetta, ja seurata tyyppiä, joka tietää "ton puskan takana kasvaa aina kantarelleja" -tarkkuudella, mihin kannattaa mennä. Tällaiset lähiöiden takametsät ovat myös usein aivan yllättävän hienoja paikkoja, niin tämäkin.

Kesän ensimmäisiä keltavahveroita. Kuva on toveri Krotin kännykältä.

Elokuussa ehdittiin käydä vielä toisenkin kerran samalla porukalla sieniretkellä. Nyt suuntasimme kohtuullisen hyväksi sienipaikaksi tietämäämme metsään Kaarinan puolelle Nunnaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta mikäs siinä, kun ehdimme kuitenkin poistua metsästä ennen kuin tuli kunnolla pimeää. Voitatti oli tosi satoisa, mikä oli hurjan ilahduttavaa, koska se on yksi suosikeistani. Jostain syystä minä kuitenkin kuvasin taas pelkkiä myrkkysieniä.

Hienoja kärpässieniä, ehkä pantteri- tai ruskokärpässieniä. En yrittänyt määrittää sen tarkemmin.

Elokuun lopulle mahtui myös pieni saaristoseikkailu toveri Krotin kanssa, ja sen yhteydessä kävimme Sattmarkissa rymyämässä sienestysmielellä. Ensin tietysti kahvittelimme Sattmarkin kaffetuvalla, johon on ihan pakko pistäytyä aina, kun liikkuu niillä nurkilla ihmisten aikoihin. Sitten maastoon! Sattmarkin poluilla voisi kävellä vaikka koko päivän, mutta me viipyilimme vain pari tuntia. Ämpäri tuli puolilleen pääasiassa tatteja ja limanuljaskoja.

Krotti on jostain syystä innoissaan nuljaskoista, vaikka tietääkseni hän ei edes pahemmin pidä niiden mausta.

Sattmarkin metsissä on kaikkea jännää. Tämä kuusi kasvaa maanmyötäisesti.

Pronssikautinen hautaröykkiökin löytyy ja onpa vielä tosi hienolla maisemapaikalla.

Ämpäri sai pikkuhiljaa täytettä.

Syyskuu olikin sitten aivan täynnä sienestystä. Pidempiä retkiä tehtiin pari. Yhtenä syyskuun alun iltana kävimme taas Pöllen, Mölysammakon ja Krotin kanssa minulle aika vieraalla metsäalueella Ravattulassa. Vanhassa kuusimetsässä oli hämärää jo ennen kuin aurinko alkoi painua mailleen. Korppi raakkui jossain lähellä. Osuimme jännittävän kivimuodostelman kohdalle, ja Pölle muisteli jonkun joskus maininneen sen olevan mahdollisesti vanha seitapaikka.

Sienirintamalla oli menestyksekästä. Limanuljaska oli jälleen yksi satoisimpia lajeja, mutta haperoitakin löytyi runsaasti. Keräsimme myös haarakkaita, mutta hämärässä metsässä määritys jäi ihmettelyn tasolle, ja kotiin päästyämme totesimme ne syömäkelvottomaksi lajiksi. Kamerani kohdistin tällä kertaa pääasiassa limasieniin, jotka olivat tosi vinkeän värisiä. Paljon muuta en saanutkaan kuvattua, kun pimeä yllätti.

Limasieniä! En ole koskaan opetellut tunnistamaan näitä tarkemmin, joten jätän tämän tähän.

Nostin linssin limasienistä maisemaan. Kävelevät ihmiset näyttävät kuvissa aina tanssivan.

Toveri Lilla Milla muutti tänä syksynä toistaisen pysyvästi pääkaupunkiseudulle, joten hän päätti viimein kertoa meille "salaisen sienipaikkansa" ennen lähtöään Turusta. Niinpä suuntasimme retkelle yllättävän lähellä Länsikeskusta sijaitsevaan metsään tsekkaamaan mestoja. Juuri sillä hetkellä alkusyksyn sienten aika alkoi olla ohi, eivätkä suppilovahverot sun muut olleet vielä heränneet, joten saalista saatiin yllättävän vähän, mutta paikka vaikutti kyllä tosi hyvältä ja monipuoliselta, eikä maisemissakaan ollut valittamista.

Hyvää esimakua metsästä antoi tämä rinne, jossa kasvoi vierivieressä vaikka mitä. Sain samaan kuvaan ängettyä lampaankäävän, limanuljaskan ja punaisen kärpässienen.

Sitten vastaan tuli suomuorakkaiden keijukehä. En tiennyt, että nekin voivat muodostaa tanssipiirejä! Nämä itiöemät olivat jo parhaat päivänsä nähneet, joten jätimme kehän seuraavien kulkijoiden ihailtavaksi, mutta tänne kannattaa selkeästi eksyä uudestaankiin, jos valtaisa orakassaalis on tähtäimessä.

Jänniä sieniä riitti muutenkin. Maljakkaita löytyi vaikka miten.

Lokakuussa riitti kosteutta ja lämpöäkin, joten sienet jatkoivat bileitään pitkin mäkiä ja metsiä. Meillä oli luontoliittolaisten kanssa sieniretki ja -kokkailuilta lokakuun puolivälissä Kaarinassa, ja sen yhteydessä päästiin paitsi sienestämään ja tekemään kolmea erilaista ruokalajia maisteltavaksi satoisimmista sienistä, myös maistelemaan erikoisempia löytöjä kuten anisherkkusientä. Ilta oli tosi hauska ja mielenkiintoinen.

Nämä lahottajat jäivät mysteeriksi.

Suppilo- ja kosteikkovahveroita löytyi harvakseltaan, mutta isolla porukalla saimme kuitenkin ihan kohtuullisen saaliin.

Nyt alkaa ruokasienivalikoima metsissä jo pikkuhiljaa huveta, mutta suppilo- ja kosteikkovahverot jatkavat, kunnes talvi peittää ne alleen. Juhlat sen kun jatkuvat. Vielä ei siis ole myöhäistä lähteä sieniretkelle.

Syksyn mainittavimmista sieniretkistä voisin listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen kuusi luontohetkeä, joten numerossa 97/100 mennään. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten pitkällä jo olen tämän haasteen kanssa. Tällaisista arkisista pikkuretkistä se vain täyttyy.

Mites lukijat, oletteko sienestäneet ja miltä sienisyksy on teistä vaikuttanut?